Välillä tunteilla ei ole päätä eikä häntää. Olen syytä tajuamatta äkäinen ja vittumainen, enkä luota. Olen pettynyt ihmisiin, pienimmistäkin asioista. Erityismies ärsyttää, vaikka ei hän oikeasti ole tehnyt mitään. Kosketus tuntuu ärsyttävältä, en jaksa kenenkään läheisyyttä. Seuraavalla hetkellä kaipaan päästä syliin kuin pikkuvauva. Kiukku, mistä sinä tulet?
Uskon täysin, että nämä vihan tunteet, joille en keksi mitään selitystä, ovat menneisyyden tuskaa ja tunnetta. Kaikki ne, mihin en saanut vastakaikua ja mikä nämä tunteet herätti ja painoi pinnan alle, ovat nyt vapautuneet melkein 30 vuotta kestäneestä kirouksesta. Nyt ne sinkoilevat ja säntäilevät ja etsivät tietään ulos minun sielustani. Se vie voimia, mutta minä kestän sen. Se on hyvään johtavaa kipua. Minua huolettaa, kestääkö Erityismies? Olen sanonut hänelle, että minulla on turva ja tila tuntea se kaikki nyt, koska hän on tehnyt minusta niin onnellisen. Hän on antanut minun olla minä ja antanut minulle haikailemaani henkistä tilaa, laakeutta, hiljaisuutta ja rauhaa. Minä voin ilman huolta loukkaantumisesta sanoa, että älä juuri tällä hetkellä yritä minun näkymätöntä rajaani, koska haluan olla rauhassa. Se on yksi arvokkain lahja parisuhteessa, tajuta toisen rajat ja kunnioittaa niitä. Ei suuttua tai loukkaantua, vaan kunnioittavasti vetäytyä silloin, kun toinen tarvitsee sitä.
Erityismies sanoi minulle, että olen mennyt valtavasti eteenpäin vuoden aikana. Minä osaan puhua, minä osaan kertoa. En kasvata enää kiukkukuplaa sisälleni, vaan kerron sen sanoin. Toki on vielä paljon tilanteita, missä tarvitsen hänen apuaan, sen puheen laukaisevan kysymyksen: "Mikä sinulla on, onko jokin vialla?"
Olen ylpeä itsestäni, että olen oppinut sanomaan. En jörötä, mökötä tai sulkeudu enää niin paljon. Viha katoaa sisältä paljon nopeammin, kun sen antaa tulla ulos sanojen muodossa. MUTTA.
Mikään ei ole mitään ilman ymmärrystä. Jos toinen ei ymmärrä, kuuntele tai hyökkää, viha painuu takaisin sisälle myllertämään. Se kimpoaa toisesta kuin seinästä takaisin ja olo on entistä pahempi. Kukaan ei ymmärrä minua, on kamala tunne. Ja hirveintä on kokea se tunne rakkailta ihmisiltä. Ymmärrys toista kohtaan on äärimmäisen tärkeää. Jos ymmärrys katoaa, pakkaa kunnioitus laukkunsa ja lähtee perässä.
Paljon on vielä edessä, paljon tehtävää. Olen päässyt monesta menneisyyden taakasta eroon, monesta huonosta tunteesta.
Ystäväni kertoi minulle energiahoidosta, jossa hän on käynyt. En itse ole kokeillut moista, mutta uteliaisuudesta voisin mennä. Erityismiehen hieroessa reisiäni, tunsin hirveää kipua. En voinut käsittää, miten reiteni ilman liikuntasuorituksia voivat niin pinkeästi. Muistin yllättäen ystäväni sanat:
"Kaikki viha menee reisiin."
Se voi olla totta tai olla olematta, mutta tiedän, että minulla on paljon asioita hampaankolossa. Kaikesta aion kuitenkin selvitä. Minä selvitän mieleni kasvimaasta kaikki vihankäppyrät ja katkeruuden rikkaruohot. Sitten onni saa taas kukoistaa täysillä.
torstai 18. huhtikuuta 2013
tiistai 16. huhtikuuta 2013
Liian paljon materiaalia ja itsetunnon romahdus
Nyt ne ovat sitten saapuneet. Kauan odotetut tektit, mitkä pitäisi lukea pääsykokeisiin. Oi kuinka olen odottanut tätä hetkeä jo ainakin vuoden verran! Ja sitten, muutama klikkaus ja *grashboombang*, Vellan kuukausia keräilty itsetunto oli pohjalukemissa. Hillitön paniikki ja epäusko valtasi minut. Ei auttanut matrat ja mielen rauhoittaminen. Erityismiehen tullessa kotiin, tuli itku. En minä pysty tähän, olen liian tyhmä. Vaikka enhän minä ole. Tarvitsen vaan paljon työtä.
En minä mitään helppoa juttuja odottanutkaan, luulin vaan olevani valmiimpi. Nyt tuntuu, etten osaa mitään. Ja silti sisulla aloitin samantien lukemaan. Tarvitsen sisäistämisaikaa. Minun tarvitsee tutustua tekstiin, lukea, kirjoittaa, että lihaksenikin muistavat. Pitää poimia vaikeat sanat ja selvittää ne.
Vaikka en muuta tietäisi, tiedän sen, että tätä minä haluan. Enkä luovuta, vaikka mikä olisi.
En minä mitään helppoa juttuja odottanutkaan, luulin vaan olevani valmiimpi. Nyt tuntuu, etten osaa mitään. Ja silti sisulla aloitin samantien lukemaan. Tarvitsen sisäistämisaikaa. Minun tarvitsee tutustua tekstiin, lukea, kirjoittaa, että lihaksenikin muistavat. Pitää poimia vaikeat sanat ja selvittää ne.
Vaikka en muuta tietäisi, tiedän sen, että tätä minä haluan. Enkä luovuta, vaikka mikä olisi.
torstai 11. huhtikuuta 2013
Sanaton ja ehkä vähän levoton
Nyt on kevät ja minä heräsin uudella tavalla eloon. Kevään lapsi, herkkä ja innosta purskahteleva.
Minä taidan olla tunteideni pintavesissä, sillä minusta tuntuu, etteivät sanat riitä paperille asti. On ajatuksia, mutta on niin paljon muutakin. On elämää ja voimaa kokea se elämä hyvine ja huonoine puolineen.
On niin paljon hyviä ja ihania asioita. Minulla on iloinen ja toiveikas olo.
Nyt pitää mennä ja tehdä asioita, aistit avoimina. Sanat tulevat sitten taas ajallaan.
Minä taidan olla tunteideni pintavesissä, sillä minusta tuntuu, etteivät sanat riitä paperille asti. On ajatuksia, mutta on niin paljon muutakin. On elämää ja voimaa kokea se elämä hyvine ja huonoine puolineen.
On niin paljon hyviä ja ihania asioita. Minulla on iloinen ja toiveikas olo.
Nyt pitää mennä ja tehdä asioita, aistit avoimina. Sanat tulevat sitten taas ajallaan.
maanantai 8. huhtikuuta 2013
Arkeologi
Olen nyt kuukausien aikana kauhonut mieltäni kunnolla ylös alaisin kuin kaivosmies. Olen etsinyt minuutta, sitä ihmistä, kuka siellä kaiken arjen ja elämän eri roolien alla on. Riisuttua yksilöä. Minä olen huhuillut sitä tyttöä esiin, joka kasvoi juuri täksi naiseksi. Olen tehnyt raskasta työtä löytääkseni.
Nyt on se vaihe, kun on täytynyt hidastaa. Terapian jälkeen mielen päällä kelluu kaikenlaista. Hetkessä saattaa päähän pulpahtaa tapahtumia ja muistoja. Kaikenlaisia muistoja; hyviä ja huonoja. Eilen muistin vuosien takaisen tapahtuman:
Olin pieni, vain muutaman vuoden vanha ja yökylässä aikuisen isoveljeni ja hänen puolisonsa luona. Oli ilta ja istuimme syömässä iltapalaa. Minä join aina iltaisin kaakaota, rakastin sitä. Heillä ei ollut mikroa, joten he keittivät maidon ja valmistivat kaakaon. Se ei maistunut yhtään samalta kuin kotona. Tuli ikävä, tuli kaaos päähän. Lapsen hallitsematon kaaos. Soitettiin kotiin ja minä itkin ikävää. Vavnhemmat sanoivat, että älä itke, huomenna nähdään. En minä tiennyt mikä on huominen, minä halusin vain kotiin.
Minä annan kaikenlaisten muistojen tulla. Välillä mietin, miksi joku muisto pyrkii pintaan. Yritän antaa niille tilan tulla. Ne kaipaavat päivänvaloa ja minä kykenen nyt muistelemaan ja miettimään asioiden tarkoitusta. Ei kaikella ole edes tarkoitusta, mutta mieli haluaa vapauttaa niitä. Olkoon niin.
Olen siis nyt hidasteluvaiheessa. Minä rapsutan nyt löytöjäni varovasti, etten vahingoita niitä. Minun kaivauksillani on tällä hetkellä vaihe, missä vaan kevyin harjanvedoin paljastetaan seuraava kerros. Ja niille kerroksille voi pysähtyä ihastelemaan. Tällainen minä olen; arvokas ja monen kerroksen summa.
Moni saattaa luulla, että minä etsin jotain suurempaa, Jumalaa kenties. Olen minä Jumalaakin tavoitellut;, etsinyt, hylännyt ja löytänyt. Olen miettinyt monesti, miksi uskonnosta pitää tehdä niin rajoittunutta ja vaikeaa. Minä uskon kyllä, että on taivas ja enkeleitä. Minä uskon, että minun äitini on taivaassa ja voi hyvin. Se luo minulle turvaa. On voima johon uskon ja sen nimi on Jumala. Ehkä hän on minun neuvonantajani ja tukijani? Ehkä hän on se isä, mitä vaille jäin.
Minä rakastan laulaa virsiä kirkossa, silloin kun sinne joskus menen. Kirkossa on hyvä rauhoittua.
Minä uskon myös tieteeseen. Minä uskon, että voi yhtä aikaa uskoa ja olla uskomatta. Voi löytää oman tapansa uskoa, eikä se ole vähemmän tai väärin. Minusta tärkeintä on uskoa rakkauteen ja olla hyvä toisille.
Tässä vaiheessa minä siis olen nyt. Sain vihdoin ensimmäisen kärsivällisyyskokeeni valmiiksi ja valmistin itselleni neuleen. Olen hyvin ylpeä itsestäni, sillä minä olen hyvä aloittamaan ja jättämään kesken. Nyt minä vuoroin kannustin ja piiskasin itseäni. Ja voi sitä onnistumisen tunnetta, kun sain jotain valmiiksi omien käsieni luomana! Uusi maailma aukesi ja minä hain kirjastosta kasan käsityölehtiä, sillä vain taivas on rajana. Voin upputua luovuuteeni ja ammentaa uutta. Eikä vähäisimpänä syynä ole neulomisen rytmikkyyden terapeuttinen vaikutus. Joskus pitää todella etsiä uusia puolia itsestään, jotta voi kokea onnistumista ja löytämisen iloa. Kaiken vaivan arvoista, ihan täysin!
Välillä mietin, miltä mahtaa näyttää minun pöytäni, jossa on käsityölehtiä, Chakra-kirja ja Suuri suomalainen vitutuskirja. Sitten tajuan, että se on juuri minua. Tutkivaa, innostuvaa ja uteliasta Vellaa. Uusi tieto on ihanaa ja tietoisuus asioista voi tuoda myös helpotusta itsensä analysointiin. Tällainen on oman elämänsä arkeologin, Vellan ,pöytä.
Nyt on se vaihe, kun on täytynyt hidastaa. Terapian jälkeen mielen päällä kelluu kaikenlaista. Hetkessä saattaa päähän pulpahtaa tapahtumia ja muistoja. Kaikenlaisia muistoja; hyviä ja huonoja. Eilen muistin vuosien takaisen tapahtuman:
Olin pieni, vain muutaman vuoden vanha ja yökylässä aikuisen isoveljeni ja hänen puolisonsa luona. Oli ilta ja istuimme syömässä iltapalaa. Minä join aina iltaisin kaakaota, rakastin sitä. Heillä ei ollut mikroa, joten he keittivät maidon ja valmistivat kaakaon. Se ei maistunut yhtään samalta kuin kotona. Tuli ikävä, tuli kaaos päähän. Lapsen hallitsematon kaaos. Soitettiin kotiin ja minä itkin ikävää. Vavnhemmat sanoivat, että älä itke, huomenna nähdään. En minä tiennyt mikä on huominen, minä halusin vain kotiin.
Minä annan kaikenlaisten muistojen tulla. Välillä mietin, miksi joku muisto pyrkii pintaan. Yritän antaa niille tilan tulla. Ne kaipaavat päivänvaloa ja minä kykenen nyt muistelemaan ja miettimään asioiden tarkoitusta. Ei kaikella ole edes tarkoitusta, mutta mieli haluaa vapauttaa niitä. Olkoon niin.
Olen siis nyt hidasteluvaiheessa. Minä rapsutan nyt löytöjäni varovasti, etten vahingoita niitä. Minun kaivauksillani on tällä hetkellä vaihe, missä vaan kevyin harjanvedoin paljastetaan seuraava kerros. Ja niille kerroksille voi pysähtyä ihastelemaan. Tällainen minä olen; arvokas ja monen kerroksen summa.
Moni saattaa luulla, että minä etsin jotain suurempaa, Jumalaa kenties. Olen minä Jumalaakin tavoitellut;, etsinyt, hylännyt ja löytänyt. Olen miettinyt monesti, miksi uskonnosta pitää tehdä niin rajoittunutta ja vaikeaa. Minä uskon kyllä, että on taivas ja enkeleitä. Minä uskon, että minun äitini on taivaassa ja voi hyvin. Se luo minulle turvaa. On voima johon uskon ja sen nimi on Jumala. Ehkä hän on minun neuvonantajani ja tukijani? Ehkä hän on se isä, mitä vaille jäin.
Minä rakastan laulaa virsiä kirkossa, silloin kun sinne joskus menen. Kirkossa on hyvä rauhoittua.
Minä uskon myös tieteeseen. Minä uskon, että voi yhtä aikaa uskoa ja olla uskomatta. Voi löytää oman tapansa uskoa, eikä se ole vähemmän tai väärin. Minusta tärkeintä on uskoa rakkauteen ja olla hyvä toisille.
Tässä vaiheessa minä siis olen nyt. Sain vihdoin ensimmäisen kärsivällisyyskokeeni valmiiksi ja valmistin itselleni neuleen. Olen hyvin ylpeä itsestäni, sillä minä olen hyvä aloittamaan ja jättämään kesken. Nyt minä vuoroin kannustin ja piiskasin itseäni. Ja voi sitä onnistumisen tunnetta, kun sain jotain valmiiksi omien käsieni luomana! Uusi maailma aukesi ja minä hain kirjastosta kasan käsityölehtiä, sillä vain taivas on rajana. Voin upputua luovuuteeni ja ammentaa uutta. Eikä vähäisimpänä syynä ole neulomisen rytmikkyyden terapeuttinen vaikutus. Joskus pitää todella etsiä uusia puolia itsestään, jotta voi kokea onnistumista ja löytämisen iloa. Kaiken vaivan arvoista, ihan täysin!
Välillä mietin, miltä mahtaa näyttää minun pöytäni, jossa on käsityölehtiä, Chakra-kirja ja Suuri suomalainen vitutuskirja. Sitten tajuan, että se on juuri minua. Tutkivaa, innostuvaa ja uteliasta Vellaa. Uusi tieto on ihanaa ja tietoisuus asioista voi tuoda myös helpotusta itsensä analysointiin. Tällainen on oman elämänsä arkeologin, Vellan ,pöytä.
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Rentoutuminen
Olen pitkään jo haaveillut kokeilevani rentoutussessiota rentoutuscd:n avulla. Syy miksi en ole niin tehnyt, on ollut se, ettei minulla ole ollut aikaa siihen. Eipä niin, ainahan on jotain kiirellisempää ja tärkeämpää, mikä loppujen lopuksi kiristää lihaksia vaan enemmän. Pitäisi vaan muistaa, ettei kroppa ole mikään kaiken kestävä teräs-seinä, vaan se tarvitsee huoltoa ja lepoa. Se tarvitsee hoivaa, oli se sitten vauvan tai aikuisen.
Käytin nyt ensimmäisellä kerralla Tuikku Ljungbergin kirjan mukana ollutta cd:tä. Ensimmäinen harjoitus kesti 44 minuuttia, mutta minä lopetin puolen tunnin kohdalla. Ehdin rentouttaa ongelmakohtani, eli ylävartalon. Olen vuosia kerännyt pahojen asioiden aiheuttamia lihasjännityksiä niskoihin, hartioihin ja selkään. Nuorena kroppa kestikin paremmin, mutta synnytysten ja iän myötä olen saanut huomata, että palautuminen rasituksista ei tapahdukkaan itsestään. Keho tarvitsee rentoutumiseen apua.
Rauhallinen ääni cd:llä pyysi ensin jännittämään lihasryhmiä, pidättämään jännitystä ja lopuksi rentouttamaan. Keskityin rauhalliseen hengitykseen ja tunsin jokaisessa harjoittamassani osassa lämpöä ja painoa. Puolen tunnin ohjatun rentoumisen jälkeen olin levännyt ja hyväntuulinen, toisin kuin esimerkiksi päiväunien jälkeen, jolloin pää on sekaisin, olo ärtynyt ja kaikkea muuta kuin levännyt. Olo oli mahtava ja aion kyllä varmasti harjoitella lisää. Etsin uusia rentoutumislevyjä ja haluan tutustua vartaloni jokaiseen kohtaan.
Se on uskomatonta miten erillään voi elää oman kehonsa ja mielensä välillä. Miten ihminen käyttää joka päivä vartaloaan, muttei tietoisesti tajua sen työmäärää. Olen tajunnut, että ne ovat yhtä, ne tarvitsevat toinen toisiaan. Kroppa lukitsee itseensä tunnetiloja, joihin mieli ei kykene. On hoidettava molempia; herkkää, haavoittuvaista mieltä ja sitä kannattelevaa tukipylvästä.
Tuntuu välillä kun olisin hurahtanut uskoon. En sillä perinteisellä tavalla, mutta tunne on varmaankin samankaltainen. Ehkä minä uskonkin. Uskon rauhaan, hyvyyteen, rakkauteen ja itseeni ja mahdollisuuksiini. Uskon, että hellimällä ja hoitamalla itseään pystyy hellimään muita paremmin, jotka taas voivat laittaa hyvää eteenpäin. En kai minä koko maailmaa voi muuttaa, mutta paljon kuitenkin. Yksikin onnelliseksi tehty ihminen on jo voitto sinäänsä.
Käytin nyt ensimmäisellä kerralla Tuikku Ljungbergin kirjan mukana ollutta cd:tä. Ensimmäinen harjoitus kesti 44 minuuttia, mutta minä lopetin puolen tunnin kohdalla. Ehdin rentouttaa ongelmakohtani, eli ylävartalon. Olen vuosia kerännyt pahojen asioiden aiheuttamia lihasjännityksiä niskoihin, hartioihin ja selkään. Nuorena kroppa kestikin paremmin, mutta synnytysten ja iän myötä olen saanut huomata, että palautuminen rasituksista ei tapahdukkaan itsestään. Keho tarvitsee rentoutumiseen apua.
Rauhallinen ääni cd:llä pyysi ensin jännittämään lihasryhmiä, pidättämään jännitystä ja lopuksi rentouttamaan. Keskityin rauhalliseen hengitykseen ja tunsin jokaisessa harjoittamassani osassa lämpöä ja painoa. Puolen tunnin ohjatun rentoumisen jälkeen olin levännyt ja hyväntuulinen, toisin kuin esimerkiksi päiväunien jälkeen, jolloin pää on sekaisin, olo ärtynyt ja kaikkea muuta kuin levännyt. Olo oli mahtava ja aion kyllä varmasti harjoitella lisää. Etsin uusia rentoutumislevyjä ja haluan tutustua vartaloni jokaiseen kohtaan.
Se on uskomatonta miten erillään voi elää oman kehonsa ja mielensä välillä. Miten ihminen käyttää joka päivä vartaloaan, muttei tietoisesti tajua sen työmäärää. Olen tajunnut, että ne ovat yhtä, ne tarvitsevat toinen toisiaan. Kroppa lukitsee itseensä tunnetiloja, joihin mieli ei kykene. On hoidettava molempia; herkkää, haavoittuvaista mieltä ja sitä kannattelevaa tukipylvästä.
Tuntuu välillä kun olisin hurahtanut uskoon. En sillä perinteisellä tavalla, mutta tunne on varmaankin samankaltainen. Ehkä minä uskonkin. Uskon rauhaan, hyvyyteen, rakkauteen ja itseeni ja mahdollisuuksiini. Uskon, että hellimällä ja hoitamalla itseään pystyy hellimään muita paremmin, jotka taas voivat laittaa hyvää eteenpäin. En kai minä koko maailmaa voi muuttaa, mutta paljon kuitenkin. Yksikin onnelliseksi tehty ihminen on jo voitto sinäänsä.
TT: Kahleet
Minä olen edelleen nikotiinikahleissa. Näin yhtenä yönä unta, että olin vankilassa. Se sama tunne minulla on tupakan kanssa. Huudan ja kiljun ja suutun ja tahdon karkuun. Silti minä olen siellä, savuverhon keskellä, kaltereiden takana.
Tässä ristiriidassa on vaikea elää. Mietin joka päivä polttaessani, että haluan lopettaa. Se ei ole kivaa tai rentouttavaa: minä vain ylläpidän itse omaa riippuvuuttani.
Miksi minun tahdonvoimani rakoilee tässä asiassa?
Tässä ristiriidassa on vaikea elää. Mietin joka päivä polttaessani, että haluan lopettaa. Se ei ole kivaa tai rentouttavaa: minä vain ylläpidän itse omaa riippuvuuttani.
Miksi minun tahdonvoimani rakoilee tässä asiassa?
tiistai 2. huhtikuuta 2013
Asenne onneen
Minä olen ollut pessimisti ja aina varautunut pahimpaan. Minua huvittaa hyvä sarkasmi ja nauran Eniten vituttaa kaikki-kirjoille. Kyllähän minä kokemuksesta tiedän, että paha voi sattua omalle kohdalle, moneen kertaan. Olen harrastanut voimia vievää ajattelua vuosia ja kantanut tätä raskasta olotilaa. Nyt rakennellessa itseäni uudelleen, olen alkanut miettiä toisin.
Erityismies on ollut lomalla ja se on ollut ihanaa. Toisinaan kuitenkin katsellessa toista melkein 24/7 voi tuntua vähemmän ihanalta. Erityismies nukkuu pitkään, kun minua ei taas huvittaisi. Minä taas hänen mielestään laitan lautaset kuivauskaappiin väärinpäin. Pienet asiat alkavat nostaa päätään, hiertävät ja aiheuttavat sanaharkkaa ja vinoilua puolin sun toisin. Katselin Erityismiestä yhtenä iltana ja minua alkoi ärsyttää. En tiedä miksi. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää, minua vaan ärsytti. Siinä hetkessä aloin miettimään, miksi se ärsyyntyminen ja negatiivisuus käännetään siihen rakkaaseen? Ihmiset kuittaavat niin helpolla sen, että kun muualla pitää jaksaa olla ja käyttäytyä, niin voi sitten kotona purkaa. Millä oikeudella muiden ihmisten tai asioiden aiheuttama tyhmä olo pitäisi kipata toiselle? Tajusin, ettei se ole ansaittua. Ei toisen niskaan pidä kaatamalla kaataa kiukkua. Jos on harmistunut, sen voi sanoa. Ja niin minä sanoinkin: "Minua vaan väsyttää ja ottaa päähän, mutta ei tämä ole sinun vikasi. Se menee kyllä ohi." Ja niin se meni, omalla painollaan, aiheuttamatta pientäkään kitkaa välillemme. Toinen voi tarjota syliä tai kainaloa ja kiukku katoaa.
Minä halusin nähdä ne hyvät puolet: tuossa on minun rakkaani. Ihana, komea mies, joka on auttanut minua pääsemään jaloilleen. Mies, joka on ottanut minun perheeni omakseen ja kannustaa minua unelmieni toteuttamiseen. Näillä ajatuksilla arjestakin voi tehdä ihanaa, eikä vain suorittaa ja selvitä päivistä.
Olen opetellut ajattelemaan haaveetkin ihaniksi, kaukaisiksi, utuisiksi mielikuviksi, jotka jonakin päivänä tulevat todeksi. En ajattele asioista enää niin, että miksi ne eivät tapahdu, niihin on ikuisuus, en jaksa odottaa...vaan ajattelen, että odottaminen tekee ne juuri niin arvokkaiksi. En tarvitse kaikkea heti. Elän tätä elämää ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan.Kouluunpyrkimisestäkin olen tehnyt mukavan, en stressaavan, asian. Kuinka mahtavaa on päästä oppimaan uutta ja lukea pääsykokeisiin. Vaikka en pääsisikään (se olisi toki pettymys), niin olen taas yhden kokemuksen rikkaampi. Ajattelen, että minulla on kuitenkin mahdollisuus ja minä olen yhtä hyvä ja osaava kuin moni muukin. Nyt, näiden uusien näkökantojen ansiosta on huomattavasti kevyempi olla, ei tarvitse kiirehtiä. Minä voin odotellessa tehdä asioita, jotka ovat mahdollisia juuri nyt.
Tärkein oivallus on tapahtunut elämää tässä ja nyt. Minun ei tarvitse raivolla suorittaa kaikkea ja kokea itseni paremmaksi ihmiseksi vasta kun kaikki on valmista.Olen arvokas ja hyvä ilman, että minä olen tehnyt jotain. Voin pysähtyä lasten maailmaan. Jos he tarvitsevat äitiä, vaikka kertoakseen tai kysyäkseen jotain, minä olen opetellut pysähtymään ja kuuntelemaan molemmilla korvilla. Se on niin pieni hetki elämästä ja jos minä haluan antaa heille arvokkainta mahdollista, se on minun aikaani. En minäkään muista äitiäni huippukokkina tai siivoojana, vaan muistan hänen äänenpainonsa ja ilmeensä kun hän kertoi minulle tarinoita. Kun me istuimme vaan ja olimme.
Tulee paniikkihetkiä, tietenkin. Tulee tuskastumisia ja tunne siitä, että olen jotenkin huonompi kuin muut. Silloin hidastan, pysähdyn ja ajattelen todenteolla. Kuulostelen omia tunteitani. En estele, vaan annan niiden tulla ja yritän löytää niille oikean osoitteen. Terapian johdosta mieleeni tulvii jatkuvasti tukahdutettuja muistoja, jotka pyrkivät pintaan hetkessä. Silloin pitää muistaa, että kroppa kokee sen vihan/surun/pelon/pettymyksen nyt, koska on turvallista. Minun pitää sanoittaa se tunne ja näin menneisyyden haamut haalenevat. Ne haluavat ymmärrystä, ennen kuin katoavat päivänvaloon.
Asioiden hyvien puolien toistelu on tuonut aurinkoa sisälleni. Miksi keskittyä pohtimaan huonoa, kun voi miettiä hyviä ja kauniita puolia asioista, vahvistaa niitä? Hoen paniikin yllättäessä itselleni mielessäni, kuinka hyvä ja ihana tyttö olen. Kuinka minulla on kaunis tukka ja ajatteleva sydän. Kuinka minä en kaikkia vastoinkäymisiä kokenut vain siksi, että katkeroituisin ja käpertyisin sisäänpäin. Haluan auttaa muita ja antaa hyvää eteenpäin. Mutta ensin, minun on opittava rakastamaan itseäni täysillä, rakastaa ehjäksi se pieni surullinen tyttö minun sisälläni.
ps. Entinen minäni olisi kommentoinut tämän tekstin luettuaan, että:
"Vittu mitä paskaa, noinko helppoa se muka on! " ja jäänyt märehtimään huonoja asioita.
Niin helppoa se on, entinen Vella. Hyvän alun avaimet ovat lopulta omissa kätösissä.
Se vaiva on vaan nähtävä, että ne pitää itse etsiä.
Erityismies on ollut lomalla ja se on ollut ihanaa. Toisinaan kuitenkin katsellessa toista melkein 24/7 voi tuntua vähemmän ihanalta. Erityismies nukkuu pitkään, kun minua ei taas huvittaisi. Minä taas hänen mielestään laitan lautaset kuivauskaappiin väärinpäin. Pienet asiat alkavat nostaa päätään, hiertävät ja aiheuttavat sanaharkkaa ja vinoilua puolin sun toisin. Katselin Erityismiestä yhtenä iltana ja minua alkoi ärsyttää. En tiedä miksi. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää, minua vaan ärsytti. Siinä hetkessä aloin miettimään, miksi se ärsyyntyminen ja negatiivisuus käännetään siihen rakkaaseen? Ihmiset kuittaavat niin helpolla sen, että kun muualla pitää jaksaa olla ja käyttäytyä, niin voi sitten kotona purkaa. Millä oikeudella muiden ihmisten tai asioiden aiheuttama tyhmä olo pitäisi kipata toiselle? Tajusin, ettei se ole ansaittua. Ei toisen niskaan pidä kaatamalla kaataa kiukkua. Jos on harmistunut, sen voi sanoa. Ja niin minä sanoinkin: "Minua vaan väsyttää ja ottaa päähän, mutta ei tämä ole sinun vikasi. Se menee kyllä ohi." Ja niin se meni, omalla painollaan, aiheuttamatta pientäkään kitkaa välillemme. Toinen voi tarjota syliä tai kainaloa ja kiukku katoaa.
Minä halusin nähdä ne hyvät puolet: tuossa on minun rakkaani. Ihana, komea mies, joka on auttanut minua pääsemään jaloilleen. Mies, joka on ottanut minun perheeni omakseen ja kannustaa minua unelmieni toteuttamiseen. Näillä ajatuksilla arjestakin voi tehdä ihanaa, eikä vain suorittaa ja selvitä päivistä.
Olen opetellut ajattelemaan haaveetkin ihaniksi, kaukaisiksi, utuisiksi mielikuviksi, jotka jonakin päivänä tulevat todeksi. En ajattele asioista enää niin, että miksi ne eivät tapahdu, niihin on ikuisuus, en jaksa odottaa...vaan ajattelen, että odottaminen tekee ne juuri niin arvokkaiksi. En tarvitse kaikkea heti. Elän tätä elämää ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan.Kouluunpyrkimisestäkin olen tehnyt mukavan, en stressaavan, asian. Kuinka mahtavaa on päästä oppimaan uutta ja lukea pääsykokeisiin. Vaikka en pääsisikään (se olisi toki pettymys), niin olen taas yhden kokemuksen rikkaampi. Ajattelen, että minulla on kuitenkin mahdollisuus ja minä olen yhtä hyvä ja osaava kuin moni muukin. Nyt, näiden uusien näkökantojen ansiosta on huomattavasti kevyempi olla, ei tarvitse kiirehtiä. Minä voin odotellessa tehdä asioita, jotka ovat mahdollisia juuri nyt.
Tärkein oivallus on tapahtunut elämää tässä ja nyt. Minun ei tarvitse raivolla suorittaa kaikkea ja kokea itseni paremmaksi ihmiseksi vasta kun kaikki on valmista.Olen arvokas ja hyvä ilman, että minä olen tehnyt jotain. Voin pysähtyä lasten maailmaan. Jos he tarvitsevat äitiä, vaikka kertoakseen tai kysyäkseen jotain, minä olen opetellut pysähtymään ja kuuntelemaan molemmilla korvilla. Se on niin pieni hetki elämästä ja jos minä haluan antaa heille arvokkainta mahdollista, se on minun aikaani. En minäkään muista äitiäni huippukokkina tai siivoojana, vaan muistan hänen äänenpainonsa ja ilmeensä kun hän kertoi minulle tarinoita. Kun me istuimme vaan ja olimme.
Tulee paniikkihetkiä, tietenkin. Tulee tuskastumisia ja tunne siitä, että olen jotenkin huonompi kuin muut. Silloin hidastan, pysähdyn ja ajattelen todenteolla. Kuulostelen omia tunteitani. En estele, vaan annan niiden tulla ja yritän löytää niille oikean osoitteen. Terapian johdosta mieleeni tulvii jatkuvasti tukahdutettuja muistoja, jotka pyrkivät pintaan hetkessä. Silloin pitää muistaa, että kroppa kokee sen vihan/surun/pelon/pettymyksen nyt, koska on turvallista. Minun pitää sanoittaa se tunne ja näin menneisyyden haamut haalenevat. Ne haluavat ymmärrystä, ennen kuin katoavat päivänvaloon.
Asioiden hyvien puolien toistelu on tuonut aurinkoa sisälleni. Miksi keskittyä pohtimaan huonoa, kun voi miettiä hyviä ja kauniita puolia asioista, vahvistaa niitä? Hoen paniikin yllättäessä itselleni mielessäni, kuinka hyvä ja ihana tyttö olen. Kuinka minulla on kaunis tukka ja ajatteleva sydän. Kuinka minä en kaikkia vastoinkäymisiä kokenut vain siksi, että katkeroituisin ja käpertyisin sisäänpäin. Haluan auttaa muita ja antaa hyvää eteenpäin. Mutta ensin, minun on opittava rakastamaan itseäni täysillä, rakastaa ehjäksi se pieni surullinen tyttö minun sisälläni.
ps. Entinen minäni olisi kommentoinut tämän tekstin luettuaan, että:
"Vittu mitä paskaa, noinko helppoa se muka on! " ja jäänyt märehtimään huonoja asioita.
Niin helppoa se on, entinen Vella. Hyvän alun avaimet ovat lopulta omissa kätösissä.
Se vaiva on vaan nähtävä, että ne pitää itse etsiä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)