Nyt kiristää hermoja ja pahasti. Alkaa taas paha-enteisesti kolkutella muistot tapahtumasta nimeltä avioero. Voi kumpa siihen saisi jonkinnäköisen aivoeron. Mutta sieltä se nyt puskee, vaikka menneisyyteen ei missään tapauksessa olisikaan paluuta. Tänään viimeksi kuuntelin Entistä, kun hän vilpittömästi totesi, ettei osaa juoda. Sillon kun hän juo, hän on kännissä kuin käki ja sillä hyvä. Hän ei osaa hallita itseään (hän ei haluta hallita itseään) ja on känninsä uhri.Omapa on valintansa, mutta minua se ärsyttää. Vieläkin, vaikka se ei olekkaan minun ongelmani enää. Ei enää koko yön odotuksia tuleeko toinen kotiin ja jos tulee, niin missä kunnossa. Ei paljoa naurattanut siivoilla aikuisen ihmisen oksennuksia parin tunnin unien jälkeen.Ja se ikuinen naureskelu kuinka kännissä on oltu ei myöskään mene jakeluun. Toistaiseksi olen laittanut tuon päättömän juhlimisen erokivun piikkiin, mutta toivon jo, että hän löytäisi jotain, mikä rauhottaisi. Mutta kun juo itsensä semmoiseen kuntoon, niin onko ihme, ettei seuraa löydykkään? Äh, taas minä huolehdin.
Erityismies on niin rakas. Vaikka meillä tuntuu olevan joku erillistymisvaihe, missä vuorotellen tunnumme haluavan omaa tilaa ja kuitenkin ikävöivämme toisiamme. Olen onnellinen niin monista asioista. Vaikkapa nyt siitä, että Erityismies käyttää alkoholia niin kuin normaalin ihmisen pitääkin. Ja siitä että hän puhuu ja kyselee. Hän ei tyrmää, hän ei hyökkää. Hän ei liiskaa minua. Hän ei pidä minua itsestäänselvänä eikä sijoita itseään minun yläpuolelleni. Erityismies ei koskaan sano minulle "Niinhän sinäkin aina" tai "Ethän sinäkään koskaan". Hän ei ole katkera, vaikka hänellä olisi siihen useita syitä. Hän on ihana ja jostain uskomattoman onnekkaasta syystä, hän on minun kanssani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti