Jos minun pitäisi määritellä, milloin masennuin, en osaisi sanoa. Jälkeenpäin kuin miettii, minulla oli ahdistusta ja masennusta jo ala-asteella, jolloin perheessämme kuohui kulissien takana. Reippaan tytön maskin alla minä itkin. Huolettomuus oli minulta kadonnut. Sen takia minä en tunnista sitä tilaa, mikä muiden puheiden mukaan menetetään, kun tulee isäksi tai äidiksi. Minä olin siinä vaiheessa vuosia jo huolehtinut asioista, joista ei olisi vielä aivan yksin tarvinnut. Niiden vuosien aikana kasvatin vahvan Minä Itse-identiteetin, josta olin hyvin ylpeä. Minä pystyin ja kykenin. Minä en tarvinnut, vaikka kaikki meistä tarvitsevat ja saavat tarvita.
Tullessani äidiksi, olin jo vuosia kasvattanut itse itseni ja ollut äiti itselleni. Nyt oli myös äiti lapselle ja vaimo miehelle. Olin ylpeä pärjäämisestäni, en minä tarvinnut. Todellisuudessa en mitään muuta olisi kaivannutkaan, kun äitiäni siihen synnytyshuoneen sängylle istumaan. Olisimme ihastelleet ja nuuhkineet vastasyntynyttä vauvaa ja hän olisi silittänyt tukkaani ylpeänä mummina. "Äidin kulta", hän olisi sanonut ja katsonut minua onnellisena.
Viimeiset liitokset terveyteni kanssa menivät avioeron mainingeissa. Mieli ei vaan enää kestänyt. Olin robotti, zombi ja muumio. Sain masennustestistä isoja lukuja. Sain diagnoosin ja lääkkeet. Aloin myöntää itselleni, että minä en ole terve. Minulla ei ollut enää haaveideni perhettä, ei aviomiestä, ei rahaa eikä ammattia, mutta ylpeys minulla vielä oli. Jos halusin alkaa parantua, minun piti myöntää olevani väsynyt ja sairas. Minun oli luovuttava ylpeydestäni.
Keväällä jouduin lopettamaan lääkkeet, koska minulla ei ollut varaa niihin. Ei edes sitä paria hassua kymppiä ylimääräistä. Laskin rahoja ja itkin. Entinen kaatoi vihaansa minun niskaani ja minun oli pakko kuunnella. Vajosin niin pohjalle, että sanoin jopa isälleni, että ilman lapsia tappaisin itseni. Edessäni oli vaan räpiköintiä ja rahattomuutta. Ajattelin, että lapset häpeävät minua. Olin juuri tavannut Erityismiehen ja minun piti vaan luovuttaa ja antaa hänen nähdä tämä kaikki, antaa hänen auttaa. Sain ahdistuskohtauksia ja kaameita väsymysjaksoja. Itkin valtoimenaan, mitä en ollut tehnyt vuosiin. Kaikki puski minusta ulos voimalla ja minä olin tunteitteni sätkynukke. Kesästä en muista oikeastaan mitään.
Syksy toi tullessaan taistelun työpaikasta ja stressi, ahdistus ja epätietoisuus leijailivat ilmassa. Minä aloin ottaa kursseja ja urheilla. Aloitin lääkityksen ja sain uuden terapeutin. Silloin alkoi pienin askelin tasaantumisen kausi ja aloin saada asioista otetta. En lannistunut enää, vaan sain taistelutahtoa. Kaivoin kaiken möyrimisen jälkeen sisältäni vielä muutamia ylpeydenrippeitä ja annoin kuulua oikeissa paikoissa. Olen minä ihminen sentään vielä ja vaadin sen mukaista kohtelua.
Viime kuukausina olen lakannut häpeämästä sitä, millainen menneisyys minulla on ja miten se on minuun vaikuttanut. Minä en ole niitä lähtökohtia valinnut, en niille mitään voinut eikä minulle ole ollut kypsyyttä ja kykyä valita aina parhainta vaihtoehtoa. Erityismiehen ja terapian ansiosta olen alkanut avautua. Minä olen rohkeasti kertonut ystävilleni käyväni terapiassa. Kaikki suhtautuvat siihen omalla tavallaan, mutta kukaan ei ole antanut kummastunutta tai negatiivista palautetta. Jotkut ovat saaneet jopa kimmokkeen hakea itsekin apua. Mitä enemmän puhun, sen enemmän se auttaa. Uskaltaisin väittää, että jos puhuminen ei tunnu auttavan, on hetki väärä. Silloin ei pysty vastaanottamaan niitä tunteita eikä ole valmis vielä. Kun on saanut ja ottanut vastaan apua, alkaa ylpeyskin palata. Ei enää ehdottomana ja korskeana, vaan itsensä näköisenä ja terveenä ylpeytenä. Kun alkaa pudottaa niitä turhia tunteita pois sisältään, voi keskittyä olennaiseen. Voi löytää omat luovuutensa ja vahvuutensa ja keskittyä niihin ihaniin asioihin elämässä. Vastoinkäymisetkään eivät enää kuormita mahdottomasti, kun romuvarasto sisältä on vihdoin poissa. Silloin on aika sopia elämänsä paras ja pisin reissu: matka minuuteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti