Tänäänkin minä olen tehty lasista. Olen seitinohutta lasia, jota pitää kantaa hiljaa ja varovasti. Tunnun hajoavan huokauksesta. Minua nukuttaa kamalan paljon ja päivisin olen vaan nukkunut. Silti väsyn lasten kanssa iltaisin, koska he ovat niin valtavan energisiä. Minä lepään koko päivän, että jaksan touhuta heidän kanssa iltaisin. Odotan viikonloppua, että saan vaan nukkua. Ja nähdä Erityismiestä enemmän kuin tunnin-pari illassa.Toisaalta haluan ymmärtää itseäni ja olla armollinen, toisaalta osa minusta sättii laiskottelusta. Vaikkei se ole laiskottelua, vaan ihan aitoa ja oikeaa väsymystä.
Terapian tarve on jatkuva. Onneksi viikon päästä pääsen taas. Huomaan, että kaksi viikkoa on jo aivan liian pitkä aika odottaa. Kuorma kasvaa siinä ajassa liian suureksi. Onneksi vuodenvaihteen jälkeen pääsen puhumaan viikottain. Sekin on kuulemma liian vähän. Kerran viikossa tapahtuva terapia on vaan kannattelevaa ja hoitoon tarvitaan useampi istunto viikossa. Sen aika on kuitenkin myöhemmin, koska prosessi on pitkä. Mikä tarkeintä; se on kuitenkin käynnistynyt. Nyt on vaan oltava kärsivällinen.
Olen niin täynnä haaveita ja halua opiskella. Haluan nähdä itseni syksyllä koulussa. Tiedän miten onnelliseksi se minut tekisi. Tästä väsymyksestä huolimatta teen koko ajan lukutyötä, että pääsen varmasti. Masennus vaan vie minulta voimia ja aikaa, se hidastaa ikävästi. Saan jatkuvasti patistaa itseäni, koska olen niin voimaton. Silti minä haluan ja aion päästä. Minun on pakko päästä eteenpäin eikä jäädä polkemaan paikalleen.
Tommy Tabermannia lainaten: "Ehjimmät meistä, on sirpaleista tehty". Tätä minä hoen itselleni. Minä en ole huono, minä en jää ikuisesti työttömäksi ja masentuneeksi. Minä pärjään. Minä loistan. Se vaatii ponnisteluja ja hitosti rakkautta, että selviän. Molempia on, joten miksi ei?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti