Minä olen ollut pessimisti ja aina varautunut pahimpaan. Minua huvittaa hyvä sarkasmi ja nauran Eniten vituttaa kaikki-kirjoille. Kyllähän minä kokemuksesta tiedän, että paha voi sattua omalle kohdalle, moneen kertaan. Olen harrastanut voimia vievää ajattelua vuosia ja kantanut tätä raskasta olotilaa. Nyt rakennellessa itseäni uudelleen, olen alkanut miettiä toisin.
Erityismies on ollut lomalla ja se on ollut ihanaa. Toisinaan kuitenkin katsellessa toista melkein 24/7 voi tuntua vähemmän ihanalta. Erityismies nukkuu pitkään, kun minua ei taas huvittaisi. Minä taas hänen mielestään laitan lautaset kuivauskaappiin väärinpäin. Pienet asiat alkavat nostaa päätään, hiertävät ja aiheuttavat sanaharkkaa ja vinoilua puolin sun toisin. Katselin Erityismiestä yhtenä iltana ja minua alkoi ärsyttää. En tiedä miksi. Ei hän ollut tehnyt mitään väärää, minua vaan ärsytti. Siinä hetkessä aloin miettimään, miksi se ärsyyntyminen ja negatiivisuus käännetään siihen rakkaaseen? Ihmiset kuittaavat niin helpolla sen, että kun muualla pitää jaksaa olla ja käyttäytyä, niin voi sitten kotona purkaa. Millä oikeudella muiden ihmisten tai asioiden aiheuttama tyhmä olo pitäisi kipata toiselle? Tajusin, ettei se ole ansaittua. Ei toisen niskaan pidä kaatamalla kaataa kiukkua. Jos on harmistunut, sen voi sanoa. Ja niin minä sanoinkin: "Minua vaan väsyttää ja ottaa päähän, mutta ei tämä ole sinun vikasi. Se menee kyllä ohi." Ja niin se meni, omalla painollaan, aiheuttamatta pientäkään kitkaa välillemme. Toinen voi tarjota syliä tai kainaloa ja kiukku katoaa.
Minä halusin nähdä ne hyvät puolet: tuossa on minun rakkaani. Ihana, komea mies, joka on auttanut minua pääsemään jaloilleen. Mies, joka on ottanut minun perheeni omakseen ja kannustaa minua unelmieni toteuttamiseen. Näillä ajatuksilla arjestakin voi tehdä ihanaa, eikä vain suorittaa ja selvitä päivistä.
Olen opetellut ajattelemaan haaveetkin ihaniksi, kaukaisiksi, utuisiksi mielikuviksi, jotka jonakin päivänä tulevat todeksi. En ajattele asioista enää niin, että miksi ne eivät tapahdu, niihin on ikuisuus, en jaksa odottaa...vaan ajattelen, että odottaminen tekee ne juuri niin arvokkaiksi. En tarvitse kaikkea heti. Elän tätä elämää ja unelmat tulevat todeksi yksi kerrallaan.Kouluunpyrkimisestäkin olen tehnyt mukavan, en stressaavan, asian. Kuinka mahtavaa on päästä oppimaan uutta ja lukea pääsykokeisiin. Vaikka en pääsisikään (se olisi toki pettymys), niin olen taas yhden kokemuksen rikkaampi. Ajattelen, että minulla on kuitenkin mahdollisuus ja minä olen yhtä hyvä ja osaava kuin moni muukin. Nyt, näiden uusien näkökantojen ansiosta on huomattavasti kevyempi olla, ei tarvitse kiirehtiä. Minä voin odotellessa tehdä asioita, jotka ovat mahdollisia juuri nyt.
Tärkein oivallus on tapahtunut elämää tässä ja nyt. Minun ei tarvitse raivolla suorittaa kaikkea ja kokea itseni paremmaksi ihmiseksi vasta kun kaikki on valmista.Olen arvokas ja hyvä ilman, että minä olen tehnyt jotain. Voin pysähtyä lasten maailmaan. Jos he tarvitsevat äitiä, vaikka kertoakseen tai kysyäkseen jotain, minä olen opetellut pysähtymään ja kuuntelemaan molemmilla korvilla. Se on niin pieni hetki elämästä ja jos minä haluan antaa heille arvokkainta mahdollista, se on minun aikaani. En minäkään muista äitiäni huippukokkina tai siivoojana, vaan muistan hänen äänenpainonsa ja ilmeensä kun hän kertoi minulle tarinoita. Kun me istuimme vaan ja olimme.
Tulee paniikkihetkiä, tietenkin. Tulee tuskastumisia ja tunne siitä, että olen jotenkin huonompi kuin muut. Silloin hidastan, pysähdyn ja ajattelen todenteolla. Kuulostelen omia tunteitani. En estele, vaan annan niiden tulla ja yritän löytää niille oikean osoitteen. Terapian johdosta mieleeni tulvii jatkuvasti tukahdutettuja muistoja, jotka pyrkivät pintaan hetkessä. Silloin pitää muistaa, että kroppa kokee sen vihan/surun/pelon/pettymyksen nyt, koska on turvallista. Minun pitää sanoittaa se tunne ja näin menneisyyden haamut haalenevat. Ne haluavat ymmärrystä, ennen kuin katoavat päivänvaloon.
Asioiden hyvien puolien toistelu on tuonut aurinkoa sisälleni. Miksi keskittyä pohtimaan huonoa, kun voi miettiä hyviä ja kauniita puolia asioista, vahvistaa niitä? Hoen paniikin yllättäessä itselleni mielessäni, kuinka hyvä ja ihana tyttö olen. Kuinka minulla on kaunis tukka ja ajatteleva sydän. Kuinka minä en kaikkia vastoinkäymisiä kokenut vain siksi, että katkeroituisin ja käpertyisin sisäänpäin. Haluan auttaa muita ja antaa hyvää eteenpäin. Mutta ensin, minun on opittava rakastamaan itseäni täysillä, rakastaa ehjäksi se pieni surullinen tyttö minun sisälläni.
ps. Entinen minäni olisi kommentoinut tämän tekstin luettuaan, että:
"Vittu mitä paskaa, noinko helppoa se muka on! " ja jäänyt märehtimään huonoja asioita.
Niin helppoa se on, entinen Vella. Hyvän alun avaimet ovat lopulta omissa kätösissä.
Se vaiva on vaan nähtävä, että ne pitää itse etsiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti