Meillä menee entisiksi puolisoiksi nähden todella hyvin. Olemme puheväleissä, vitsailuväleissä ja kerromme toisillemme paljon asioita.Puhumme usein ja paljon; onhan meillä takana yhteistä elämää monta vuotta. Minun rajani menee hänen naisasioissaan (ainakin toistaiseksi), vaikka hän saattaisi kertoa niistä minulle. En ole hänestä mustasukkainen tai jos olen, en ainakaan romanttisella tavalla. Toki tahdon hänen olevan onnellinen, mutta kai minä pelkään millaisen ihmisen hän lastemme eteen tuo. Minun pitäisi nyt vaan luottaa eikä koittaa säilyttää semmoisia lankoja käsissäni,jotka eivät minulle kuulu.
Terapeuttini kanssa keskustelimme pieleenmenneestä liitostani ja hän lupasi paneutua siihen kanssani ihan kunnolla. Mutta heittelin hänelle näkökantoja ja hän tarttui niihin. Hän antoi minulle pohdittavaksi ajatuksia, mm. sen, että turvattomuutta lapsena kokeneet löytävät aikuisena toisensa ja sulautuvat symbioottiseen suhteeseen.
Toisinaan minusta tuntuikin, etten ole oma itseni, vaan Entinen piti minua hänen jatkeenaan. Hän on monesti sanonut, suhteen aikanakin, että kohtelee minua kuin itseään; ankarasti,tylysti ja joustamattomasti.Viimeisinä aikoina minä kärsin tästä yhteensulautumisesta ihan hirveästi ja elin päiväni kokien , että minä yksinkertaisesti tukehdun siihen paikkaan. Kaikki unelmani ja oma spontaaniuteni saivat todella tylyä kyytiä. Minä koin, etten saanut lainkaan ymmärrystä. Tuntui, ettei hän enää hyväksynykään minua. Mitä enemmän hän kahlitsi, sen enemmän halusin karkuun. Hän muuttui minua moralisoivaksi nipottajaksi, joka tuntui ajattelevan minusta hyvää vain silloin kuin halusi seksiä kanssani. Ja minähän en halunnut. En tiedä miksi. Enkä tiedä edelleenkään mihin ja milloin romantinen rakkautemme lensi ikkunasta pihalle.
Tänä päivänä me tunnumme olevan niin erilaisia, etten voi käsittää mikä meitä on voinut joskus yhdistää. Meidän tapamme mennä, suunnitella, mikä on tärkeää ja olennaista ja edelleen, tapamme riidellä. Omasta mielestäni olen kehittynyt riitelijänä hitusen. Ennen huusin ja paiskoin ovia,kiukuttelin ja mökötin. Nykyään mököttelen yhä usein, mutta koitan myös päästä kiukkuni läpi ja selvittää asiat, ensisijaisesti haluan tulla kuulluksi ja että tunteeni ymmärretään. Entinen ei osaa kuunnella minua oikein. Hän kaivaa kirveet, veitset, miekat ja pyssyt esille ja hyökkää. On jyrättävä vastapuoli samantien ja hänen mielestään riitely loppuu siihen, kun toinen (hän) on lytännyt toisen ja toinen ei jaksa enää huutaa/inttää vastaan. Mitäänhän ei ole selvitetty ja katkeruus kasvaa sisällä. Myöhemmin hän kysyy, että mikset ole puhunut. Miten voi puhua ihmiselle, joka ei päästä perille eikä katso pyydettäessä peiliin? Riitaa ei voi käydä, jos kaikkeen vastaus on : "Mutta niinhän sinäkin aina teet x" tai "Sinäkään et koskaan..."
Myös katkeruus erosta kalvaa Entisen mieltä. Minä toivon, että hän pääsee sen ylitse hänen itsensä ja minun vuokseni. Sen vastaanottaminen on niin kamalan kuluttavaa. Toisaalta olen oppinut olemaan niin, ettei se ole minun taakkani. Ei minun tarvitse kaikkea hänen tuskaansa enää vastaanottaakaan.Hän on vaan niin ristiriitainen, sillä tiedän hänen haluavan minulle hyvää. Toisaalta taas hänestä huokuu kateus minun uutta elämääni kohtaan. Elämääni, jonka hyvään olen itse ollut osallisena ja sen todellakin ansainnut. Hän tuntuu unohtaneen sen määrän pahuutta, jota minä olen saanut kokea. Hän ei toisinaan osaa olla ylpeä minusta, kehua minua. Ja se hyvä mitä saavutan, tuntuu tulevan ulkopuolelta, tipahtavan syliini ilman että minulla itsenäni voisi olla osuutta siihen. Ehkä se on se symbioosi. Tai eron opettelua. Tai sitten hän hakee vielä itseään.
Minä yritän olla kärsivällinen.
Kestän vähän sitä katkeruuttakin, mutta osaan myös sulkea yhteyden jos alkaa liikaa harmittaa (niin on toimittu tähänkin asti).
Tässäkin uskon, että hyvä vielä löytää hyvän luo, kun jaksaa tarpeeksi odottaa, että aallot tyyntyvät.
On Entisessä niin paljon hyvää, että toivon hänen löytävän itsensä luo takaisin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti