Ahdistus vain kasvaa. Minä en kestä näitä päiviä, koska olen niin uupunut. Aamun velvollisuudet hoidettuani, tulen äkkiä kotiin ja nukahdan. Olen totaalisen poikki. Iltaa kohti piristyn ja jaksan vähän touhuta jotain ja sitten taas iskee äkkiväsymys. Voi kuinka minä soimaankaan itseäni; laiska,työtön,tyhmä,saamaton. Se minä tunnen olevani. Eilen itkin koko päivän. Itkin sitä ja tätä. Itkin sitä, että vietämme Erityismiehen kanssa joulun erillään. Itkin sitä, että muodostuuko meille koskaan perinteet, johon molemmat kuuluvat? Tiedän, että sitä on aikaista itkeä, mutta kun nyt vaan itketti ja silloin pitää itkeä tai tulee niin sairaaksi, että oksettaa ja on tulessa sisältä. Raivo,pettymys ja kiukku pitää laskea pihalle, ei sulkea sisälle
Huomenna pääsen taas terapeutin luo, onneksi. Alkaa oma sietokyky ylittyä, joten hyvä näin. Ahdistus polttaa sisällä, eikä se katoa nukkumallakaan. Tämä olemisen tuska on niin lamaannuttavaa ja minä haluan parantua! Ei kukaan halua elää näin.
Viime päivinä olen luisunut muistoihin, siihen pahaan aikaan. Aikaan, jolloin olin niin mahdottoman sekaisin.Minäni oli lukittu jonnekin ja vain tyhjä kuori edusti. Silloin minä tartuin väärään käteen. Se käsi vei minut pois polulta , johon olin seisahtunut miettimään suuntaa. Se käsi johdatti minut väärään suuntaan ja eksytti pimeään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti