keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Riippuvuuden raadollinen todellisuus

Ympärilläni on paljon erilaista riippuvuutta. On riippuvuutta syömiseen, ostamiseen, liikuntaan ja huomioon. Olen päässyt läheltä seuraamaan, mitä on riippuvuus päihteisiin, peleihin ja uusiin suhteisiin. Minäkin olen riippuvainen, ja vihaan sitä. Minun paheeni on tappava tupakka.

Aloitin tupakoinnin coolina juttuna. Jäin kuitenkin nopeasti koukkuun. Muistan, kun minulle sanottiin, ettei niin nuorelle voi tulla vieroitusoireita tupakasta, mutta minulle tuli. Ihan samanlaisia, mitä nytkin.Uskon vieroitusoireiden vahvuuden johtuvan sikiöajasta, jolloin sain nikotiinia. Kyllä, minun äitini poltti raskausaikana. Ihan käsittämättömän typerää.

Minä häpeän riippuvuuttani, minä poltan lapsiltakin salaa. En kestäisi nähdä esikoisen pettymystä tupakoinnistani. Samalla tiedän, että kyllä lapset aavistavat nämä asiat. Ja siksi haluan entistä enemmän lopettaa.
Lakkoillut ja lopettanut olen kymmeniä kertoja. Raskaudet kokonaan, ja imetysajatkin lähes kokonaan, olen ollut polttamatta. Parhain pätkäni on vajaa kolme vuotta, sitten tuli kriisi ja kärytys alkoi taas. Syksyllä olin kolme kuukautta ilman, ja kaikkien hirveiden vieroitusoireiden jälkeen aloitin taas! Olen pystynyt pitämään sen viihdetupakointina vähän aikaa, mutta mitä teen nyt: poltan taas kuin korsteeni! Vihaan tätä puolta itsessäni. Minä en tahdo olla riippuvainen. Minä haluan jostain niin paljon voimaa, että pystyn taistelemaan tätä vastaan. Se vaan on niin, että kerran on tupakkaan itsensä koukuttanut, sille tielle on helppo palata. Minulla ei onnistu satunnaistupakointi, minä en pysty hallita sitä. Helpompaa on alkuvaikeuksien jälkeen olla kokonaan ilman.

Jokainen lopettaja tietää, että lopettaminen vaatii tietyn ajatuskuvion läpikäytäväksi. Täytyy kerätä voimaa, sillä se savuava koura osaa kuristaa lujaa. Se iskee heikolla hetkellä ja se yrittää iskeä myös kun on jo vahvemmalla pohjalla. Niiden muutaman savuttoman vuodenkin aikana teki mieli tupakkaa. Se mieliteko on jotain järjetöntä, ja sen tietää vain toinen tupakoitsija. Mikään muu ei ole ärsyttävämpää, kun joku asiasta tietämätön tulee sanomaan: "Sen kun lopetat vaan!". Tekee mieli sanoa, että: "Heti kun sahaat tässä paikassa kätesi irti. Niin helppoa!".
Vieroitusoireet ovat voimakkaita; asiat paisuvat mielessä, äkilliset raivokohtaukset, tuskanhiki, levottomat jalat, itkuherkkyys, halu nukkua ja kasvava ruokahalu. Lasten läsnäollessa olen kuitenkin väkisin hillinnyt itseni tai lähtenyt lenkille. Eivät he ymmärrä, miksi äiti kiukkuaa, eikä heidän tarvitse. Erityismies kestää aikuisena paremmin ja vielä siksi, että käy tätä samaa taistelua itsekin.

Huomenna minä ryhdyn siihen. En enää jaksa sitä, että tupakka rytmittää päiväni. En jaksa elää niin, että mietin, milloin voin seuraavan kerran polttaa. Haluan laittaa tupakkarahat minun ja Erityismiehen matkakassaan. Haluan, että voin puhtaalla omallatunnolla olla lasten kanssa ilman salaisuuksia. Minä en tiedä, tupakoiko äiti itsensä hengiltä, mutta samoilla geeneillä en halua kokeilla onneani. Voisinhan minä ajatella, ettei minun tätini tai mumminikaan kuollut tupakkaan, mutta en osaa ajatella niin.Haluan urheilla hengästymättä ja saada takaisin vastustuskykyni, jota tupakka verottaa rankasti. Tahdon saada Erityismiehen mukaan esimerkilläni.

Täten aion luopua tästäkin taakasta.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Rakkaus luovuuteen

Tuntuu kuin jotain virtaisi vapaasti. Olen vastaanottavainen ja ideoita vaan tulvii. Ennen tämä päti vain kirjoittamiseen; minä vain kirjoitin ja sanoja ilmestyi vaivattomasti käsieni kautta.Terapeuttinikin on sanonut minulle, että kirjoittaminen pelasti minut sekoamiselta. Ilman tätä purkautumisväylää sisälleni olisi ilmestynyt kuollettava tulppa. Kirjoittaminen oli minun happipulloni keskellä surun merta. Minä luin paljon ja pääsin todellisuutta pakoon kirjojen maailmaan. Aina oli joku, jolla oli vielä surkeammin. Tällä ajatuksella jaksoin aina hetken verran. Kenties myös loppumaton taisteluhaluni on kirjallisuudesta peräisin; aina oli myös sankareita, jotka selvisivät, vaikka oli ollut kuinka vaikeaa.

Minulla on moniakin intohimoja, mutta kaikkeen ei riitä aikaa.
Monen naisen tavoin minä rakastan vaatteita. Tosin sillä erotuksella, että minulla ei juurikaan ole niihin varaa. Joudun käyttämään pukeutumiseen rutkasti mielikuvitusta, koska ei hirveästi ole mistä valita.
Erityismies nauraa minulle kaupoissa. Hän ihmettelee: "Miksi kaikkea pitää koskea?" Enkä minä tiedä. Vaikka joku vaate ei olisikaan mieluinen, haluan tietää miltä se tuntuu. Minun pitää nähdä ja saada koskea. Hypistellä ja ihastella. Tämä lienee sitä materiaalista intohimoa sitten. Saan jatkuvasti ideoita katselemalla tai koskettamalla.Ideat vain tulevat, sen kummemmin miettimättä.Kauniiden asioiden katselu tuottaa mielihyvää. Olen alkanut kirjottaa niitä ajatuksen alkuja ylös, sillä en mitenkään muista kaikkea. Pitäisi varmaan opetella piirtämäänkin, että voin joskus toteuttaa näitä mielikuvia. Hassua sinäänsä, sillä koulussa inhosin kuvaamataitoa ja käsitöitä ja nyt olen ajatumassa niidenkin pariin. Ei koskaan siis kannata sanoa ei koskaan.

Olen jauhanut kouluun hakemisesta jo iät ja ajat. Nyt kun kevät on tulossa, minua jännittää ihan hirveästi. Olen puhunut nyt siitä ääneen ystäville. Tiedän pääsykoepäivänkin. Materiaalit tulevat myöhemmin, mutta minun on pakko päästä! Olen laittanut kaikki tämän yhden kortin varaan, sillä minä tahdon niin valtavasti.Nyt pitäisi vaan löytää se itsevarmuus, mikä minulla on esimerkiksi äitinä. Olenhan minä hyvä niin monessa muussakin. Olenhan?

On niin vaikea kirjoittaa luovuudesta. Siis omasta luovuudestaan, kun tuntuu, että on väärin sanoa olevansa luova. Minun on sanottu olevan erinomainen tulkitsemaan tunteita, ajattelevainen, hyvä kirjoittamaan ja aikanaan olin hyvä esiintyjä, tosin en koskaan omana itsenäni, vaan roolissa. Se tuntuu kauhean itserakkaalta sanoa: Minä olen hyvä. Aina on helpompi vähätellä ja todeta ettei tämä nyt mitään ja olisi voinut tehdä/mennä paremminkin. Liika ankaruus itseensä tappaa luovuutta. Jos pelkää epäonnistumista kaikista eniten, on helppo tyytyä ja jättää unelmat saavuttamatta. Mitä yksi kömmähdys merkitsisi kaiken jo tapahtuneen rinnalla? On jopa riski, että voi onnistua kerrankin.

Minua kehuttiin lapsena välillä. Isä kehui joskus hyväksi, äiti ihanaksi. Isälle olin hyvä tekojeni kautta, äidille ihana, koska minä olin minä. Olisin tarvinnut enemmän jotain. Jatkuvaa tsemppausta, sillä minä olin vain näennäisesti reipas, ettei äidillä olisi niin paljon murehdittavaa isän lisäksi. Vanhemmat tekevät toki virheitä ja lapsille ei aina riitä se vanhempien paras, mutta minä määrittelenkin nyt omia tunteitani ja tarpeitani.
Englannin opettajan sanat kaikuvat päässäni. Suomessa asiat ovat hyviä ja kivoja, täällä tykätään. Englannissa rakastetaan, ja hyvät asiat ovat uskomattomia, mahtavia, ällistyttäviä. Minä en halua siirtää suomalaista vaatimattomuutta lapsiini, en halua heidän tyytyvän, jos heistä vähäänkään tuntuu, että joku asia on tavoittelemisen arvoinen. Toivon heidän oppivan toisiltaan: toiselle soisin enemmän luovaa ajattelua ja kykyä ajatella itse ja toiselle taas sinnikkyyttä ja kärsivällisyyttä luovuutensa jatkoksi. Minä teen parhaani, että he oppivat. Ennen kaikkea haluan vahvistaa heidän käsitystä itsestään. Negatiivinen palaute on automaattisempi kuin positiivinen, joten sitä ei tarvitse miettiä. Säännöt, kiellot ja moitteet tulevat kyllä. Mutta ne hyvät sanat, joihin tuskin kukaan aikuinenkaan on ehtinyt kyllästyä, niitä minä tahdon kylvää heihin. Kotonamme kaikuu päivittäin: ihana tyttö, ihana poika, fiksu, taitava, upea, kulta, rakas, mahtava, loistava, hauska...ja tulee kaikumaankin.

Minun äitini sanoi minulle kerran: "Vella, sinä et voi kantaa koko maailman murheita harteillasi." 
Minä teen nyt kaikkeni äiti, ettei minun lasteni tarvitse jatkaa tätä. Katkaisen ketjun, joka on hiertänyt nilkkoja jo kolmessa sukupolvessa. Minun lapsistani ei tarvitse tulla siipirikkoja. Me olemme kovia taisteluita läpikäyneet, eikä heidän tarvitse sitä tehdä. Minä lupaan sen sinulle, äiti.

torstai 7. helmikuuta 2013

Ylpeys vai apua

Jos minun pitäisi määritellä, milloin masennuin, en osaisi sanoa. Jälkeenpäin kuin miettii, minulla oli ahdistusta ja masennusta jo ala-asteella, jolloin perheessämme kuohui kulissien takana. Reippaan tytön maskin alla minä itkin. Huolettomuus oli minulta kadonnut. Sen takia minä en tunnista sitä tilaa, mikä muiden puheiden mukaan menetetään, kun tulee isäksi tai äidiksi. Minä olin siinä vaiheessa vuosia jo huolehtinut asioista, joista ei olisi vielä aivan yksin tarvinnut. Niiden vuosien aikana kasvatin vahvan Minä Itse-identiteetin, josta olin hyvin ylpeä. Minä pystyin ja kykenin. Minä en tarvinnut, vaikka kaikki meistä tarvitsevat ja saavat tarvita.

Tullessani äidiksi, olin jo vuosia kasvattanut itse itseni ja ollut äiti itselleni. Nyt oli myös äiti lapselle ja vaimo miehelle. Olin ylpeä pärjäämisestäni, en minä tarvinnut. Todellisuudessa en mitään muuta olisi kaivannutkaan, kun äitiäni siihen synnytyshuoneen sängylle istumaan. Olisimme ihastelleet ja nuuhkineet vastasyntynyttä vauvaa ja hän olisi silittänyt tukkaani ylpeänä mummina. "Äidin kulta", hän olisi sanonut ja katsonut minua onnellisena.

Viimeiset liitokset terveyteni kanssa menivät avioeron mainingeissa. Mieli ei vaan enää kestänyt. Olin robotti, zombi ja muumio. Sain masennustestistä isoja lukuja. Sain diagnoosin ja lääkkeet. Aloin myöntää itselleni, että minä en ole terve. Minulla ei ollut enää haaveideni perhettä, ei aviomiestä, ei rahaa eikä ammattia, mutta ylpeys minulla vielä oli. Jos halusin alkaa parantua, minun piti myöntää olevani väsynyt ja sairas. Minun oli luovuttava ylpeydestäni.

Keväällä jouduin lopettamaan lääkkeet, koska minulla ei ollut varaa niihin. Ei edes sitä paria hassua kymppiä ylimääräistä. Laskin rahoja ja itkin. Entinen kaatoi vihaansa minun niskaani ja minun oli pakko kuunnella. Vajosin niin pohjalle, että sanoin jopa isälleni, että ilman lapsia tappaisin itseni. Edessäni oli vaan räpiköintiä ja rahattomuutta. Ajattelin, että lapset häpeävät minua. Olin juuri tavannut Erityismiehen ja minun piti vaan luovuttaa ja antaa hänen nähdä tämä kaikki, antaa hänen auttaa. Sain ahdistuskohtauksia ja kaameita väsymysjaksoja. Itkin valtoimenaan, mitä en ollut tehnyt vuosiin. Kaikki puski minusta ulos voimalla ja minä olin tunteitteni sätkynukke. Kesästä en muista oikeastaan mitään.
Syksy toi tullessaan taistelun työpaikasta ja stressi, ahdistus ja epätietoisuus leijailivat ilmassa. Minä aloin ottaa kursseja ja urheilla. Aloitin lääkityksen ja sain uuden terapeutin. Silloin alkoi pienin askelin tasaantumisen kausi ja aloin saada asioista otetta. En lannistunut enää, vaan sain taistelutahtoa. Kaivoin kaiken möyrimisen jälkeen sisältäni vielä muutamia ylpeydenrippeitä ja annoin kuulua oikeissa paikoissa. Olen minä ihminen sentään vielä ja vaadin sen mukaista kohtelua.

Viime kuukausina olen lakannut häpeämästä sitä, millainen menneisyys minulla on ja miten se on minuun vaikuttanut. Minä en ole niitä lähtökohtia valinnut, en niille mitään voinut eikä minulle ole ollut kypsyyttä ja kykyä valita aina parhainta vaihtoehtoa. Erityismiehen ja terapian ansiosta olen alkanut avautua. Minä olen rohkeasti kertonut ystävilleni käyväni terapiassa. Kaikki suhtautuvat siihen omalla tavallaan, mutta kukaan ei ole antanut kummastunutta tai negatiivista palautetta. Jotkut ovat saaneet jopa kimmokkeen hakea itsekin apua. Mitä enemmän puhun, sen enemmän se auttaa. Uskaltaisin väittää, että jos puhuminen ei tunnu auttavan, on hetki väärä. Silloin ei pysty vastaanottamaan niitä tunteita eikä ole valmis vielä. Kun on saanut ja ottanut vastaan apua, alkaa ylpeyskin palata. Ei enää ehdottomana ja korskeana, vaan itsensä näköisenä ja terveenä ylpeytenä. Kun alkaa pudottaa niitä turhia tunteita pois sisältään, voi keskittyä olennaiseen. Voi löytää omat luovuutensa ja vahvuutensa ja keskittyä niihin ihaniin asioihin elämässä. Vastoinkäymisetkään eivät enää kuormita mahdottomasti, kun romuvarasto sisältä on vihdoin poissa. Silloin on aika sopia elämänsä paras ja pisin reissu: matka minuuteen.







keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Ihmiset, joilla on kaikkea

Minua jäi vaivaamaan ajatus , joka sai alkunsa tekstistä, joka minun piti suomentaa kurssille. Aihe herätti minussa laajan skaalan tunteita; närkästystä, surua, ihmetystä ja myös pientä kateutta. Aihe osui arkaan paikkaan ja teki minussa kipeää. Se kumahti voimalla haavoittuneeseen itsetuntooni ja sivalsi luonnettani , josta osa rakastaa yltäkylläisyyttä ja materiaa. On aina rakastanut.
Aloin miettiä, että olenko todellakin ihmisenä näin pieni. Enkö ole yhtään kasvanut? Vai kiellänkö itseltäni taas kerran halun haluta? Saahan sitä kuitenkin miettiä ja ihmetellä, vailla sen suurempaa paheksuntaa suuntaan tai toiseen.

Olen jo lapsena kokenut jääväni myös taloudellisesti paitsi. Äiti oli pitkään kotiäiti ja työttömänä elämänsä loppuvuodet. En tiedä saanko siihen koskaan rehellisiä vastauksia, nyt kun olen viimein alkanut miettiä, että miksi. Isä taas teki duunarin hommia, joista pääsi kylläkin vuosien varrella ylenemään. Yhdellä palkalla siis olemme eläneet monet vuodet.
Minä kuljin veljeni vanhoissa vaatteissa ja joskus sain "uusia" kirpputorilta. Sain minä ensimmäiset korkokenkäni 5-vuotiaana, tosin nekin minä ostin mummolta saamilla rahoilla. Asia alkoi häiritä joskus alaluokilla, kun uusia vaatteita sai oikeasti ruinata. "Ei ole varaa.", oli vastaus. Minun taistelijaluonteeni ei voinut käsittää, miksi ei oolle annetaan valta. Miksi ei tehdä jotain, jotta sitä rahaa tulisi? Minun piti kuitenkin lapsena tyytyä ja tuntea sitten omassa päässäni sitä häpeää, kun olisi tahtonut jotain uutta välillä. "Ei kaikkea voi saada." tuli myös tutuksi. Mutta kun edes joskus olisi saanut muulloinkin kuin silloin, kun jotain meni rikki.

Harrastuksiin tarjottiin usein syyksi rahattomuutta. Kyllä minä kaikkea pientä kokeilin, mutta minua ei kannustettu jatkamaan, vaan annettiin lopettaa. Minua ei opetettu voitonnälkäiseksi ja sinnikkääksi, vaan minun annettiin luovuttaa. Minähän olin pieni, kärsimätön tuuliviiri. Olin itse vastuussa siipieni voimistumisesta. Eihän siitä sitten mitään tullut, vaan minä mätkähdin pesästä suoraan maahan kerta toisensa jälkeen.

Tänä päivänä katson ympärilleni ja mietin, että minä elän niin eri todellisuudessa kuin monet. Läheisilläni on erilaisia etuuksia; toisilla vanhempien säästämä pesämuna, toiset asuvat melkein ilmaiseksi vanhempien omistamassa asunnossa, toiset ovat saaneet vanhemmilta käyttöön auton, jotkut lahjaksi ajokortin , valmennuskurssin tai lapsilleen vaatteita. Haluan korostaa, miten onnellinen heidän puolestaan olen, enkä tahdo keneltäkään mitään ottaa pois. Silti mieltäni vaivaa ajatus, että miksen minä ole saanut jotain. Se ajatus pyrkii väkisin mieleeni, vaikken minä siihen ajatukseen voi jäädä lillumaan. Ajan kanssa minä hukkuisin katkeruuteen.

 Minäkin haluan kuulua välillä saajien jengiin. Ja ettei unohdettaisi, kuinka raha ei tuo onnea ja kuinka paljon minä olen kuitenkin elämässäni saanut, se ei poissulje näitä tunteita. Minun tunteeni eivät ole vääriä tai epäoikeudenmukaisia. Minun tunteeni ovat terveitä ja ne ajavat minua kohti unelmiani. En hyväksy enää sitä, että joku sanoo mitä minun pitäisi tai ei pitäisi tuntea. Tunteet tulevat ja menevät ja ne vaan ovat. Ne pitää tuntea, purkaa ja käsitellä tai ne tekevät vahinkoa. Rikkinäisimmät ihmiset ovat tunteiden tukahduttajia. Tukahdetut tunteet ovat kuin miinoja, jotka ehkä onnistutaan hautaamaan joksikin aikaa. Kyllä jokainen miinanpiilottaja tietää, että siellä se on, vaikka kuinka yrittäisi unohtaa. Pahimmillaan sitten unohtaa ja loukkaa itsensä pahasti astuessaan siihen hetkellä, johon ei ole valmistautunut. Siispä suosittelen sitä miinanraivausta turvallisissa käsissä ihan jokaiselle, joka kärsii jostain tunteesta tai traumasta, pienestäkin. Me aikuiset kun tiedämme jo, että vaikka sulkee silmät asioilta, ei tarkoita sitä, että ne eivät olisi olemassa.

Jaksan ihmetellä, miten niin monella nuoreen ikään mennessä on kaikkea. Miten minun käsitys opiskelija-elämästä on oikeasti sitä nuudelin syömistä ja eurojen laskemista. Silti monet tuntuvat shoppailevan ja miettivän lähinnä sitä, milloin mennä salille, baariin tai mikä olisin parhain merkkilaukku viidennelle ulkomaanmatkalle tänä vuonna. Minä en voisi kuvitellakaan hankkivani salikorttia ja minä elän kuitenkin opintotukea suuremmalla summalla. Minä lasken aika tarkkaan, mitä on varaa ostaa kaupasta ja onko varaa mennä baariin. Useimmiten en raaski, koska sillä rahalla saa niin paljon ruokaa.Ulkomaanmatkalla en ole ollut vuosiin ja se ajatus tuntuu niin kaukaiselta, että en osaa kiukutella tai päästä "Pakko päästä stressilomalle"- virtaan.
Monella on uusimmat puhelimet, tietokoneet, padit, kamerat, harrastusvälineet ja jatkuva vaate-, asuste- ja koruvirta. Entä ne merkkilaukut sitten? Itselläni menisi varmaan vuosia säästää sellaiseen. Ja silti olisi niin monta hyödyllistä hankintaa ennen sitä. En ole voinut edes haaveilla uusista silmälaseista muutamaan vuoteen ja toiset hankkivat useat vuodessa. Kameraakaan en omista ja se kyllä harmittaa kun haluaisin lapsia kuvata, koska näitä vuosia ei saa takaisin kuvaamalla jälkeenpäin.

Pohdin, ovatko monen vanhemmat vaan myös rahallisesti apuna lastensa elämässä? Sen verran minäkin tiedän, ettei täyspäiväisesti opiskelevalla ole varaa kaikkeen, jatkuvasti. Eikä se minulle kuulu, mutta uteliaana ihmisenä mietin tätä kuviota. Se on niin utopistinen maailma ihmiselle, joka on pariin otteeseen aloittanut elämänsä tuhkan seasta pelkkä rakkaus takataskussaan. Rakkaus on ihanaa ja elintärkeää, mutta se ei täytä vatsaa, maksa vuokraa eikä tyydytä kaikkea unelmia.

Luen monia päiväkirjoja ihaillen ja hämmästellen. Välillä huokailen haikeudesta ja kenties kateudesta, mutta ne myös inspiroivat minua. Jotain tuollaista minäkin tahdon.Minä vaan tosissani istun ja ihmettelen, sillä itse olen haaveideni täyttyessäni varmasti lähempänä neljää kuin kolmeakymmentä. Mutta eikös sitä sanota, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Minä sentään yritän.

Tästä aiheesta on niin paljon kirjoitettavaa, mutta ajatus rönsyilee pahasti ja pitää palata tosielämään, joissa odottaa jättimäinen pyykkivuori ja omituiset höpöttäjät täyttävät pian nämä neliöt jutuillaan ja kikatuksillaan.
Ja mitä asumiseen tulee, eivät ne lapset niin paljon tilaa vie. Ei ole pakko olla heti kuutta huonetta ja keittiötä. Useampi henkilö mahtuu kaksioonkin lähes ongelmitta. Kun kaikilla on henkistä tilaa, ei niin haittaa välillä kyhnöttää kylki kyljessä. Se on jopa aika kivaa.



tiistai 5. helmikuuta 2013

Haviseva haavanlehti

Vanhemmuuden yksi inhottavimpia velvollisuuksia on selvitä vatsataudista. Hoidat ensin sairaita ja kun muut ovat tervehtyneet, sairastut itse. Ei ole voimia kuin olla, mutta kun on pakko! Miksi tämä tauti on niin kovin mieltynyt lapsiperheisiin? Jopa useamman kerran vuodessa?
Ohessa tarina, joka saattaa olla totta.

 Ensi sairastuivat Kääpiöt. Ja mitä teki Lumikki? No, Lumikkihan vuorasi sängyt ja sohvat pyyhkeillä, tyhjenteli ämpäreitä ja pesi oksennuspyykkiä, jota oli paljon. Lumikki pesi seinät ja kuurasi vessaa, että pöpömäärät pysyisivät minimissä. Kääpiöt tahtoivat sitä, tätä ja tota, joten Lumikkihan juoksi. Antoi lääkettä ja vitamiineja.
Kun pöpön karkotusta oli jatkunut pari päivää, tuli Lumikille se outo olo. Ruoka ei maistunut, koska tiesi, mitä tuleman pitää. Ainahan sitä toivoisi, että taudilta joten kuten säilyisi, mutta kerran se oli hyvin tarttuvaa ja Lumikki oli saanut oksennukset päälleenkin, niin...saahan sitä toivoa vaikka kuuta taivaalta. Lumikki heräsi aamuyöllä siihen, että niveliä ja luita särkee kuin ne olisivat räjähtämässä. Kaikki muut nukkuivat rauhallista unta, jopa reissultaan kotiutunut Prinssi. Sekin Lumikkia otti päähän; oliko miehillä joku kalenteri, josta ne tiesivät etukäteen, milloin tulee olemaan rankkaa ja osaavat lähteä silloin viettämään vapaa-aikaa?
Lumikin lumivalkea iho tuntui  polttavan kuumalta ja vatsassa pyöri tulimeri. Sitten se alkoikin. Toki juuri muutamaa tuntia ennen, kuin Lumikilla olisi ollut tärkeä tapaaminen. Kivahan se oli vessan lattialta soitella itku silmässä ja perua tulo viisi minuuttia tapaamisen alkamisen jälkeen. Elämä on, sadussakin.

Tarina tarvitsee kuitenkin onnellisen lopun ja sen se myös saa; Painajais-aamun jälkeen Prinssillä oli vapaapäivä, jonka hän käytti ruuanlaittoon ja kääpiöiden kaitsemiseen. Lumikki makasi tuntikaupalla pimeässä huoneessa korvatulpat korvilla nukkuen. Hän heräsi vasta illalla ja keitti puuroa kaikille.
Seuraavana aamuna Entinen Prinssi soitti ja sanoi, että voi ottaa Kääpiöt luokseen pariksi tunniksi, että Lumikki saa levätä. Riemusta kiljuen Lumikki viskoi haalareita ja hanskoja eteiseen ja lähetti Kääpiöt hyvillä mielin matkaan. Lumikki heitti itsensä makuuasentoon, söi sipsejä ja suklaata, nautti hiljaisuudesta ja eli päivän onnellisena loppuun asti.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Unettomuutta ja ajatuksia

Minä ehdin jo vähän toivoa, että säästyisimme tältä. Pitäisi kai olla kiitollinen, koska ennen tämä käytiin läpi kahdesti talvessa, ja nyt kahtena viime vuotena vain kerran. Vatsatauti ei kuitenkaan ole se mieluisin vieras.
Vasta yksi on oksentanut, mutta sekin on liikaa. Tämä kuvottava haju, mikä ei poistu edes tuulettamalla, leijuu jokaisessa nurkassa. Pyykkikone tekee orjan työtä. Minä nukun patjalla olohuoneessa potilaan kanssa. En tiedä vellooko minua oikeasti, vai heräsinkö nälkään ja ikävään.
Väsyttää niin, ettei jaksaisi kirjoittaa, mutta ajatukset eivät anna minun nukahtaa. Eivät ennen kuin ne ovat päästä pois kirjoitettu.

On valtava ikävä Erityismiestä. Kaipaan hänen kättään ympärilläni. Hänen lämpöään ja peiton alta pilkistävää tukkaa. En tiedä kuinka maltan odottaa iltaan saakka, että saan hänet kotiin. Erityismies on pitämässä hauskaa, mikä on toki hyvä asia, mutta minä pelkään jälleen. Pelkään sitä miehistä maailmaa, missä kaverit takaavat syyttömyyden ja mikä jossain reissulla tapahtuu, se sinne kyllä jää.
Ja sitten taas sätin itseäni, että eihän Erityismies ole sellainen, kyllähän minun olisi pitänyt se jo huomata. Toisaalta mietin, että enhän minäkään ole sellainen ja silti puukotin toista selkään ja rikoin uskollisuuden näkymätöntä lakia.
Lähtiessään Erityismies oli vielä niin komeakin. Minä olin kuin vastarakastunut katsellessani hänen tekeevän lähtöään, hyvä, että tajusin hengittää. Muistin salamana ne hetket, jolloin en vielä tuntenut häntä. Silloin mietin nähdessäni hänet, että miten joku saakin vatsalaukun heittämään volttia ja sydämen sekoamaan rytmissään joka kerta, vain pelkästään sillä, että kävelee vastaan.

Jostain nämä inhottavat mielikuvat ajautuvat päähäni. Kyllä Erityismies minun pelkoni arvaa ja on varmasti siitä pahoillaan, varsinkin, jos on syytön. On varmasti rankkaa todistella omaa syyttömyyttään ja turhauttavaa se on siksi, että minähän olen itse pettänyt. Mutta juuri siksi minä pelkäänkin! Tiedänhän minä, että vaikka rakastaa toista kuuhun ja takaisin eikä tahdo satuttaa, siihen on riskinsä ajautua.
En minä kuitenkaan hänen lahkeessaan roiku itkemässä ja tivaamassa. En edes kysy. Minä murehdin näitä hänen poissaollessaan ja joskus hänen läsnäollessaankin. Silloin minä saatan vaipua ajatuksiini ja muuttua vakavaksi. Minä poistun ajatusteni salahuoneeseen, minne kukaan muu ei pääse ja missä ajatukset -niin hyvät kuin pahatkin- virtaavat.Erityismies usein kysyykin: "Nyt mietit taas jotain semmoisia?" ja minä nyökkään. Semmoisilla hän tarkoittaa pelkoja ja pahoja asioita. Tämänkin hän hoitaa niin ihanasti; osoittaa ymmärrystä sanoittamalla minun tunteitani kun minä olen tunteen sisällä eksyksissä.

Oli se sitten Jumala, Amor, Kohtalo tai Sattuma, niin kiitos. Kiitos, että annoitte meidän kahden kohdata ja rakastua.

torstai 31. tammikuuta 2013

Pelot ja neuroosit

Minulla on taipumus pelätä herkästi. Minulla on trauman aiheuttama käytösmalli, jota toistan. Aina kun alan tuntea itseni todella onnelliseksi, myrkyttyy mieleni peloilla. Pelot paisuvat ja tuovat esiin paniikkihäiriön ja mitä enemmän oireita tulee esiin, sitä enemmän minä häpeän. En ole kehdannut puhua täysin kaikista peloistani, en ystäville, en Entiselle, enkä Erityismiehelle.
 Katoaisivatko ne jos kertoisin? Pienenisivätkö ne siedettäviksi?

Kärsin agorafobiasta eli avaranpaikan kammosta. Tarkemmin minä pelkään ihmismassoja. Pelkään, että joku tulee ja tappaa minut tai kaappaa lapseni. Minulle matka lasten kanssa olisi täyttä pelkoa, sillä pelkäisin kuollakseni jonkun kaappaavan lapseni ja vievän mukanaan pedofiilirinkiin. Ajatuskin oksettaa.
Ihmismassat ovat myös täynnä melua ja minä olen meluherkkä. Nautin hiljaisuudesta ja miedoista äänistä. Huutaminen inhottaa minua, ja kun joku alkaa huutaa, tekee mieli juosta karkuun ja piiloutua. Kun riitelen jonkun kanssa ja toinen alkaa huutamaan, minä vaikenen. Huuto lukitsee minut sisältä.

Yllättävää kyllä, kärsin myös klaustrofobiasta eli umpiokammosta. Ahdistun ahtasta tilasta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Jos joku yrittää ohjailla tai rajoittaa minua, minä raivaan itselleni tilaa. Lintu häkissä-tilaksi minä sitä kutsun. Jos joudun sellaiseen tilanteeseen, väännän nokallani kalterit sivuun vaikka väkisin. Minua ei saa eikä voi kahlita.
Fyysisesti en kestä, jos joku pitää minua väkisin paikallaan vaikkapa makaamalla päällä. Erityismies kääri minut leikillään peittoon ja minä meinasin itkeä paniikista. Muistan jo lapsena nähneeni unia, joissa minut haudataan elävältä. Selittämätön pelko, mutta syntynyt jo aikoja sitten. Ehkä siihenkin löytyy vielä joskus selitys.

Menettämisen pelko on jatkuva. Se kai aluksi esti minua kiintymästä Erityismieheen. Minä en uskonut häneen, vaikka tykkäsin hänestä. Tuntuu hyvältä, että olin väärässä.
Eniten pelkään lento- ja auto-onnettomuuksia , syöpää ja muita kuolettavia sairauksia, hukkumista, tulipaloja ja ihmisiä, jotka tappavat. Pelkään korkeita paikkoja ja putoamista. Välillä hillitsen pelkoja paremmin ja välillä ne jylläävät. Joskus olen pelännyt niin paljon, että se on estänyt minua kokemasta asioita.
Oli aika, jolloin kärsin neurooseista pahasti. Ja ihan pakonomaisista sellaisista. Kuvittelin suojaavani itseäni niillä, mutta samalla ne verottivat elämääni. Äitiys helpotti niitä jostain syystä. Siinä ei paljoa ollut tehtävissä kun lapsi söi selän takana lunta, hiekkaa ja sisälläkin lattialta ties mitä nököjä. Oli pakko tottua, ettei siihen kuole tai sairastu vakavasti.

Minä pesin käsiä yhdessä vaiheessa kuin hullu. Monta kertaa päivässä, niin että ne olivat vereslihalla. Jopa pomoni huomautti minulle siitä ja naurahti kuinka ei ole koskaan joutunut sanomaan siitä, että joku pesee käsiään liikaa. Kaikki, mihin joku on voinut koskea,kuvotti. Ovenkahvat, rullaportaiden käsinojat ja ostoskärryt olivat asioita, mitä vältin koskemasta paljain käsin. Saatoin olla 12 tuntia töissä käymättä vessassa, koska muut kuin tutut vessat saivat minut kavahtamaan kauhusta. Jos minulla ei ollut puhdistuspyyhkeitä mukana, iski paniikki ja piti mennä ostamaan.
 Tätä jatkui kai pahimmillaan 4 vuotta, kunnes alkoi helpottaa. Kai minä yritin suojella itseäni maailmalta, vaikka ainoa mikä kaipasi hoitoa, oli minun mieleni.

Elän minä edelleen neuroosien ja kummallisten tapojen vallassa, mutta ne ovat joten kuten hallinnassa;

Tarkistan hellan levyt ja kahvinkeittimen. Pyydän Entistäkin tekemään näin kun lapset ovat hänellä.
Katson, että ovet ovat lukossa.
Kädet pestään aina, kun tullaan kotiin.
Verhot pitää olla kiinni nukkumaan mennessä. Oikeastaan heti hämärällä.
Hiljaisessa ja pimeässä ei voi nukahtaa.
Minulla on oma paikka ruokapöydässä.
Paina ulko-ovea 2-3 kertaa varmistaakseni, että se on kiinni. Tämä lienee vanhin neuroosini.
Laskut pitää maksaa viimeistään eräpäivänä, mieluiten heti.
Pienetkin hoitamattomat asiat voivat viedä yöunet.

Uskon, että oireet lievittävät vielä ja tulen elämään toivottavasti taakattomampaa elämää mitä elin ja elän. Nyt kun olen myöntänyt, ettei kaikki ole hyvin, voin sairastaa. Ja kun olen antanut itseni sairastaa, voin myös parantua. Lääkkeet tasaavat minun mieleni järkyttämää elimistöä. Ne ovat minun apuvälineeni, minun kävelykeppini, kunnes olen tarpeeksi vahva omille jaloilleni. Terapia on minun voiteeni, joka auttaa poistamaan bakteerit haavoista ja parantamaan sisällä muhineen tulehduksen. Entinen on minun turvasatamani, joka tuntee minut, ja johon voin ,kaikesta kinasta huolimatta, luottaa. Lapset antavat minulle toivoa ja saavat minut arvostamaan itseäni, sillä he rakastavat minua ja minä heitä. He ovat minun syyni parantua ja haluni elää nauttien. Erityismies on minun eheyttävä rakkauteni, jota en ole tällä tavalla kokenut, ehkä aikoihin, ehkä ikinä. Erityismies ei halveksu eikä tuomitse,vaan ottaa syliin. Hän ei vaadi minulta mitään eikä vaadi minua olemaan muuta kuin mitä haluan olla.