Viimeksi vuoden vaihtuessa olin totaalisen rikki. Sen lisäksi, että join liikaa viiniä ja olin surullinen, istuin puhelimessa kuuntelemassa vuoroin Entistä ja vuoroin erästä toista, joka myrkytti mieleni ja joka tahtoi oikeastaan vaan satuttaa minua. Lisäksi vieressäni istui ystävä, jonka maailman eräs mies oli samana iltana murskannut. "Voi paska", ajattelin. "Tämä tulee olemaan "Pakko elää tämäkin läpi"-vuosi.". Ja niinhän se olikin.
Vuosi 2012 on ollut tuskan, ahdistuksen ja epäonnen vuosi. Se on ollut myös kasvamisen vuosi. Niinhän se usein menee, että kipu kasvattaa. Näkökenttäni on laajentunut entisestään. Olen vihannut ja oppinut uudelleen rakastamaan itseäni. Toivon, että kipuni kääntyy vielä viisaudeksi.
Turha kai niitä kaikki yksityiskohtia on ruotia, mutta erokipua edelleen, ihmissuhdedraamaa, muutto, elämän uudelleenopettelua, masennus ja sen kanssa eläminen, työttömyys ja kuolema. Nämä ovat tapahtuneet ja sille ei voi mitään. Vuosi on paketissa ja seuraavasta tulee parempi, tiedän sen ihan varmasti.Vuonna 2013 tulen saavuttamaan jotain suurta, koska olen löytänyt itsestäni vihdoin sen uskon itseeni ja rohkeuden, mikä on ollut suruvaipan alla.
On minulla ollut onneakin. Erityismies on vaan jotain sellaista, jota en vieläkään käsitä. Ihana hän on ja kultainen. Täytyy minussa jotain, että hän on halunnut käydä kaiken tämän läpi ollakseen minun (ja meidän) kanssamme.Silti minulla on tilaa olla ja hengittää, olla minä siinä muodossa kun olen. Erityismies rauhallisesti sanoo yleensä juuri oikeat sanat. Hän tietää, että minut täytyy päästää menemään,että tulen takaisin. Hän ymmärtää häkkilintu-pelkoni, vaikken sitä hänelle ole vielä kertonutkaan. Kaikesta ihanasta huolimatta minä olen varovainen ja pelkään hylkäämistä. Ei ehkä tarvitsisi. Tänään lasten mellastaessa taustalla ja minun stressaillessa taas tapani mukaan jotain hän nappasi minut kainaloonsa ja lauloi korvaani:
"I will stay by your side now and forever,
I will always only be in love with you."
Ei yhtään enempää, ei yhtään vähempää. Tervetuloa TOIVON vuosi 2013!
maanantai 31. joulukuuta 2012
sunnuntai 30. joulukuuta 2012
Menetys
On raskasta luopua yhdestä viimeisimmistä aikuisista, jolle olet voinut olla lapsi.Toisaalta olen onnellinen; nyt hän saa nähdä niitä rakkaita, joita hän on eläessään kaivannut.Minä en tiedä aina mihin uskon, mutta taivaaseen minä uskon. Kuoltuamme me tapaamme kaikki ne menetetyt rakkaat. Halaamme heitä ja suukotamme heidän kasvojaan. Näemme heidän hymynsä ja olemme onnellisia.
Minä olen joutunut elämään aina ikäistäni vanhemman elämää ja olen väsynyt siihen.
Katson ikäisiäni, katson ystäviäni ja heillä on aina paikka minne mennä oman kodin lisäksi. Minulla ei ole äitiä, ei aikuista isää, ei tätiä, ei setää, ei mummoa eikä pappaa. Kukaan ei muistele minun lapsuudenhömpötyksiäni, vaan saan itse kertoa sen minkä muistan omalle jälkikasvulleni. Se tekee minusta surullisen. Minä tihkun surua ja menetystä niin paljon, että sattuu. Niin liikaa menetyksiä. Niin paljon asioita olen jäänyt vaille, mitä jokainen lapsi ja aikuiseksi kasvanutkin tarvitsisi. Ja se olen myös minä, joka maksaa nyt kovaa hintaa tästä kaikesta. En enää ihmettele syrjäytymisriskejä. En enää yhtään ihmettele, miksi onnettomien vanhempien lapset joutuvat tekemään puolet enemmän töitä saavuttaakseen edes jotain. Terveet, onnelliset (ja varakkaat) eivät juurikaan kohtaa sitä. He voivat tarjota lapsilleen niin paljon enemmän ja valmistella heitä hyville teille.Monet eivät tästä syystä opi empatiaa ja kykyä ajatella muita. Välillä vaan mietin, että minun empatiani on tullut minulle todella kalliiksi.
Onko kohtuullista, että ensimmäisten kuukautisten alkaessa 13-vuotiaana itkee vessan lattialla äitiä, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä?
Kuuluuko varhaisteinin istua perinnönjaossa kädet korvilla, kun kaikki tappelevat kuolleen äidin vähäisestä perinnöstä ja kaikki vihaavat toisiaan?
Kuinka normaalia on miettiä 16-vuotiaana, että haluaa muuttaa kotoa, että voi aloittaa uuden elämän?
Kuinka sydäntäriipaisevaa on miettiä itsemurhaa 13-vuotiaana?
Miten päin pitäisi olla, kun kukaan ei hyväksy ja vieraat aikuiset katsovat säälien?
Miten päin pitäisi olla kun aikuisenakin monet katsovat säälien?
Kuinka monta vuotta kestää kipua ja tuska?
Milloin saa parantua haavoista, joita elämä ja ihmiset ovat aiheuttaneet?
Se suru, tuska, epäreiluus ja ahdistus, mitä kannoin pikkulapsena, teininä ja aikuisena, pursuu ulos.
Minä en sitä kykene hallitsemaan, vaan joudun elämään sen kaiken yhä uudelleen ja uudelleen.
Tämän tuskan lisäksi minun pitäisi yrittää elää hyvin arkea äitinä ja tyttöystävänä. Ja huolehtia vielä kaikista niistä ihmisistä, jotka menneisyydestäni huolimatta kaatavat asiansa minun niskaani.
Minä totta vie yritän, mutta kuinka paljon vielä pitää jaksaa?
Loppuuko masennus ja kipu koskaan?
Eheydynkö minä?
Minä en aio pitää enää mitään pahaa sisälläni varastossa. Toistan näitä sanoja, kunnes ne ovat vaan sanoja.
Minä olen joutunut elämään aina ikäistäni vanhemman elämää ja olen väsynyt siihen.
Katson ikäisiäni, katson ystäviäni ja heillä on aina paikka minne mennä oman kodin lisäksi. Minulla ei ole äitiä, ei aikuista isää, ei tätiä, ei setää, ei mummoa eikä pappaa. Kukaan ei muistele minun lapsuudenhömpötyksiäni, vaan saan itse kertoa sen minkä muistan omalle jälkikasvulleni. Se tekee minusta surullisen. Minä tihkun surua ja menetystä niin paljon, että sattuu. Niin liikaa menetyksiä. Niin paljon asioita olen jäänyt vaille, mitä jokainen lapsi ja aikuiseksi kasvanutkin tarvitsisi. Ja se olen myös minä, joka maksaa nyt kovaa hintaa tästä kaikesta. En enää ihmettele syrjäytymisriskejä. En enää yhtään ihmettele, miksi onnettomien vanhempien lapset joutuvat tekemään puolet enemmän töitä saavuttaakseen edes jotain. Terveet, onnelliset (ja varakkaat) eivät juurikaan kohtaa sitä. He voivat tarjota lapsilleen niin paljon enemmän ja valmistella heitä hyville teille.Monet eivät tästä syystä opi empatiaa ja kykyä ajatella muita. Välillä vaan mietin, että minun empatiani on tullut minulle todella kalliiksi.
Onko kohtuullista, että ensimmäisten kuukautisten alkaessa 13-vuotiaana itkee vessan lattialla äitiä, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä?
Kuuluuko varhaisteinin istua perinnönjaossa kädet korvilla, kun kaikki tappelevat kuolleen äidin vähäisestä perinnöstä ja kaikki vihaavat toisiaan?
Kuinka normaalia on miettiä 16-vuotiaana, että haluaa muuttaa kotoa, että voi aloittaa uuden elämän?
Kuinka sydäntäriipaisevaa on miettiä itsemurhaa 13-vuotiaana?
Miten päin pitäisi olla, kun kukaan ei hyväksy ja vieraat aikuiset katsovat säälien?
Miten päin pitäisi olla kun aikuisenakin monet katsovat säälien?
Kuinka monta vuotta kestää kipua ja tuska?
Milloin saa parantua haavoista, joita elämä ja ihmiset ovat aiheuttaneet?
Se suru, tuska, epäreiluus ja ahdistus, mitä kannoin pikkulapsena, teininä ja aikuisena, pursuu ulos.
Minä en sitä kykene hallitsemaan, vaan joudun elämään sen kaiken yhä uudelleen ja uudelleen.
Tämän tuskan lisäksi minun pitäisi yrittää elää hyvin arkea äitinä ja tyttöystävänä. Ja huolehtia vielä kaikista niistä ihmisistä, jotka menneisyydestäni huolimatta kaatavat asiansa minun niskaani.
Minä totta vie yritän, mutta kuinka paljon vielä pitää jaksaa?
Loppuuko masennus ja kipu koskaan?
Eheydynkö minä?
Minä en aio pitää enää mitään pahaa sisälläni varastossa. Toistan näitä sanoja, kunnes ne ovat vaan sanoja.
keskiviikko 26. joulukuuta 2012
Kirje isälle
Pyhinä oli taas se päivä vuodesta, mitä alan stressaamaan jo reilusti etukäteen: vierailu sinun luonasi. Ei voi muuta sanoa, kun että olipahan taas näytelmä. Minua kammoksutti,huvitti ja hävetti samaan aikaan kun saavuimme ja kaappasit lapset syliisi kutsuen heitä "rakkaiksi" ja minuakin halasit. Toki se on osa sinun käsikirjoitustasi, koska olihan sinun uusi naisystäväsi ensi kertaa näytillä. Minua ärsytti niin paljon, etenkin lasten puolesta. Esität välittäväsi, vaikka yhden jätät aina ilman huomiota, koska hän on mielestäsi väärää sukupuolta.Ethän sinä koskaan sitä ole ääneen sanonut, mutta teot puhuvat puolestaan. Muista, että lapsen rakkaus ja kunnioituskin jatkuu vain tiettyyn pisteeseen asti.
Naisystäväsi oli oikein mukava. Täysin normaali. Harmi vaan, ettei etenkään mukaviin halua tutustua, kun ei tiedä kenet tapaa seuraavana jouluna. Kävi suorastaan sääliksi, kun hän kertoi uniikista tapaamisestanne. Hän on vain yksi hurmauksenkohde, joka lähtee jossain vaiheessa vaihtoon tai jos kestää hyvin alkoholismia, niin saattaa hän jäädä rinnakkaissuhteeksi. Tuleehan se aina halvemmaksi jakaa kulut kahdestaan. Jotenkin en vaan pysty puuttumaan asiaan; ei rakastunut usko pahaa toisesta tai pahimmassa tapauksessa on varma kyvyistään pelastaa toinen huonolta elämältä. Mokailusi eivät kuulu minulle, isä. Aina sinä kuitenkin vedät perheeni mukaan inhottaviin kuvioihisi. Se tekee minut hyvin surulliseksi ja vihaiseksi, sillä minä teen kaikkeni perheeni hyvinvoinnin eteen. Toisin kuin sinä, isä.
Pahinta on se, ettet koskaan opi virheistäsi. Olet oppinut esittämään katuvaa ja onnistut kääntämään pahimmatkin tekemisesi omaksi eduksesi. Olet vain uhri ja muut tekevät väärää tai pistävät sinut tekemään väärin. Sinulla on taito unohtaa pahat tekosi. Siksi minä en kunnioita sinua pätkääkään. Loukkaavaa on myös se, ettet sinä ollut valmis muuttumaan edes omien lapsiesi takia. Lapsenlapsetkaan eivät herätä sinua. Oletat, että olet ansainnut ne ihanat ihmiset elämääsi etkä ole heistä kiitollinen. He ovat sinulle esineitä, joita esitellä vieraille. Kunhan kulissi pysyy, kaikki on hyvin. Ihmisillä ei ole mitään väliä.Sinulla on ollut lukuisia tilaisuuksia parantaa tapasi ja pyytää anteeksi, mutta et tee niin, koska sinä itse olet maailman tärkein ihminen.
Olet addikti ja minä häpeän sinua. Suojelen Erityismiestä sinun tapaamiseltasi ja onneksi et ole kiinnostunut tapaamaan häntä. Minä en kehtaa esitellä sinua. Minä en luota sinuun, en sanoihisi. Sinä et muista mitään, koska olet juonut vuosikymmeniä. Mutta eihän sinulla ole ongelmaa, alkoholi vaan kuuluu kaikkeen. Minä olen vaan tarkka ja nipo, kun en anna sinun juoda lasteni seurassa. Asia, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys. Mutta eihän se alkoholistille ole. Juoda kun voi iloon, suruun ja kaikkeen siltä väliltä.
Vierailut luonasi ovat hyvin raskaita ja minä toivun niistä päiväkausia. Olen henkisesti poikki. Olen koko elämäni elänyt pullon varjossa. Onneksi pääsin pullosta ulos, ennen kuin itse hukuin. Olen ylpeä itsestäni, että kaikesta pahasta huolimatta minä katkaisin tämän ahdistuksen ketjun. En antaisi lasteni kärsiä omien tekojeni takia. He tulevat varmasti nurisemaan jostain, mutta eivät kokemastaan turvattomuudesta. Minä aion elää niin, että lapseni tulevat aikuisina tervehtimään minua joulun pyhinä ilman katkeruutta, ahdistusta ja pelkoa.
Lapset ovat numero yksi ja vastuu on kannettava ilman mitään tekosyitä. Heidän puolestaan tehdään asioita ja heille suodaan perusasiat kuten kännitön ja nyrkitön koti. Onni lapsista on suurempaa kuin mikään päihde.
Se on vanhemmuutta, isä.
Naisystäväsi oli oikein mukava. Täysin normaali. Harmi vaan, ettei etenkään mukaviin halua tutustua, kun ei tiedä kenet tapaa seuraavana jouluna. Kävi suorastaan sääliksi, kun hän kertoi uniikista tapaamisestanne. Hän on vain yksi hurmauksenkohde, joka lähtee jossain vaiheessa vaihtoon tai jos kestää hyvin alkoholismia, niin saattaa hän jäädä rinnakkaissuhteeksi. Tuleehan se aina halvemmaksi jakaa kulut kahdestaan. Jotenkin en vaan pysty puuttumaan asiaan; ei rakastunut usko pahaa toisesta tai pahimmassa tapauksessa on varma kyvyistään pelastaa toinen huonolta elämältä. Mokailusi eivät kuulu minulle, isä. Aina sinä kuitenkin vedät perheeni mukaan inhottaviin kuvioihisi. Se tekee minut hyvin surulliseksi ja vihaiseksi, sillä minä teen kaikkeni perheeni hyvinvoinnin eteen. Toisin kuin sinä, isä.
Pahinta on se, ettet koskaan opi virheistäsi. Olet oppinut esittämään katuvaa ja onnistut kääntämään pahimmatkin tekemisesi omaksi eduksesi. Olet vain uhri ja muut tekevät väärää tai pistävät sinut tekemään väärin. Sinulla on taito unohtaa pahat tekosi. Siksi minä en kunnioita sinua pätkääkään. Loukkaavaa on myös se, ettet sinä ollut valmis muuttumaan edes omien lapsiesi takia. Lapsenlapsetkaan eivät herätä sinua. Oletat, että olet ansainnut ne ihanat ihmiset elämääsi etkä ole heistä kiitollinen. He ovat sinulle esineitä, joita esitellä vieraille. Kunhan kulissi pysyy, kaikki on hyvin. Ihmisillä ei ole mitään väliä.Sinulla on ollut lukuisia tilaisuuksia parantaa tapasi ja pyytää anteeksi, mutta et tee niin, koska sinä itse olet maailman tärkein ihminen.
Olet addikti ja minä häpeän sinua. Suojelen Erityismiestä sinun tapaamiseltasi ja onneksi et ole kiinnostunut tapaamaan häntä. Minä en kehtaa esitellä sinua. Minä en luota sinuun, en sanoihisi. Sinä et muista mitään, koska olet juonut vuosikymmeniä. Mutta eihän sinulla ole ongelmaa, alkoholi vaan kuuluu kaikkeen. Minä olen vaan tarkka ja nipo, kun en anna sinun juoda lasteni seurassa. Asia, jonka pitäisi olla itsestäänselvyys. Mutta eihän se alkoholistille ole. Juoda kun voi iloon, suruun ja kaikkeen siltä väliltä.
Vierailut luonasi ovat hyvin raskaita ja minä toivun niistä päiväkausia. Olen henkisesti poikki. Olen koko elämäni elänyt pullon varjossa. Onneksi pääsin pullosta ulos, ennen kuin itse hukuin. Olen ylpeä itsestäni, että kaikesta pahasta huolimatta minä katkaisin tämän ahdistuksen ketjun. En antaisi lasteni kärsiä omien tekojeni takia. He tulevat varmasti nurisemaan jostain, mutta eivät kokemastaan turvattomuudesta. Minä aion elää niin, että lapseni tulevat aikuisina tervehtimään minua joulun pyhinä ilman katkeruutta, ahdistusta ja pelkoa.
Lapset ovat numero yksi ja vastuu on kannettava ilman mitään tekosyitä. Heidän puolestaan tehdään asioita ja heille suodaan perusasiat kuten kännitön ja nyrkitön koti. Onni lapsista on suurempaa kuin mikään päihde.
Se on vanhemmuutta, isä.
tiistai 18. joulukuuta 2012
Kohtaus X : Masennus
Ahdistus vain kasvaa. Minä en kestä näitä päiviä, koska olen niin uupunut. Aamun velvollisuudet hoidettuani, tulen äkkiä kotiin ja nukahdan. Olen totaalisen poikki. Iltaa kohti piristyn ja jaksan vähän touhuta jotain ja sitten taas iskee äkkiväsymys. Voi kuinka minä soimaankaan itseäni; laiska,työtön,tyhmä,saamaton. Se minä tunnen olevani. Eilen itkin koko päivän. Itkin sitä ja tätä. Itkin sitä, että vietämme Erityismiehen kanssa joulun erillään. Itkin sitä, että muodostuuko meille koskaan perinteet, johon molemmat kuuluvat? Tiedän, että sitä on aikaista itkeä, mutta kun nyt vaan itketti ja silloin pitää itkeä tai tulee niin sairaaksi, että oksettaa ja on tulessa sisältä. Raivo,pettymys ja kiukku pitää laskea pihalle, ei sulkea sisälle
Huomenna pääsen taas terapeutin luo, onneksi. Alkaa oma sietokyky ylittyä, joten hyvä näin. Ahdistus polttaa sisällä, eikä se katoa nukkumallakaan. Tämä olemisen tuska on niin lamaannuttavaa ja minä haluan parantua! Ei kukaan halua elää näin.
Viime päivinä olen luisunut muistoihin, siihen pahaan aikaan. Aikaan, jolloin olin niin mahdottoman sekaisin.Minäni oli lukittu jonnekin ja vain tyhjä kuori edusti. Silloin minä tartuin väärään käteen. Se käsi vei minut pois polulta , johon olin seisahtunut miettimään suuntaa. Se käsi johdatti minut väärään suuntaan ja eksytti pimeään.
Huomenna pääsen taas terapeutin luo, onneksi. Alkaa oma sietokyky ylittyä, joten hyvä näin. Ahdistus polttaa sisällä, eikä se katoa nukkumallakaan. Tämä olemisen tuska on niin lamaannuttavaa ja minä haluan parantua! Ei kukaan halua elää näin.
Viime päivinä olen luisunut muistoihin, siihen pahaan aikaan. Aikaan, jolloin olin niin mahdottoman sekaisin.Minäni oli lukittu jonnekin ja vain tyhjä kuori edusti. Silloin minä tartuin väärään käteen. Se käsi vei minut pois polulta , johon olin seisahtunut miettimään suuntaa. Se käsi johdatti minut väärään suuntaan ja eksytti pimeään.
maanantai 17. joulukuuta 2012
Notkahdus
Olen taas yhtä sumua. Päivisin aivan ulalla ja iltaisin uni vaan karkaa käsistäni, lapsiin, Erityismieheen. Uni ei huoli minua mukaansa. Minä olen uneton täällä. Pohdin kaikkea, mutten jaksa kirjoittaa, koska olen niin väsynyt, mutta vailla unta.Päivistä tulee turhauttavia mössöjä.Mössöpäivistä tulee massaviikkoja. Kohta on joulukin. Ahdistavaa.
Meillä piti olla eilen romanttinen ilta. Treffit. Kiukuttelimme,kinastelimme ja ensi kertaa jopa huusimme. Mitättömistä ja typeristä asioista. Riitelimme ennen eilistäkin, silloinkin typeryyksistä. Piti olla kivaa, mutta moni asia meni pieleen ja minun teki mieli polkea jalkaa. Hyvästi ensihuuma! Arki näyttää muuttaneen tänne pysyvästi. Se on vaan välillä niin turhauttavaa, kun tuntuu, että ei olekkaan enää mitenkään kummallinen. Ei minun vuokseni enää tarvitse yrittää ja nähdä vaivaa.
Eikä taaskaan seksiä. Ja minä niin tarvitsen sitä. Olen kyllästynyt ruinaamaan sitä. Voisin itkeä, niin paljon haluan. Tämä tuntuu rangaistukselta, kuin jakelisi helmiä sioille. En vaan käsitä millään miksi ei.
Minä kiharran,kähärrän,tuoksun,näen vaivaa. Olen vihjaillut muistakin, mutta onko niitä, en tiedä. Lannistun vaan niin kovin. En oikeasti tiedä kuinka kauan minä kestän tätä vaihetta. En minä halua tehdä mitään typerää, mutta en totta vie halua elää ilman seksiä. Se on sama kuin kieltäisi juuri ajokortin saaneelta ajamisen, veisi ilon ja riemun.
Meillä piti olla eilen romanttinen ilta. Treffit. Kiukuttelimme,kinastelimme ja ensi kertaa jopa huusimme. Mitättömistä ja typeristä asioista. Riitelimme ennen eilistäkin, silloinkin typeryyksistä. Piti olla kivaa, mutta moni asia meni pieleen ja minun teki mieli polkea jalkaa. Hyvästi ensihuuma! Arki näyttää muuttaneen tänne pysyvästi. Se on vaan välillä niin turhauttavaa, kun tuntuu, että ei olekkaan enää mitenkään kummallinen. Ei minun vuokseni enää tarvitse yrittää ja nähdä vaivaa.
Eikä taaskaan seksiä. Ja minä niin tarvitsen sitä. Olen kyllästynyt ruinaamaan sitä. Voisin itkeä, niin paljon haluan. Tämä tuntuu rangaistukselta, kuin jakelisi helmiä sioille. En vaan käsitä millään miksi ei.
Minä kiharran,kähärrän,tuoksun,näen vaivaa. Olen vihjaillut muistakin, mutta onko niitä, en tiedä. Lannistun vaan niin kovin. En oikeasti tiedä kuinka kauan minä kestän tätä vaihetta. En minä halua tehdä mitään typerää, mutta en totta vie halua elää ilman seksiä. Se on sama kuin kieltäisi juuri ajokortin saaneelta ajamisen, veisi ilon ja riemun.
keskiviikko 12. joulukuuta 2012
Tyttö, joka on tehty lasista
Tänäänkin minä olen tehty lasista. Olen seitinohutta lasia, jota pitää kantaa hiljaa ja varovasti. Tunnun hajoavan huokauksesta. Minua nukuttaa kamalan paljon ja päivisin olen vaan nukkunut. Silti väsyn lasten kanssa iltaisin, koska he ovat niin valtavan energisiä. Minä lepään koko päivän, että jaksan touhuta heidän kanssa iltaisin. Odotan viikonloppua, että saan vaan nukkua. Ja nähdä Erityismiestä enemmän kuin tunnin-pari illassa.Toisaalta haluan ymmärtää itseäni ja olla armollinen, toisaalta osa minusta sättii laiskottelusta. Vaikkei se ole laiskottelua, vaan ihan aitoa ja oikeaa väsymystä.
Terapian tarve on jatkuva. Onneksi viikon päästä pääsen taas. Huomaan, että kaksi viikkoa on jo aivan liian pitkä aika odottaa. Kuorma kasvaa siinä ajassa liian suureksi. Onneksi vuodenvaihteen jälkeen pääsen puhumaan viikottain. Sekin on kuulemma liian vähän. Kerran viikossa tapahtuva terapia on vaan kannattelevaa ja hoitoon tarvitaan useampi istunto viikossa. Sen aika on kuitenkin myöhemmin, koska prosessi on pitkä. Mikä tarkeintä; se on kuitenkin käynnistynyt. Nyt on vaan oltava kärsivällinen.
Olen niin täynnä haaveita ja halua opiskella. Haluan nähdä itseni syksyllä koulussa. Tiedän miten onnelliseksi se minut tekisi. Tästä väsymyksestä huolimatta teen koko ajan lukutyötä, että pääsen varmasti. Masennus vaan vie minulta voimia ja aikaa, se hidastaa ikävästi. Saan jatkuvasti patistaa itseäni, koska olen niin voimaton. Silti minä haluan ja aion päästä. Minun on pakko päästä eteenpäin eikä jäädä polkemaan paikalleen.
Tommy Tabermannia lainaten: "Ehjimmät meistä, on sirpaleista tehty". Tätä minä hoen itselleni. Minä en ole huono, minä en jää ikuisesti työttömäksi ja masentuneeksi. Minä pärjään. Minä loistan. Se vaatii ponnisteluja ja hitosti rakkautta, että selviän. Molempia on, joten miksi ei?
Terapian tarve on jatkuva. Onneksi viikon päästä pääsen taas. Huomaan, että kaksi viikkoa on jo aivan liian pitkä aika odottaa. Kuorma kasvaa siinä ajassa liian suureksi. Onneksi vuodenvaihteen jälkeen pääsen puhumaan viikottain. Sekin on kuulemma liian vähän. Kerran viikossa tapahtuva terapia on vaan kannattelevaa ja hoitoon tarvitaan useampi istunto viikossa. Sen aika on kuitenkin myöhemmin, koska prosessi on pitkä. Mikä tarkeintä; se on kuitenkin käynnistynyt. Nyt on vaan oltava kärsivällinen.
Olen niin täynnä haaveita ja halua opiskella. Haluan nähdä itseni syksyllä koulussa. Tiedän miten onnelliseksi se minut tekisi. Tästä väsymyksestä huolimatta teen koko ajan lukutyötä, että pääsen varmasti. Masennus vaan vie minulta voimia ja aikaa, se hidastaa ikävästi. Saan jatkuvasti patistaa itseäni, koska olen niin voimaton. Silti minä haluan ja aion päästä. Minun on pakko päästä eteenpäin eikä jäädä polkemaan paikalleen.
Tommy Tabermannia lainaten: "Ehjimmät meistä, on sirpaleista tehty". Tätä minä hoen itselleni. Minä en ole huono, minä en jää ikuisesti työttömäksi ja masentuneeksi. Minä pärjään. Minä loistan. Se vaatii ponnisteluja ja hitosti rakkautta, että selviän. Molempia on, joten miksi ei?
maanantai 10. joulukuuta 2012
Suhteita
Nyt kiristää hermoja ja pahasti. Alkaa taas paha-enteisesti kolkutella muistot tapahtumasta nimeltä avioero. Voi kumpa siihen saisi jonkinnäköisen aivoeron. Mutta sieltä se nyt puskee, vaikka menneisyyteen ei missään tapauksessa olisikaan paluuta. Tänään viimeksi kuuntelin Entistä, kun hän vilpittömästi totesi, ettei osaa juoda. Sillon kun hän juo, hän on kännissä kuin käki ja sillä hyvä. Hän ei osaa hallita itseään (hän ei haluta hallita itseään) ja on känninsä uhri.Omapa on valintansa, mutta minua se ärsyttää. Vieläkin, vaikka se ei olekkaan minun ongelmani enää. Ei enää koko yön odotuksia tuleeko toinen kotiin ja jos tulee, niin missä kunnossa. Ei paljoa naurattanut siivoilla aikuisen ihmisen oksennuksia parin tunnin unien jälkeen.Ja se ikuinen naureskelu kuinka kännissä on oltu ei myöskään mene jakeluun. Toistaiseksi olen laittanut tuon päättömän juhlimisen erokivun piikkiin, mutta toivon jo, että hän löytäisi jotain, mikä rauhottaisi. Mutta kun juo itsensä semmoiseen kuntoon, niin onko ihme, ettei seuraa löydykkään? Äh, taas minä huolehdin.
Erityismies on niin rakas. Vaikka meillä tuntuu olevan joku erillistymisvaihe, missä vuorotellen tunnumme haluavan omaa tilaa ja kuitenkin ikävöivämme toisiamme. Olen onnellinen niin monista asioista. Vaikkapa nyt siitä, että Erityismies käyttää alkoholia niin kuin normaalin ihmisen pitääkin. Ja siitä että hän puhuu ja kyselee. Hän ei tyrmää, hän ei hyökkää. Hän ei liiskaa minua. Hän ei pidä minua itsestäänselvänä eikä sijoita itseään minun yläpuolelleni. Erityismies ei koskaan sano minulle "Niinhän sinäkin aina" tai "Ethän sinäkään koskaan". Hän ei ole katkera, vaikka hänellä olisi siihen useita syitä. Hän on ihana ja jostain uskomattoman onnekkaasta syystä, hän on minun kanssani.
Erityismies on niin rakas. Vaikka meillä tuntuu olevan joku erillistymisvaihe, missä vuorotellen tunnumme haluavan omaa tilaa ja kuitenkin ikävöivämme toisiamme. Olen onnellinen niin monista asioista. Vaikkapa nyt siitä, että Erityismies käyttää alkoholia niin kuin normaalin ihmisen pitääkin. Ja siitä että hän puhuu ja kyselee. Hän ei tyrmää, hän ei hyökkää. Hän ei liiskaa minua. Hän ei pidä minua itsestäänselvänä eikä sijoita itseään minun yläpuolelleni. Erityismies ei koskaan sano minulle "Niinhän sinäkin aina" tai "Ethän sinäkään koskaan". Hän ei ole katkera, vaikka hänellä olisi siihen useita syitä. Hän on ihana ja jostain uskomattoman onnekkaasta syystä, hän on minun kanssani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)