Ei ole vallan mainio fiilis vaan olen aivan raivona. Kuinka -ah- motivoivaa on mennä takaisin töihin kun tietää olevan 20% mahdollisuudella jäämässä? Enkä kyllä jää siltikään, vaan lähden heti kun saan uutta matoa koukkuun. Miksikö olen sitten niin raivoissani? Koska en jaksa mennä nöyryytettäväksi toistamiseen. Me lähtijät olemme niitä teuraalle meneviä eläimiä, joita tuijotetaan pahimmillaan parikin päivää kun herrat miettivät ja venyttävät nöyryytysnäytelmää entisestään.
Entinen sanoi minun olevan vaativa ja että olen lähtenyt jokaisesta työpaikastani sillat takanani polttaen. Olen minäkin sitä välillä pohtinut. Samalla lailla kun olen miettinyt olenko umpihullu ollessani ainut terve ja taistelunhaluinen. Tulin tulokseen, että en ole liian vaativa, vaan minä en ole vielä löytänyt sitä the työpaikkaa. Monilla menee vuosia etsiä sopivaa kumppania, joten miksei työpaikankin kohdalla voi olla etsikkoaika? Mielestäni en vaadi kuin normaalin työpaikan kriteerit, joita ovat kohtuullinen palkka, palkanmaksu ajallaan, kommunikointi esimiesten kanssa, molemminpuolinen kunnioitus, kohtuulliset työajat, joustavuus molemminpuolin, tasa-arvo ja henkilökunnan virkistyspäivät. Nykyisessä paikassa toteutuu yksi kriteeri ja muita olen tässä odotellut tulevaksi, mutta eipä näy.
Työkavereita ikävöin valtavasti. Miten yhteen paikkaan onkin voinut eksyä noin monta ihanaa persoonaa?
Inhoan tätä välivaihetta. Odotan irtisanomista. Odotan haastatteluja. Odotan uutta työpaikkaa. Odotan, että sopeudun uuteen työpaikkaan, jos sellaisen saan. Odotan psykiatriaikaa. Tänä vuonna on ollut aivan liikaa suuria muutoksia elämässä. En jaksa enää yhden yhtä.
Jk. Soitin huvikseni polille, että onko lääkärin lähete saapunut. Ei ole ei. Mieleni tekisi huutaa ja hajottaa tavaroita. Mikä vittu siinä on, että joudun joka asiasta taistelemaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti