Tuntuu kuin jotain virtaisi vapaasti. Olen vastaanottavainen ja ideoita vaan tulvii. Ennen tämä päti vain kirjoittamiseen; minä vain kirjoitin ja sanoja ilmestyi vaivattomasti käsieni kautta.Terapeuttinikin on sanonut minulle, että kirjoittaminen pelasti minut sekoamiselta. Ilman tätä purkautumisväylää sisälleni olisi ilmestynyt kuollettava tulppa. Kirjoittaminen oli minun happipulloni keskellä surun merta. Minä luin paljon ja pääsin todellisuutta pakoon kirjojen maailmaan. Aina oli joku, jolla oli vielä surkeammin. Tällä ajatuksella jaksoin aina hetken verran. Kenties myös loppumaton taisteluhaluni on kirjallisuudesta peräisin; aina oli myös sankareita, jotka selvisivät, vaikka oli ollut kuinka vaikeaa.
Minulla on moniakin intohimoja, mutta kaikkeen ei riitä aikaa.
Monen naisen tavoin minä rakastan vaatteita. Tosin sillä erotuksella, että minulla ei juurikaan ole niihin varaa. Joudun käyttämään pukeutumiseen rutkasti mielikuvitusta, koska ei hirveästi ole mistä valita.
Erityismies nauraa minulle kaupoissa. Hän ihmettelee: "Miksi kaikkea pitää koskea?" Enkä minä tiedä. Vaikka joku vaate ei olisikaan mieluinen, haluan tietää miltä se tuntuu. Minun pitää nähdä ja saada koskea. Hypistellä ja ihastella. Tämä lienee sitä materiaalista intohimoa sitten. Saan jatkuvasti ideoita katselemalla tai koskettamalla.Ideat vain tulevat, sen kummemmin miettimättä.Kauniiden asioiden katselu tuottaa mielihyvää. Olen alkanut kirjottaa niitä ajatuksen alkuja ylös, sillä en mitenkään muista kaikkea. Pitäisi varmaan opetella piirtämäänkin, että voin joskus toteuttaa näitä mielikuvia. Hassua sinäänsä, sillä koulussa inhosin kuvaamataitoa ja käsitöitä ja nyt olen ajatumassa niidenkin pariin. Ei koskaan siis kannata sanoa ei koskaan.
Olen jauhanut kouluun hakemisesta jo iät ja ajat. Nyt kun kevät on tulossa, minua jännittää ihan hirveästi. Olen puhunut nyt siitä ääneen ystäville. Tiedän pääsykoepäivänkin. Materiaalit tulevat myöhemmin, mutta minun on pakko päästä! Olen laittanut kaikki tämän yhden kortin varaan, sillä minä tahdon niin valtavasti.Nyt pitäisi vaan löytää se itsevarmuus, mikä minulla on esimerkiksi äitinä. Olenhan minä hyvä niin monessa muussakin. Olenhan?
On niin vaikea kirjoittaa luovuudesta. Siis omasta luovuudestaan, kun tuntuu, että on väärin sanoa olevansa luova. Minun on sanottu olevan erinomainen tulkitsemaan tunteita, ajattelevainen, hyvä kirjoittamaan ja aikanaan olin hyvä esiintyjä, tosin en koskaan omana itsenäni, vaan roolissa. Se tuntuu kauhean itserakkaalta sanoa: Minä olen hyvä. Aina on helpompi vähätellä ja todeta ettei tämä nyt mitään ja olisi voinut tehdä/mennä paremminkin. Liika ankaruus itseensä tappaa luovuutta. Jos pelkää epäonnistumista kaikista eniten, on helppo tyytyä ja jättää unelmat saavuttamatta. Mitä yksi kömmähdys merkitsisi kaiken jo tapahtuneen rinnalla? On jopa riski, että voi onnistua kerrankin.
Minua kehuttiin lapsena välillä. Isä kehui joskus hyväksi, äiti ihanaksi. Isälle olin hyvä tekojeni kautta, äidille ihana, koska minä olin minä. Olisin tarvinnut enemmän jotain. Jatkuvaa tsemppausta, sillä minä olin vain näennäisesti reipas, ettei äidillä olisi niin paljon murehdittavaa isän lisäksi. Vanhemmat tekevät toki virheitä ja lapsille ei aina riitä se vanhempien paras, mutta minä määrittelenkin nyt omia tunteitani ja tarpeitani.
Englannin opettajan sanat kaikuvat päässäni. Suomessa asiat ovat hyviä ja kivoja, täällä tykätään. Englannissa rakastetaan, ja hyvät asiat ovat uskomattomia, mahtavia, ällistyttäviä. Minä en halua siirtää suomalaista vaatimattomuutta lapsiini, en halua heidän tyytyvän, jos heistä vähäänkään tuntuu, että joku asia on tavoittelemisen arvoinen. Toivon heidän oppivan toisiltaan: toiselle soisin enemmän luovaa ajattelua ja kykyä ajatella itse ja toiselle taas sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä luovuutensa jatkoksi. Minä teen parhaani, että he oppivat. Ennen kaikkea haluan vahvistaa heidän käsitystä itsestään. Negatiivinen palaute on automaattisempi kuin positiivinen, joten sitä ei tarvitse miettiä. Säännöt, kiellot ja moitteet tulevat kyllä. Mutta ne hyvät sanat, joihin tuskin kukaan aikuinenkaan on ehtinyt kyllästyä, niitä minä tahdon kylvää heihin. Kotonamme kaikuu päivittäin: ihana tyttö, ihana poika, fiksu, taitava, upea, kulta, rakas, mahtava, loistava, hauska...ja tulee kaikumaankin.
Minun äitini sanoi minulle kerran: "Vella, sinä et voi kantaa koko maailman murheita harteillasi."
Minä teen nyt kaikkeni äiti, ettei minun lasteni tarvitse jatkaa tätä. Katkaisen ketjun, joka on hiertänyt nilkkoja jo kolmessa sukupolvessa. Minun lapsistani ei tarvitse tulla siipirikkoja. Me olemme kovia taisteluita läpikäyneet, eikä heidän tarvitse sitä tehdä. Minä lupaan sen sinulle, äiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti