Menetys

On raskasta luopua yhdestä viimeisimmistä aikuisista, jolle olet voinut olla lapsi.Toisaalta olen onnellinen; nyt hän saa nähdä niitä rakkaita, joita hän on eläessään kaivannut.Minä en tiedä aina mihin uskon, mutta taivaaseen minä uskon. Kuoltuamme me tapaamme kaikki ne menetetyt rakkaat. Halaamme heitä ja suukotamme heidän kasvojaan. Näemme heidän hymynsä ja olemme onnellisia.

 Minä olen joutunut elämään aina ikäistäni vanhemman elämää ja olen väsynyt siihen. 
Katson ikäisiäni, katson ystäviäni ja heillä on aina paikka minne mennä oman kodin lisäksi. Minulla ei ole äitiä, ei aikuista isää, ei tätiä, ei setää, ei mummoa eikä pappaa. Kukaan ei muistele minun lapsuudenhömpötyksiäni, vaan saan itse kertoa sen minkä muistan omalle jälkikasvulleni. Se tekee minusta surullisen. Minä tihkun surua ja menetystä niin paljon, että sattuu. Niin liikaa menetyksiä. Niin paljon asioita olen jäänyt vaille, mitä jokainen lapsi ja aikuiseksi kasvanutkin tarvitsisi. Ja se olen myös minä, joka maksaa nyt kovaa hintaa tästä kaikesta. En enää ihmettele syrjäytymisriskejä. En enää yhtään ihmettele, miksi onnettomien vanhempien lapset joutuvat tekemään puolet enemmän töitä saavuttaakseen edes jotain. Terveet, onnelliset (ja varakkaat) eivät juurikaan kohtaa sitä. He voivat tarjota lapsilleen niin paljon enemmän ja valmistella heitä hyville teille.Monet eivät tästä syystä opi empatiaa ja kykyä ajatella muita. Välillä vaan mietin, että minun empatiani on tullut minulle todella kalliiksi.

Onko kohtuullista, että ensimmäisten kuukautisten alkaessa 13-vuotiaana itkee vessan lattialla äitiä, kun ei tiedä mitä pitäisi tehdä?

Kuuluuko varhaisteinin istua perinnönjaossa kädet korvilla, kun kaikki tappelevat kuolleen äidin vähäisestä perinnöstä ja kaikki vihaavat toisiaan?

Kuinka normaalia on miettiä 16-vuotiaana, että haluaa muuttaa kotoa, että voi aloittaa uuden elämän?

Kuinka sydäntäriipaisevaa on miettiä itsemurhaa 13-vuotiaana?

Miten päin pitäisi olla, kun kukaan ei hyväksy ja vieraat aikuiset katsovat säälien?

Miten päin pitäisi olla kun aikuisenakin monet katsovat säälien?

Kuinka monta vuotta kestää kipua ja tuska?

Milloin saa parantua haavoista, joita elämä ja ihmiset ovat aiheuttaneet?

Se suru, tuska, epäreiluus ja ahdistus, mitä kannoin pikkulapsena, teininä ja aikuisena, pursuu ulos.
Minä en sitä kykene hallitsemaan, vaan joudun elämään sen kaiken yhä uudelleen ja uudelleen.
Tämän tuskan lisäksi minun pitäisi yrittää elää hyvin arkea äitinä ja tyttöystävänä. Ja huolehtia vielä kaikista niistä ihmisistä, jotka menneisyydestäni huolimatta kaatavat asiansa minun niskaani.
Minä totta vie yritän, mutta kuinka paljon vielä pitää jaksaa?
Loppuuko masennus ja kipu koskaan?
Eheydynkö minä?

Minä en aio pitää enää mitään pahaa sisälläni varastossa. Toistan näitä sanoja, kunnes ne ovat vaan sanoja.