Ryhmäterapia

Minä herään aamulla sotkuisessa kodissa. Patja on lattialla, samoin peitot ja tyynyt. Olohuoneessa on limulaseja ja sipsipussi. Karkit on syöty. Erityismies on lähtenyt töihin.
Kävelen keittiöön ja edessä on hillitön tiskivuori. En minä eilen jaksanut tiskata, eikä jaksanut Erityismieskään. Tutkin jääkaappia ja nostan sieltä muovirasioita, jotka ovat täynnä ruokaa: munakasta, mureketta, paistettuja perunoita ja kanaa. Kaikki pilaantuneita. Heitän pussillisen ruokaa roskikseen ja minua harmittaa. Miksi minä en osaa syödä ruokaa? Erityismiestä inhottaa heittää ruokaa roskiin ja Entinen sanoo, että minä olen liian laiha, pitäisi syödä. Se kun on vaan jotenkin niin vaikeaa. Minun ei tee mieli. Minä joudun pakottamaan itseni syömään.

Noniin Vella, tämä on ruokaa. Tämä on sinun hyväksesi ja tätä pitää syödä monta kertaa päivässä. Suu auki!

Lysähdän patjalle ja alan kirjoittamaan. Mieltäni kalvaa tämä ympärillä vallitseva sotku. Inhottaa, sillä minä tykkään siisteydestä.
Aikani möllötettyäni ja kirjoitusaihioita päässäni pyöriteltyäni minä nousen. On pakko siivota, ei tästä tule muuten yhtään mitään. En pysty keskittymään tässä sotkussa.

Et sinä voi pitää kämppää tämän näköisenä, et etenkään siksi, että päivät pitkät olet kotona. Miten reilulta tuntuu Erityismiehestä olla pitkä päivä töissä ja tulla rentoutumaan kaatopaikalle? Ei hän koskaan siitä sano, mutta kyllä sinä itse tiedät, että siisti koti on kutsuvampi.

Ja niin minä siivoan. Vien roskia ja hoidan tiskipöydän tyhjäksi. Tomutan petivaatteet ja järjestelen tavarat paikalleen. Pyyhin pölyt ja pesen pyykkiä. Tulee parempi olo, mitä enemmän siivoan. Järjestelen lastenhuoneen ja tulee ikävä lapsia. Nyt en kyllä yhtään jaksaisi, joten parempi etteivät he näe tätä saamattomuutta ja väsymystä, mikä äidin on taas vallannut.

Miksi Vella sinä päästät itsekuristasi, kun tiedät, miten puhdas koti puhdistaa mielen?
Miksi sinä aina luovutat?

Siivousurakan lomassa teen ruokaa. En jaksa odottaa kuitenkaan sen valmistumista, vaan täytän vatsani paahtoleivällä. Voisin elää pelkästään sillä.
Minut valtaa raskas olo ja väsymys. Minähän vain siivosin ja olen kuin maratonin juossut! Laitan herätyskellon soimaan ja vaivun uneen.

Huomaan ryhmäterapian vievän minulta voimia etukäteen, vaikka en mistään hinnasta jäisi pois.
Se on  Vella se sisäinen mätä, jonka poistuminen tekee kipeää. Olo paranee kyllä.

Herään tokkurassa Erityismiehen soittoon. Voi ei, minun pitäisi olla paikassa X ihan kohta. Äkkiä vaatteet päälle ja pipo päähän. Mielialaa painaa alas se, etten ehtinyt suihkuun. Nolottaa lähteä tämän näköisenä.

Saavun paikalle myöhässä. En tunne ilmassa närkästystä, vaan oloni on tervetullut. Kaikki ovat miettineet miksi minä en ole paikalla. Niin tärkeä sidos meille on muodostunut ryhmässä; jokaisella on paikkansa, jokainen on tärkeä.

Vaitiolovelvollisuus estää minua puhumasta ryhmän asioista tai ihmisistä, joten sisältöön en voi mennä. Mutta me olemme niin erilaisia ja silti ryhmästä kumpuaa ymmärrys. Ryhmä tuo voimaa ja osoittaa sen, miten ihmistä ei ole luotu sulkemaan taakkaa sisäänsä ja selviämään yksin.
Tällä kerralla sisälläni kumpusi muistoja ja ajatuksia, jotka suljin itseeni. Olin hipihiljaa. Terapeutti huomasi sen ja otti minut mukaan keskusteluun. Ja niin minä kerroin mieltäni askarruttaneet asiat, vaikka pelkäsin muiden reaktiota. He eivät kuitenkaan torjuneet tai ihmetelleet vaan rohkaisivat minua kulkemaan omaa polkuani ja olemaan välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.

Ryhmä luo kiintymystä ja uskon, että jokaiselle läsnäolijalle on tärkeä kuulua sinne, juuri siihen suljettuun huoneeseen, jossa voi luottamuksella puhua asioistaan, niin menneistä kuin nykyisistäkin.
Meidän tapamme toimia vuorovaikutuksessa on juuri se, mitä olen kaivannut: kukaan ei räplää puhelinta, kukaan ei keskeytä, kaikki kuuntelevat, saa varmasti vastakaikua, saa ymmärrystä. Niin pieniä, mutta vahvistavia asioita. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi, jokaisen mielipide on tärkeä. Minä jäinkin miettimään:
 Onko myöhäistä elää onnellinen lapsuus uudestaan? Tarvitseeko sitä elää uudestaan? Pystyykö mennyttä edes elämään uudestaan?