Ulkona tuiskuttaa eikä se sinäänsä haittaa, kun olen ollut kotona, mutta nyt taas masentaa.
Monta päivää flunssassa.Eilen meni selkä, tuosta vain.Vein ja hain lapsia koukkuselkäni kanssa. Luulen, että kroppa laukoo stressin pihalle näin. Enää ei tarvitse jännittää työasiaa, niin nyt voi romahtaa. Ihan niin kuin mielikin teki; lapset olivat tarpeeksi isoja (eivät ihan avuttomia vauvoja, jotka tarvitsevat äitiä 24/7) ja niin se mielikin päätti lakata jaksamasta. Onneksi lakkasi ja tajusin alkaa ajatella itseäni.
Wc-paperi loppui ja täytyy lähteä kauppaan, vaikken jaksaisi. Tajuan, että korttini on Erityismiehellä, joka on toisessa kaupungissa töissä ja tulee "joskus" eli mitä vaan 16-21 välillä.
Terapeuttini soittaa, ettei toinen terapeuttini voi ruveta terapeutikseni, koska on saanut viran toisaalta. Tämän tärkeän puhelun aikana lapset tietenkin tappelevat kovaänisesti ja huutavat äitiä. Tekee mieli huutaa "pääkii":tä. Puhelun lakattua lakkaa myös riitely. Ja sitten ihmetellään, miksen ikinä vastaa puhelimeen?
Tajuan kouluvaihtoehtoja selatessani, että minua kiinnostavia aloja oli tarjolla myös syksyn hauissa. Pitikin löytää ne näin kaksi kuukautta myöhässä. Jes. Taputukset minulle.
Kotona on hirveä sotku ja se ahdistaa. En saa aikaiseksi ja pitäisi aloittaa viiden päivän puhtaista pyykeistä. Kädet ovat kuin betonia. Erityismies toi viimeiset tavaransa luokseni eilen. Supersotku. Mihin nuo saadaan mahtumaan? Joka paikassa on legoja, vaikka lapset siivoavat ne (käskystä) joka päivä. Mietin, olivatko ne noin moni-osaisia kun minä olin pieni?
Nyt menen suukottamaan lapset ja lähetän heidät isälleen. Sitten kutsun tänne myrskyn. Siivousmyrskyn.
perjantai 30. marraskuuta 2012
keskiviikko 28. marraskuuta 2012
Intopiukeena
Minun pitäisi kai olla jotenkin surullisempi työpaikan menetyksestäni, mutta en minä ole. En osaa nähdä tätä muuna kuin helpottavana pisteenä ja uuden alkuna. Nyt on yksi asia vähemmän, mikä imee minusta energiaa, muttei anna mitään tilalle.Näin on vaan hyvä.
Stressin laukeaminen pamautti päälle aivan hulvattoman flunssan. Ääni on poissa ja mikäs lapsille sen parempi kuin äänetön äiti...
Eilisen keräilin voimia, tänään hoidan paperiasioita ja huomenna aloitan täyspäiväisen työnhakemisen.Olen täynnä valoa ja iloa. Saan koko ajan lisää voimiani takaisin. En käsittänytkään kuinka paljon työn jatkumisen puolesta murehtien käytinkään turhaa energiaa.
Nyt on löydetty yksi potentiaalinen opiskelupaikka lisää. On kova tahto opiskella ja saavuttaa siltä osin uutta. Työtä täyspäiväisesti ajattelin tehdä kesään asti ja sitten toivottavasti siirtyä opiskelijaksi. Ehkä jotain osa-aikatöitä kylkeen ja ja....katsotaan nyt. Mutta ainakin kouluun, vihdoin ja viimein. Onhan tässä jo vuosia siitä haaveiltu. Tuntuu, että esteistä huolimatta, minä jatkan ja vielä hymysuin. Keksin uutta, jos joku ovi sulkeutuu. Luotan itseeni ja kykyihini, enkä ryhdy enää ovimatoksi.
Stressin laukeaminen pamautti päälle aivan hulvattoman flunssan. Ääni on poissa ja mikäs lapsille sen parempi kuin äänetön äiti...
Eilisen keräilin voimia, tänään hoidan paperiasioita ja huomenna aloitan täyspäiväisen työnhakemisen.Olen täynnä valoa ja iloa. Saan koko ajan lisää voimiani takaisin. En käsittänytkään kuinka paljon työn jatkumisen puolesta murehtien käytinkään turhaa energiaa.
Nyt on löydetty yksi potentiaalinen opiskelupaikka lisää. On kova tahto opiskella ja saavuttaa siltä osin uutta. Työtä täyspäiväisesti ajattelin tehdä kesään asti ja sitten toivottavasti siirtyä opiskelijaksi. Ehkä jotain osa-aikatöitä kylkeen ja ja....katsotaan nyt. Mutta ainakin kouluun, vihdoin ja viimein. Onhan tässä jo vuosia siitä haaveiltu. Tuntuu, että esteistä huolimatta, minä jatkan ja vielä hymysuin. Keksin uutta, jos joku ovi sulkeutuu. Luotan itseeni ja kykyihini, enkä ryhdy enää ovimatoksi.
tiistai 27. marraskuuta 2012
Entinen
Meillä menee entisiksi puolisoiksi nähden todella hyvin. Olemme puheväleissä, vitsailuväleissä ja kerromme toisillemme paljon asioita.Puhumme usein ja paljon; onhan meillä takana yhteistä elämää monta vuotta. Minun rajani menee hänen naisasioissaan (ainakin toistaiseksi), vaikka hän saattaisi kertoa niistä minulle. En ole hänestä mustasukkainen tai jos olen, en ainakaan romanttisella tavalla. Toki tahdon hänen olevan onnellinen, mutta kai minä pelkään millaisen ihmisen hän lastemme eteen tuo. Minun pitäisi nyt vaan luottaa eikä koittaa säilyttää semmoisia lankoja käsissäni,jotka eivät minulle kuulu.
Terapeuttini kanssa keskustelimme pieleenmenneestä liitostani ja hän lupasi paneutua siihen kanssani ihan kunnolla. Mutta heittelin hänelle näkökantoja ja hän tarttui niihin. Hän antoi minulle pohdittavaksi ajatuksia, mm. sen, että turvattomuutta lapsena kokeneet löytävät aikuisena toisensa ja sulautuvat symbioottiseen suhteeseen.
Toisinaan minusta tuntuikin, etten ole oma itseni, vaan Entinen piti minua hänen jatkeenaan. Hän on monesti sanonut, suhteen aikanakin, että kohtelee minua kuin itseään; ankarasti,tylysti ja joustamattomasti.Viimeisinä aikoina minä kärsin tästä yhteensulautumisesta ihan hirveästi ja elin päiväni kokien , että minä yksinkertaisesti tukehdun siihen paikkaan. Kaikki unelmani ja oma spontaaniuteni saivat todella tylyä kyytiä. Minä koin, etten saanut lainkaan ymmärrystä. Tuntui, ettei hän enää hyväksynykään minua. Mitä enemmän hän kahlitsi, sen enemmän halusin karkuun. Hän muuttui minua moralisoivaksi nipottajaksi, joka tuntui ajattelevan minusta hyvää vain silloin kuin halusi seksiä kanssani. Ja minähän en halunnut. En tiedä miksi. Enkä tiedä edelleenkään mihin ja milloin romantinen rakkautemme lensi ikkunasta pihalle.
Tänä päivänä me tunnumme olevan niin erilaisia, etten voi käsittää mikä meitä on voinut joskus yhdistää. Meidän tapamme mennä, suunnitella, mikä on tärkeää ja olennaista ja edelleen, tapamme riidellä. Omasta mielestäni olen kehittynyt riitelijänä hitusen. Ennen huusin ja paiskoin ovia,kiukuttelin ja mökötin. Nykyään mököttelen yhä usein, mutta koitan myös päästä kiukkuni läpi ja selvittää asiat, ensisijaisesti haluan tulla kuulluksi ja että tunteeni ymmärretään. Entinen ei osaa kuunnella minua oikein. Hän kaivaa kirveet, veitset, miekat ja pyssyt esille ja hyökkää. On jyrättävä vastapuoli samantien ja hänen mielestään riitely loppuu siihen, kun toinen (hän) on lytännyt toisen ja toinen ei jaksa enää huutaa/inttää vastaan. Mitäänhän ei ole selvitetty ja katkeruus kasvaa sisällä. Myöhemmin hän kysyy, että mikset ole puhunut. Miten voi puhua ihmiselle, joka ei päästä perille eikä katso pyydettäessä peiliin? Riitaa ei voi käydä, jos kaikkeen vastaus on : "Mutta niinhän sinäkin aina teet x" tai "Sinäkään et koskaan..."
Myös katkeruus erosta kalvaa Entisen mieltä. Minä toivon, että hän pääsee sen ylitse hänen itsensä ja minun vuokseni. Sen vastaanottaminen on niin kamalan kuluttavaa. Toisaalta olen oppinut olemaan niin, ettei se ole minun taakkani. Ei minun tarvitse kaikkea hänen tuskaansa enää vastaanottaakaan.Hän on vaan niin ristiriitainen, sillä tiedän hänen haluavan minulle hyvää. Toisaalta taas hänestä huokuu kateus minun uutta elämääni kohtaan. Elämääni, jonka hyvään olen itse ollut osallisena ja sen todellakin ansainnut. Hän tuntuu unohtaneen sen määrän pahuutta, jota minä olen saanut kokea. Hän ei toisinaan osaa olla ylpeä minusta, kehua minua. Ja se hyvä mitä saavutan, tuntuu tulevan ulkopuolelta, tipahtavan syliini ilman että minulla itsenäni voisi olla osuutta siihen. Ehkä se on se symbioosi. Tai eron opettelua. Tai sitten hän hakee vielä itseään.
Minä yritän olla kärsivällinen.
Kestän vähän sitä katkeruuttakin, mutta osaan myös sulkea yhteyden jos alkaa liikaa harmittaa (niin on toimittu tähänkin asti).
Tässäkin uskon, että hyvä vielä löytää hyvän luo, kun jaksaa tarpeeksi odottaa, että aallot tyyntyvät.
On Entisessä niin paljon hyvää, että toivon hänen löytävän itsensä luo takaisin.
Terapeuttini kanssa keskustelimme pieleenmenneestä liitostani ja hän lupasi paneutua siihen kanssani ihan kunnolla. Mutta heittelin hänelle näkökantoja ja hän tarttui niihin. Hän antoi minulle pohdittavaksi ajatuksia, mm. sen, että turvattomuutta lapsena kokeneet löytävät aikuisena toisensa ja sulautuvat symbioottiseen suhteeseen.
Toisinaan minusta tuntuikin, etten ole oma itseni, vaan Entinen piti minua hänen jatkeenaan. Hän on monesti sanonut, suhteen aikanakin, että kohtelee minua kuin itseään; ankarasti,tylysti ja joustamattomasti.Viimeisinä aikoina minä kärsin tästä yhteensulautumisesta ihan hirveästi ja elin päiväni kokien , että minä yksinkertaisesti tukehdun siihen paikkaan. Kaikki unelmani ja oma spontaaniuteni saivat todella tylyä kyytiä. Minä koin, etten saanut lainkaan ymmärrystä. Tuntui, ettei hän enää hyväksynykään minua. Mitä enemmän hän kahlitsi, sen enemmän halusin karkuun. Hän muuttui minua moralisoivaksi nipottajaksi, joka tuntui ajattelevan minusta hyvää vain silloin kuin halusi seksiä kanssani. Ja minähän en halunnut. En tiedä miksi. Enkä tiedä edelleenkään mihin ja milloin romantinen rakkautemme lensi ikkunasta pihalle.
Tänä päivänä me tunnumme olevan niin erilaisia, etten voi käsittää mikä meitä on voinut joskus yhdistää. Meidän tapamme mennä, suunnitella, mikä on tärkeää ja olennaista ja edelleen, tapamme riidellä. Omasta mielestäni olen kehittynyt riitelijänä hitusen. Ennen huusin ja paiskoin ovia,kiukuttelin ja mökötin. Nykyään mököttelen yhä usein, mutta koitan myös päästä kiukkuni läpi ja selvittää asiat, ensisijaisesti haluan tulla kuulluksi ja että tunteeni ymmärretään. Entinen ei osaa kuunnella minua oikein. Hän kaivaa kirveet, veitset, miekat ja pyssyt esille ja hyökkää. On jyrättävä vastapuoli samantien ja hänen mielestään riitely loppuu siihen, kun toinen (hän) on lytännyt toisen ja toinen ei jaksa enää huutaa/inttää vastaan. Mitäänhän ei ole selvitetty ja katkeruus kasvaa sisällä. Myöhemmin hän kysyy, että mikset ole puhunut. Miten voi puhua ihmiselle, joka ei päästä perille eikä katso pyydettäessä peiliin? Riitaa ei voi käydä, jos kaikkeen vastaus on : "Mutta niinhän sinäkin aina teet x" tai "Sinäkään et koskaan..."
Myös katkeruus erosta kalvaa Entisen mieltä. Minä toivon, että hän pääsee sen ylitse hänen itsensä ja minun vuokseni. Sen vastaanottaminen on niin kamalan kuluttavaa. Toisaalta olen oppinut olemaan niin, ettei se ole minun taakkani. Ei minun tarvitse kaikkea hänen tuskaansa enää vastaanottaakaan.Hän on vaan niin ristiriitainen, sillä tiedän hänen haluavan minulle hyvää. Toisaalta taas hänestä huokuu kateus minun uutta elämääni kohtaan. Elämääni, jonka hyvään olen itse ollut osallisena ja sen todellakin ansainnut. Hän tuntuu unohtaneen sen määrän pahuutta, jota minä olen saanut kokea. Hän ei toisinaan osaa olla ylpeä minusta, kehua minua. Ja se hyvä mitä saavutan, tuntuu tulevan ulkopuolelta, tipahtavan syliini ilman että minulla itsenäni voisi olla osuutta siihen. Ehkä se on se symbioosi. Tai eron opettelua. Tai sitten hän hakee vielä itseään.
Minä yritän olla kärsivällinen.
Kestän vähän sitä katkeruuttakin, mutta osaan myös sulkea yhteyden jos alkaa liikaa harmittaa (niin on toimittu tähänkin asti).
Tässäkin uskon, että hyvä vielä löytää hyvän luo, kun jaksaa tarpeeksi odottaa, että aallot tyyntyvät.
On Entisessä niin paljon hyvää, että toivon hänen löytävän itsensä luo takaisin.
maanantai 26. marraskuuta 2012
Lopputulos
Potkut.
Fudut.
Saada kenkää.
Lähtöpassit.
Lopputili.
Lähtökäsky.
Erottaminen.
Sitä ja paljon tunteita. Ihanien työkavereiden hyvästelyä.
Ennen kaikkea helpotusta. Ei enää turhaa taistelua, ei paskassa kahlaamista, ei
tyytymättömyyttä.
Letkeä loppuvuosi.
Downshiftaamista jouluun saakka
Hyvästi kuukausia kestänyt työahdistus!
Ei tässä niin huonosti käynytkään.
Fudut.
Saada kenkää.
Lähtöpassit.
Lopputili.
Lähtökäsky.
Erottaminen.
Sitä ja paljon tunteita. Ihanien työkavereiden hyvästelyä.
Ennen kaikkea helpotusta. Ei enää turhaa taistelua, ei paskassa kahlaamista, ei
tyytymättömyyttä.
Letkeä loppuvuosi.
Downshiftaamista jouluun saakka
Hyvästi kuukausia kestänyt työahdistus!
Ei tässä niin huonosti käynytkään.
sunnuntai 25. marraskuuta 2012
Vastoinkäymiset
Kun lumipallo on ottanut vieriäkseen, niin sehän vierii ja kasvaa. Näin on usein myös vastoinkäymisten kohdalla. Minun vastoinkäymispalloni on kasvanut (taas) viikossa valtaviin mittoihin. Olen kuin innostunut lapsi, joka juoksee kesäisellä niityllä huolettomana ja yhtäkkiä jalan alta kuuluu klik. Tällä viikolla tuntuu etten muuta olekkaan kuin klikkaillut.
Työ. Osa ihmisen identiteettiä. Suomessa ensimmäisiä kysymyksiä mitä kysytään.
Mitä teet työksesi? Mitä opiskelet? Mikä sinusta tulee?
On nöyryyttävää joutua pois työstään muiden silmien edessä. Sinut tullaan hakemaan keskeltä työtehtäviä, keskeltä tuijottavia kollegoja, jotka joko katsovat säälien tietäen mihin olet menossa, ovat helpottuneita, etteivät itse ole niissä kengissä tai molempia.
En tiedä mitään nöyryyttävämpää kuin joutua kokemaan tämän kokemuksen uudestaan. Enkä tiedä tapahtuuko se huomenna. Voin vain toivoa, että se on pian ohi.
Mielenterveys. Mittaamattoman tärkeä. Jokaisen perusoikeus. Valitettavasti niin monelta se viedään kysymättä. On ihmisiä, jotka menettävät sen vuosien kidutuksen tuloksena.
On ihmisiä, jotka jotenkin pääsevät pinnalle taistelemaan ja on ihmisiä, jotka haluavat painaa toisten päät takaisin pinnan alle ja olla antamatta apua.
Se lääkärini eväämä lähete raivostuttaa ihan älyttömästi. Ja stressaavaa joutua hänen kanssaan neuvottelemaan tästä puhelimessa. Minä saan viikon päähän ajan, jossa voin kysyä häneltä puhelimitse miksi Hänen Korkeutensa haluaa pienten lasten, itsenäisesti apua hakevan, äidin selviävän itsekseen? Ei ylennä mieltä ei. Jos olisi rahaa, painuisin yksityiselle. Jos olisi.
Elämä. Kuolema. Eräs ihminen hiipuu pois tästä maailmasta hetkenä minä hyvänsä.Olen tuntenut hänet vuosia, mutta en tiedä onko minulla oikeutta surra. Tai tavallaan tiedän, että joidenkin mielestä en ole tähän oikeutettu nykyään. Hän ei ole minulle sukua, vaan Entiselle.
Hän oli se, joka sanoi voivansa esittää, ettei tiedä meidän eronneen, jos tulemme koko komppania yhdessä hänelle kylään. Vanha kettu. Elämää nähnyt ja ihmissuhteista oppinut.
Asia kuitenkin vaivaa, koska tätä on odotettu, mutta nyt se aika on oikeasti käsillä. Ihminen, joka piti niin tiukasti elämästä kiinni, häviää kuolemalle. Käsittämätöntä ajatella, mutta niin vain käy meille kaikille. Kuolema ei kysele, vaan kaappaa kainaloonsa oli valmis tai ei.
Hyväksyntä. Me tarvitsemme toisia ihmisiä ja me tarvitsemme toisten ihmisten hyväksyntää. Emme kaikkien, mutta ilman hyväksyntää on vaikea säilyttää hyvä itsetunto ja rakastaa itseään. Minä olen aina kokenut, että joku ei hyväksy minua. Minun harrastusyhteisöni, isäni, äitipuoleni, koulukaverini, minun sukulaiseni,osa suvusta, johon avioliiton kautta liityin ja viimeisimpänä Erityismiehen äiti. Minä olen niin surullinen.
Olin sanonut Erityismiehelle jo aikaisemmin, että hänen äitinsä ei hyväksy minua. Hän ei ole halunnut nähdä minua, ei ole pyytänyt meitä kylään ja muutenkin varoitellut Erityismiestä.
Nyt kaikki oli purkautunut kun Erityismiehen äiti oli ymmärtänyt, että kuulumme oikeasti yhteen. Hän oli sanonut, kuinka romanssit loppuvat ja muutakin. Kaikista eniten sydäntäni kirveli kuulla, kuinka hänen äitinsä oli pettynyt, ettei Erityismies valinnut vastuusta vapaata ja lapsetonta tyttöystävää. Voi kuinka sisälläni uinuva leijonaemo heräsi karjumaan. Minun lapseni eivät pilaa minun elämässäni mitään eivätkä he tee sitä muidenkaan elämälle! Minä en ole pilattu, saastunut tai mitenkään huonompiarvoinen kuin yksikään lapseton ikäiseni nainen. Minun lapseni eivät määritä suhdettani Erityismieheen, meillä on keskenämme parisuhde, jossa on kaksi ihmistä. Lapset toki kuuluvat meidän elämäämme, mutta minusta nuo sanat olivat erittäin kohtuuttomia. Hän ei ole kertaakaan edes tavannut minua, mutta itsekin äitinä tuomitsee minut äitiyden perusteella! Olen entistä surullisempi.
Kaikesta huolimatta, vaikka minä aina hetkeksi lannistun ja itkenkin karvaasti elämän minulle suoltamia pettymyksiä, pysähdyn aina ajattelemaan. Aina tulee se hetki kun minä nousen ylös ja päätän jatkaa. Päätän oppia, vaikken aina ymmärrä miksi näitä opetuksia eteeni satelee.
Joka kerta saan lisää tietoa, joita käytän myöhemmin.
Joka kerta koen olevani empaattisempi.
Joka kerta näen enemmän harmaata mustan ja valkoisen välillä.
Joka kerta koen olevani vahvempi.
Ja joka ikinen kerta koen olevani henkisesti varakkaampi kuin ne ihmiset, jotka tuomitsevat toisia surutta.
Työ. Osa ihmisen identiteettiä. Suomessa ensimmäisiä kysymyksiä mitä kysytään.
Mitä teet työksesi? Mitä opiskelet? Mikä sinusta tulee?
On nöyryyttävää joutua pois työstään muiden silmien edessä. Sinut tullaan hakemaan keskeltä työtehtäviä, keskeltä tuijottavia kollegoja, jotka joko katsovat säälien tietäen mihin olet menossa, ovat helpottuneita, etteivät itse ole niissä kengissä tai molempia.
En tiedä mitään nöyryyttävämpää kuin joutua kokemaan tämän kokemuksen uudestaan. Enkä tiedä tapahtuuko se huomenna. Voin vain toivoa, että se on pian ohi.
Mielenterveys. Mittaamattoman tärkeä. Jokaisen perusoikeus. Valitettavasti niin monelta se viedään kysymättä. On ihmisiä, jotka menettävät sen vuosien kidutuksen tuloksena.
On ihmisiä, jotka jotenkin pääsevät pinnalle taistelemaan ja on ihmisiä, jotka haluavat painaa toisten päät takaisin pinnan alle ja olla antamatta apua.
Se lääkärini eväämä lähete raivostuttaa ihan älyttömästi. Ja stressaavaa joutua hänen kanssaan neuvottelemaan tästä puhelimessa. Minä saan viikon päähän ajan, jossa voin kysyä häneltä puhelimitse miksi Hänen Korkeutensa haluaa pienten lasten, itsenäisesti apua hakevan, äidin selviävän itsekseen? Ei ylennä mieltä ei. Jos olisi rahaa, painuisin yksityiselle. Jos olisi.
Elämä. Kuolema. Eräs ihminen hiipuu pois tästä maailmasta hetkenä minä hyvänsä.Olen tuntenut hänet vuosia, mutta en tiedä onko minulla oikeutta surra. Tai tavallaan tiedän, että joidenkin mielestä en ole tähän oikeutettu nykyään. Hän ei ole minulle sukua, vaan Entiselle.
Hän oli se, joka sanoi voivansa esittää, ettei tiedä meidän eronneen, jos tulemme koko komppania yhdessä hänelle kylään. Vanha kettu. Elämää nähnyt ja ihmissuhteista oppinut.
Asia kuitenkin vaivaa, koska tätä on odotettu, mutta nyt se aika on oikeasti käsillä. Ihminen, joka piti niin tiukasti elämästä kiinni, häviää kuolemalle. Käsittämätöntä ajatella, mutta niin vain käy meille kaikille. Kuolema ei kysele, vaan kaappaa kainaloonsa oli valmis tai ei.
Hyväksyntä. Me tarvitsemme toisia ihmisiä ja me tarvitsemme toisten ihmisten hyväksyntää. Emme kaikkien, mutta ilman hyväksyntää on vaikea säilyttää hyvä itsetunto ja rakastaa itseään. Minä olen aina kokenut, että joku ei hyväksy minua. Minun harrastusyhteisöni, isäni, äitipuoleni, koulukaverini, minun sukulaiseni,osa suvusta, johon avioliiton kautta liityin ja viimeisimpänä Erityismiehen äiti. Minä olen niin surullinen.
Olin sanonut Erityismiehelle jo aikaisemmin, että hänen äitinsä ei hyväksy minua. Hän ei ole halunnut nähdä minua, ei ole pyytänyt meitä kylään ja muutenkin varoitellut Erityismiestä.
Nyt kaikki oli purkautunut kun Erityismiehen äiti oli ymmärtänyt, että kuulumme oikeasti yhteen. Hän oli sanonut, kuinka romanssit loppuvat ja muutakin. Kaikista eniten sydäntäni kirveli kuulla, kuinka hänen äitinsä oli pettynyt, ettei Erityismies valinnut vastuusta vapaata ja lapsetonta tyttöystävää. Voi kuinka sisälläni uinuva leijonaemo heräsi karjumaan. Minun lapseni eivät pilaa minun elämässäni mitään eivätkä he tee sitä muidenkaan elämälle! Minä en ole pilattu, saastunut tai mitenkään huonompiarvoinen kuin yksikään lapseton ikäiseni nainen. Minun lapseni eivät määritä suhdettani Erityismieheen, meillä on keskenämme parisuhde, jossa on kaksi ihmistä. Lapset toki kuuluvat meidän elämäämme, mutta minusta nuo sanat olivat erittäin kohtuuttomia. Hän ei ole kertaakaan edes tavannut minua, mutta itsekin äitinä tuomitsee minut äitiyden perusteella! Olen entistä surullisempi.
Kaikesta huolimatta, vaikka minä aina hetkeksi lannistun ja itkenkin karvaasti elämän minulle suoltamia pettymyksiä, pysähdyn aina ajattelemaan. Aina tulee se hetki kun minä nousen ylös ja päätän jatkaa. Päätän oppia, vaikken aina ymmärrä miksi näitä opetuksia eteeni satelee.
Joka kerta saan lisää tietoa, joita käytän myöhemmin.
Joka kerta koen olevani empaattisempi.
Joka kerta näen enemmän harmaata mustan ja valkoisen välillä.
Joka kerta koen olevani vahvempi.
Ja joka ikinen kerta koen olevani henkisesti varakkaampi kuin ne ihmiset, jotka tuomitsevat toisia surutta.
torstai 22. marraskuuta 2012
Vallan raivona
Ei ole vallan mainio fiilis vaan olen aivan raivona. Kuinka -ah- motivoivaa on mennä takaisin töihin kun tietää olevan 20% mahdollisuudella jäämässä? Enkä kyllä jää siltikään, vaan lähden heti kun saan uutta matoa koukkuun. Miksikö olen sitten niin raivoissani? Koska en jaksa mennä nöyryytettäväksi toistamiseen. Me lähtijät olemme niitä teuraalle meneviä eläimiä, joita tuijotetaan pahimmillaan parikin päivää kun herrat miettivät ja venyttävät nöyryytysnäytelmää entisestään.
Entinen sanoi minun olevan vaativa ja että olen lähtenyt jokaisesta työpaikastani sillat takanani polttaen. Olen minäkin sitä välillä pohtinut. Samalla lailla kun olen miettinyt olenko umpihullu ollessani ainut terve ja taistelunhaluinen. Tulin tulokseen, että en ole liian vaativa, vaan minä en ole vielä löytänyt sitä the työpaikkaa. Monilla menee vuosia etsiä sopivaa kumppania, joten miksei työpaikankin kohdalla voi olla etsikkoaika? Mielestäni en vaadi kuin normaalin työpaikan kriteerit, joita ovat kohtuullinen palkka, palkanmaksu ajallaan, kommunikointi esimiesten kanssa, molemminpuolinen kunnioitus, kohtuulliset työajat, joustavuus molemminpuolin, tasa-arvo ja henkilökunnan virkistyspäivät. Nykyisessä paikassa toteutuu yksi kriteeri ja muita olen tässä odotellut tulevaksi, mutta eipä näy.
Työkavereita ikävöin valtavasti. Miten yhteen paikkaan onkin voinut eksyä noin monta ihanaa persoonaa?
Inhoan tätä välivaihetta. Odotan irtisanomista. Odotan haastatteluja. Odotan uutta työpaikkaa. Odotan, että sopeudun uuteen työpaikkaan, jos sellaisen saan. Odotan psykiatriaikaa. Tänä vuonna on ollut aivan liikaa suuria muutoksia elämässä. En jaksa enää yhden yhtä.
Jk. Soitin huvikseni polille, että onko lääkärin lähete saapunut. Ei ole ei. Mieleni tekisi huutaa ja hajottaa tavaroita. Mikä vittu siinä on, että joudun joka asiasta taistelemaan?
Entinen sanoi minun olevan vaativa ja että olen lähtenyt jokaisesta työpaikastani sillat takanani polttaen. Olen minäkin sitä välillä pohtinut. Samalla lailla kun olen miettinyt olenko umpihullu ollessani ainut terve ja taistelunhaluinen. Tulin tulokseen, että en ole liian vaativa, vaan minä en ole vielä löytänyt sitä the työpaikkaa. Monilla menee vuosia etsiä sopivaa kumppania, joten miksei työpaikankin kohdalla voi olla etsikkoaika? Mielestäni en vaadi kuin normaalin työpaikan kriteerit, joita ovat kohtuullinen palkka, palkanmaksu ajallaan, kommunikointi esimiesten kanssa, molemminpuolinen kunnioitus, kohtuulliset työajat, joustavuus molemminpuolin, tasa-arvo ja henkilökunnan virkistyspäivät. Nykyisessä paikassa toteutuu yksi kriteeri ja muita olen tässä odotellut tulevaksi, mutta eipä näy.
Työkavereita ikävöin valtavasti. Miten yhteen paikkaan onkin voinut eksyä noin monta ihanaa persoonaa?
Inhoan tätä välivaihetta. Odotan irtisanomista. Odotan haastatteluja. Odotan uutta työpaikkaa. Odotan, että sopeudun uuteen työpaikkaan, jos sellaisen saan. Odotan psykiatriaikaa. Tänä vuonna on ollut aivan liikaa suuria muutoksia elämässä. En jaksa enää yhden yhtä.
Jk. Soitin huvikseni polille, että onko lääkärin lähete saapunut. Ei ole ei. Mieleni tekisi huutaa ja hajottaa tavaroita. Mikä vittu siinä on, että joudun joka asiasta taistelemaan?
keskiviikko 21. marraskuuta 2012
Epätietoisuus
Minä en tykkää yhtään elää epätietoisuudessa. Suoraan sanottuna minua ahdistaa valtavasti. Olen jo pidempään elänyt odottaen tiettyä päivämäärää, jolloin selviäisi jotain. Nyt näyttää, että kaikesta tulee vaan pahempi puuro. Minä kun en tiedä, eikä toisella osapuolella ole aikomustakaan päästää minua verhon toiselle puolelle, jotta tietäisin tai osaisin varautua. He eivät välitä ihmisistä, eivät koskaan ole välittäneetkään. Kyse on rahasta ja hyödystä, bisneksestä.Millaiset seuraukset ja kuinka monen ihmisen elämään heidän riepottelunsa vaikuttaa, ei ole merkitystä. Ihminen on vaan mehukas hedelmä, josta tiristetään jokainen pisara arvokasta mehua lasiin. Tyhjät kuoret voi heittää menemään ja ottaa uuden. Näin toimii työelämä.
Enttententten saatko jatkaa teelika mentten pelkää ja odota tuomiotasi hissun kissun mitäs puolustit ihmisten oikeuksia vaapula vissun mitäs kyseenalaistit eelin keelin vot tulkaa kaikki katsomaan tätä näytelmää, näin voi käydä teillekin viipula vaapula vot tehkää töitä entistä kovemmin ja hiljaa eskon saun teillä on vaan työ piun paun ja meillä on valta nyt mä lähden tästä pelistä pois kuka lähtee, kuka jää pu pa pelistä pois.
Työelämä on ajoittain leikkiä, hyvin lapsellista leikkiä ja raakaa kiusaamista. On hienoja periaatteita paperilla, mutta niitä poljetaan käytännössä huolella. On kiristämistä, on uhkailua, on edelleen epätasa-arvoa. Vastuuta saavat muuttuvat laiskoiksi ja hemmotelluiksi kakaroiksi, jotka käskevät muita , koska voivat tehdä niin. On suosimista, on syrjimistä. Ja voi hellanlettas jos joku sanoo epäkohdista ääneen! Ei niin saa tehdä, ei mitään saa muuttaa! Ihmiset eivät ole tyytyväisiä, mutta eihän työpaikalla nyt saa kivaa ollakkaan! Hyvänen aika.
Nielen tappioni, mutta ikinä en aio muuttua. En vaan kykene olemaan sitä harmaata massaa, joka tyytyy huonoon ilmapiiriin. Tulen aina taistelemaan ja puhumaan ihmisten puolesta, koska minä välitän niistä joiden kanssa teen töitä. Kun joku sanoo minulle, ettei noin voi tehdä, kysyn : "Miksei?". Minä kyseenalaistan, jos en ymmärrä. Minä kunnioitan, jos minua kunnioitetaan ja olen hyvinkin lojaali, jos koen, että vastapuoli on sen ansainnut. En siedä valehtelua , salailua, huijaamista, toisten ideoiden varastelua, suosimista ja lapsellista vallanhimoa. Seison periaatteitteni takana ja olen ylpeä itsestäni, vaikka se maksaisi yhden työpaikan. Silloin se paikka ei ole minua varten. Minusta ihmisen ei tarvitse ryömiä toisen edessä, minusta vallasta ei kuulu nauttia niin paljoa. Ei ei.
Tämä työhakemusten raapustelu on vaan joka kerta niin tuskaisen tylsää ja hidasta. Nyt on vaan pinnistettävä hiukan.
Uskon sen unelmien paikan olevan ihan nurkan takana.
Enttententten saatko jatkaa teelika mentten pelkää ja odota tuomiotasi hissun kissun mitäs puolustit ihmisten oikeuksia vaapula vissun mitäs kyseenalaistit eelin keelin vot tulkaa kaikki katsomaan tätä näytelmää, näin voi käydä teillekin viipula vaapula vot tehkää töitä entistä kovemmin ja hiljaa eskon saun teillä on vaan työ piun paun ja meillä on valta nyt mä lähden tästä pelistä pois kuka lähtee, kuka jää pu pa pelistä pois.
Työelämä on ajoittain leikkiä, hyvin lapsellista leikkiä ja raakaa kiusaamista. On hienoja periaatteita paperilla, mutta niitä poljetaan käytännössä huolella. On kiristämistä, on uhkailua, on edelleen epätasa-arvoa. Vastuuta saavat muuttuvat laiskoiksi ja hemmotelluiksi kakaroiksi, jotka käskevät muita , koska voivat tehdä niin. On suosimista, on syrjimistä. Ja voi hellanlettas jos joku sanoo epäkohdista ääneen! Ei niin saa tehdä, ei mitään saa muuttaa! Ihmiset eivät ole tyytyväisiä, mutta eihän työpaikalla nyt saa kivaa ollakkaan! Hyvänen aika.
Nielen tappioni, mutta ikinä en aio muuttua. En vaan kykene olemaan sitä harmaata massaa, joka tyytyy huonoon ilmapiiriin. Tulen aina taistelemaan ja puhumaan ihmisten puolesta, koska minä välitän niistä joiden kanssa teen töitä. Kun joku sanoo minulle, ettei noin voi tehdä, kysyn : "Miksei?". Minä kyseenalaistan, jos en ymmärrä. Minä kunnioitan, jos minua kunnioitetaan ja olen hyvinkin lojaali, jos koen, että vastapuoli on sen ansainnut. En siedä valehtelua , salailua, huijaamista, toisten ideoiden varastelua, suosimista ja lapsellista vallanhimoa. Seison periaatteitteni takana ja olen ylpeä itsestäni, vaikka se maksaisi yhden työpaikan. Silloin se paikka ei ole minua varten. Minusta ihmisen ei tarvitse ryömiä toisen edessä, minusta vallasta ei kuulu nauttia niin paljoa. Ei ei.
Tämä työhakemusten raapustelu on vaan joka kerta niin tuskaisen tylsää ja hidasta. Nyt on vaan pinnistettävä hiukan.
Uskon sen unelmien paikan olevan ihan nurkan takana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)