lauantai 30. maaliskuuta 2013

Rakkautta

Kirjoitan hiljaisessa kodissa, yksin, rauhassa. Nautin yksinäisyydestä, mutta pelkään pimeää. Minulla on vilkas mielikuvitus ja katson liikaa rikossarjoja. Siksi tarkistelen huoneita ja kuvittelen kaikenlaista. Pakkohan minun on yksin pystyä olemaan. Siispä unohdan pelkoni (ainakin hetkeksi...) ja sukellan sanojen maailmaan.

Eilen hyvä ystävä kävi kylässä. Erityinen. Rakas. Me esittelimme toisillemme uudet onnemme, rakkautemme. Meillä oli mukava ja lämmin olo ja lapset pörräsivät keskellämme. Me olimme onnellisia toisistamme ja toistemme onnesta.

Ystävyys on parhaillaan oleilua, rakkautta, ymmärrystä ja aitoa tunnetta. Se pysyy, vaikka ei aina ehtisikään nähdä. Siellä se on. Se on olemassa siellä, eikä tarvitse pelätä, että se katoaa, vaikka menisi aikaa tapaamisten välillä.
Minä haluan pitää nykyään vaan hyvät ihmiset lähelläni. Ihmiset, joilta minä saan energiaa, ja joille minä pystyn välittämään jotain hyvää takaisin. En tarvitse energiasyöppöjä ihmisiä, minä kulun sellaisten seurassa liian tyhjiin.

Minusta tuntuu, että minä kerään tällä hetkellä sen purkautuneen pahan tilalle rakkautta, ymmärrystä ja hyvää energiaa. Olen ihan hämmästynyt, miten paljon hyvää minuun mahtuu virtaamaan. Kaiken sen pahan jälkeen. Se täytyi vain päästää menemään.
Voi  kuinka ihmiset vaan puhuisivat, puhuisivat ja puhuisivat. Niin moni lähtisi parantumaan ja saisi paljon ihanaa kaiken sen taakan tilalle. Heidän tarvitsisi vain avautua. Kymmeniä, ehkä satoja kertoja, mutta silti. Se on kaiken vaivan arvoista.

torstai 28. maaliskuuta 2013

Trauman siirtäminen vanhemmalta lapselle

Olin eilen kahdenkeskisessä terapiassa. Käyn kerran kuukaudessa tekemään yhteenvetoa hänen kanssaan ja se tuntuu turvalliselta. En halua vielä päästää irti. Ehkä sitten, kun olen löytänyt terapeutin, jonka kanssa aloitan hoitosuhteen. Minä tarvitsen vielä tämän terapeutin äidillistä otetta.

Puhuin peloistani. Kerroin kuinka pelkään, että muutun isäni kaltaiseksi. Hän kysyi pelkäänkö todella. Vastasin, että en kai minä ihan oikeasti pelkää, mutta ahdistaa katsoa sellaista sekoilua ihmiseltä, jonka kuuluisi olla esimerkkinä ja turvana.
Minä kerroin, että olen miettinyt isäni menneisyyttä. Tiedän, että hän on kokenut valtavia menetyksiä nuorena ja että hänen vanhempiensa on täytynyt olla traumatisoituneita käyttäytyessään tietyllä tavalla. Järjellä jotenkin tajuan, miksi isäni on mikä on. Tai tajuan, mitkä asiat ovat johtaneet siihen tilaan, jota hän ei ole itse lähtenyt työstämään parempaan suuntaan.

Otin puheeksi aiheen, joka minua on jo tovin vaivannut. Olen puhunut siitä jo ryhmäterapiassa, mutta halusin puhua siitä uudelleen, koska en ollut keksinyt siihen ratkaisua. Kerroin terapeutille suhteestani tyttäreeni. Kuinka minun on vaikea kestää häneltä läheisyyttä. Ja mitä vähemmän hän sitä saa, sitä enemmän hän sitä vaatii. Tietenkin vaatii, sehän kuuluu lapselle.
Kyllä minä häntä hellin, suukotan ja halaan, mutta näen selkeän ongelman. Minua ahdistaa välillä hänen läheisyytensä ja minä torjun häntä. Välillä on hankala kestää hänen rakkauttaan.
Terapeutti tarttui tähän hanakasti. Hänen silmiinsä tuli tiukka katse ja hän alkoi kysellä minulta. Hän vaati minua muistamaan, onko minua samanikäisenä hyljeksitty. Ja minä tajusin, että samanikäisenä minä aloin olla vanhemmilleni jo iso tyttö. Minun temperamenttini ja kiukutteluni oli hankaluutta. Janosin huomiota ja tein kaikkea, mistä minua voisi kehua. Jos vanhempani riitelivät, minä aloin siivoamaan, koska halusin tehdä heidät taas iloisiksi. Olin itse hyvin surullinen ja yksinäinen.

Haluan työstää tätä, ettei tyttäreni tuntisi samaa. Hän on kuin kopio minusta ja ehkä juuri siksi minun on vaikea välillä suhtautua häneen. Hän ansaitsee kaiken hyvän ja rakkauden pelkästään olemalla olemassa, ei millään teoilla. Rakastan häntä ja haluan hänen voivan hyvin ja saavan hyvät eväät elämään. Meidän täytyy vaan löytää oma tapamme olla, tapa, joka tyydyttää molempia.
Terapeutti antoi minulle neuvon: ota tyttö syliin. Olkaa sylikkäin kiireettä ja puheitta. Anna hänelle rakkautesi ja samalla häntä pidellessä, voit kuvitella ottavasi syliin sen pienen Vellan, joka syliä niin kovasti tarvitsi.
Eilen podin niin kovaa ikävää, että kävin Entisen luona katsomassa lapsia. Katsoin tytärtäni. Hänen kaunista olemustaan ja tähtisilmiään.Hän teki minulle hassuttelujekun pukemalla päähänsä isot kuulokkeet ja suihkumyssyn. Hän kikatti ja me nauroimme lopulta yhdessä sydämemme pohjasta. Lähdin pois mielessäni kuva hänen kauniista, nauravista kasvoistaan.

Ehkä vaikeuteni hellyyteen johtuu siitä, että viimeisimmät fyysiset kontaktit turvalliseen aikuiseen loppuivat kun oli kaksitoistavuotias. Sen jälkeen ei ollut syliä, halauksia, suukkoja tai hellittelynimiä. Elin monta vuotta hellyystyhjiössä, kunnes kehitin seksistä korvikkeen. Loppujen lopuksi olin vain nuori, onneton tyttö, joka haki läheisyyttä seksin avulla. Lopulta seksistä muodostui kostokeino miehille ja valtapeli minulle. Mutta se on jo toinen tarina.

Minä teen kaiken maailman työn, ettei minun tyttäreni tarvitse hakea rakkautta yökerhon tanssilattialta. Hänen ei tarvitse päätyä paikkaan, mistä hänen pitää raiskauksen pelossa paeta. Hänen ei tarvitse lähteä neljän tuntemattoman mukaan ja kiittää onneaan, ettei mitään tapahtunut. Hänen ei tarvitse sydän onttona etsiä rakkautta muualta. Hän on niin rakastettu ja tulee aina olemaan.

keskiviikko 27. maaliskuuta 2013

Muistojen virta

Kellun lapsuuden ja nuoruuden muistoissa. Tällä hetkellä olen suunnannut katseeni menneisyyteen. Ehkä nykyisyydessä on kaikki nyt hyvin ja voin turvallisesti katsella niitä muistoja, joita en stressaantuneessa tilassa pystynyt käsittelemään. Minun nykyisyyteni kannattelee minua menneisyyden kivuliailta kokemuksilta.

Tämä lienee sitä käsittelyä nyt sitten. Mylly pyörii päässä, nukkuessakin. Mieleen tulee tunteita, muistoja, tilanteita, tuoksuja ja ajatuksia. Ne vaan tulevat, vaikken aktiivisesti ajattele mitään. Minä annan niiden tulla, en estele. Ajattelen, että kun otan ne käsittelyyn mielessäni, ne todennäköisemmin sinne joskus asettuvat ja rauhoittuvat.

Painotan omassa parantumisessa sitä, että kaikki tunteet saavat tulla ja niille löytyy paikka. Se auttaa jo valtavasti, kun saa sanoa ne tunteet jollekin ääneen ja joku reagoi niihin ymmärtävästi. Näen punaista, jos joku sanoo minulle, kuinka minun täytyy ymmärtää isääni ja hänen käytöstään ja kuinka hän on varmaan kokenut jotain kamalaa tullakseen tuollaiseksi. Minä järkeilen, ymmärrän ja tiedän, että hänellä on takanaan kovia kokemuksia.Hänellä on kuitenkin ollut tilaisuus, niin kuin meillä kaikilla, kehittää itseään ja päästä pahuudesta pois. Vaikka hänelle olisi tapahtunut mitä, minun ei tarvitse ymmärtää, että hänen olisi ollut pakko juoda ja tuhota lapsuuden kotimme ilmapiiri valehtelulla ja väkivallalla. Mikään ihmisen kokema paha ei ole lasten maksettavissa. Siispä minä en pysty hellästi häntä ajattelemaan ja hoivaamaan. Miten minulla olisi kykyä hoivata ihmistä, joka ei hoivannut minua silloin kuin sitä hoivaa tarvitsin? Minä käännän kaiken hoivani ja rakkauteni lapsiin ja niihin rakkaisiin ihmisiin, jotka aidosti välittävät minusta ja joiden kanssa voi luoda suhteen, missä molemmat antavat takaisin.

Minua rasittaa itseänikin, miten tällä hetkellä ajatukseni keskittyvät isääni ja minun suhteeseeni häneen. Tämä on vaan nyt elettävä. Äiti on pyörinyt niin monta vuotta ajatuksissani, että ehkä alan saada hänen suhteen rauhan. Vielä on muutamia kysymysmerkkejä, mutta ei ole keltä kysyä. Minun täytyy siis yrittää vaan yhdistää palapelin paloja ja sen pohjalta luoda oma totuuteni.

Minä olen äärimmäisen vihainen isälleni. Olen vihainen menneisyydestä, jota en voi käsittää. Olen vihainen kaikesta sotkuista, mitä hän on tielleni heittänyt. Olen vihainen, ettei hän ole vastannut tarpeisiini lapsena, teininä eikä aikuisenakaan. Olen vihainen siitä, että hän ei tajua jättää minua rauhaan ja antaa minun elää minunnäköistä elämääni. Olen äärimmäisen surullinen siitä, että huomaan kasvaneeni hänen ylitseen. Hän elää tällä hetkellä kuin viimeistä päivää. Viina virtaa perussairauksista ja lääkkeistä huolimatta. Masennustaan hän ei hoida tai hoitaa juomalla, jolloin hän masentuu lisää. Naiset vaihtuvat, hän rakastuu muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan ja kun kiva on ohi, on suhdekin ohi. Minä pelkään, että hänen sairas esimerkkinsä tarttuu minuun ja sekoittaa minun käsitykseni todellisuudesta. Minä pelkään sitä päivää, kun hän löytyy kuolleena kodistaan. Tai sitä, että hän saa pahan kohtauksen ja elää sängynpohjalla loppuelämänsä. Pahinta on miettiä, kuinka kauan tätä menoa vielä jatkuu, kuinka kauan pelätä? Kaikista ahdistavinta on miettiä, kumpi juo itsensä ensimmäisenä hautaan: oma isä vai isoveli?

TT: Riippuvuuden tuottama tuska

Meidän taistelumme päätyi tappioon, taas kerran. Turhauttavaan ja karvaaseen tappioon vieroitusoireiden voimakkaille joukoille. Meidät vangittiin taas ja minä mietin pääni puhki, miten tästä vankilasta pääsisi karkaamaan.

Jos joku tulisi minulle nyt väittämään, että vieroitusoireet nyt vaan ovat ja niistä pääsee helposti yli, saattaisin tintata kuonoon. Minä kiukkusin ja itkin kuin pikkulapsi vieroitusoireissani Erityismiehen silittäessä hiuksiani. Minä olin kuin pahainen addikti. Vieroitusoireet ovat järkyttäviä. Ne ovat todellista ja tuottavat ainakin minun aivoissani kipua. Johtuuko se sitten jo sikiöaikaisesta altistumisesta nikotiinille, en tiedä. Ehkä minun aivoissani on urautuneempi polku tälle inhottavalle, koukuttavalle aineelle nimeltä nikotiini.

Tällä kertaa tämä ottaa aikansa. En minä silti luovuta. Nukuin Allen Carrin kirja vieressäni. Kai se kertoo siitä, miten paljon haluan oikeasti lopettaa.

maanantai 25. maaliskuuta 2013

TT: Taistellaan yhdessä

"Lupaatko, ettet nuku koko päivää?", kysyin Erityismieheltä.
"En nuku, jos lupaat, ettet kiukuttele tupakasta koko päivää.", hän vastasi.

Tänään se on virallisesti alkanut; meidän yhteinen tupakkataistomme. Minä olen aamu- ja päivätupakoitsija eli "tarvitsen" silloin eniten nikotiinia, Erityismies taas iltapolttaja. Ehkä se on hyvä niin, koska on helpompi tukea toista kun itsellä ei juuri sillä hetkellä pää pullistele riippuvuustuskista.
On tämä niin paljon helpompaa tehdä yhdessä.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Kärsivällisyys

Olen lapsesta asti ollut tunteiden vietävissä. Minä olen ollut aina se helposti hermostuva ja kärsimätön ihminen. Minun on vaikea odottaa. Koko elämän minulle on eri ihmisten toimesta toistettu lauseita: "Pitää olla kärsivällinen." ja "Kaikki ei tapahdu hetkessä." Se on ollut todella ärsyttävää ja turhauttavaa. Nyt olen kuitenkin päättänyt kehittää tätä puolta itsestäni, jotta minun olisi helpompi olla. Haluamista en pidä mitenkään pahana asiana, mutta haluan oppia ymmärtämään odottamisen tärkeyttä ja selviytymään pettymyksistä nopeammin. Haluan kasvaa, että voin kasvattaa omia lapsia paremmin. Voimme me kasvaa yhdessäkin.

Olen kokenut viha-rakkaussuhteen käsitöihin. Rakastan vaatteita ja olen innokas oppimaan. Käsityö-into kuoli minulla kuitenkin kärsimättömyyteen ja uskoon, että matemaattisesti lahjaton ei voi saada mitään aikaiseksi. Minä kipuilin, koska sisälläni oli ja on edelleen ideoita ja kokeilunhalua, mikä ei päässyt käsien kautta esiin. En sitten moneen vuoteen tehnyt mitään, koska elin siinä uskossa, että minä en ole kiinnostunut käsitöistä, koska en osaa.

Nyt muutamana vuonna olen elvyttänyt neulomis-intoa töillä, mitkä eivät voi mennä pieleen. Tällä hetkellä neulon paitaa. Olen purkanut sitä jo useasti ja työnjälki on aika surullista, mutta minä olen päättänyt, etten luovuta. Minun on saatava jotain aikaiseksi alusta loppuun. Se on minun kärsivällisyyskokeeni: tällä kertaa minä en luovuta kesken. Katson tämän loppuun virheineni kaikkineen.

Kärsivällisyys on jatkuvuutta. Haluan kehittää jatkuvuuden ja pitkäjänteisyyden taitoa. Minä voin neuloa vaikka rivin päivässä, sillä pääasia on, että teen sitä säännöllisesti. Samaa voisi kokeilla palapelin tekemisessä tai liikunnassa; edes muutama pala tai puolen tunnin kävelylenkki päivässä.
Tärkeintä on, että ei luovuta, vaikka kuinka tuntuisi kurjalta. Ihmiselle on hyväksi astua pois omalta mukavuusalueeltaan ja oppia uutta. Lopputulos palkitsee; tunne siitä, että minä en luovuta, vaikka tuntuisi vaikealta tai tylsältä välillä.

Erityismies on yksi kärsivällisimmistä ihmisistä, jonka tunnen. Ihailen häntä ja hän saa minut ottamaan mallia esimerkillisestä piirteestään. Hän sietää pettymyksiä ja opettaa minuakin sietämään. Hän saa minut pois pettymyksen aiheuttamasta kaaoksesta rauhallisesti selittäen. Hän takoo järkeä päähäni silloin, kun en itse osaa. Olen häneen tutustuessani ymmärtänyt esimerkin tärkeyden myös aikuisille. Toista ei voi muuttaa, mutta itseään voi. Ja mikä on parempi kuin oma hyvä esimerkki.

Vanhoja kirjoituksiani lukiessa huokaisin onnellisena, miten paljon on tultu eteenpäin. Se on lohdullista ja antaa voimaa. On ilo huomata, ettei yksikään myrsky kestä ikuisesti.

torstai 21. maaliskuuta 2013

Kun työpaikalla on paha olla

Arka ja vaiettu puheenaihe pyrki mieleeni. Tätä keskustelua on käyty monessa kahvipöydässä ja käydään kaikkialla jatkuvasti.Työkavereilta saa ymmärrystä ja joskus joku ehkä yrittää muuttaa asioita. Usein tällainen henkilö joutuu sitten silmätikuksi ja pahimmassa tapauksessa on ensimmäinen lähtijä, kun työnantaja saa tilaisuuden pistää porukkaa pihalle. Huono työantaja siis pelottelee ihmiset hiljaisiksi ja saa tällä tavoin vain lisää valtaa. Harrastetaan suosimista, etteivät ihmiset kävisi yhdeksi rintamaksi. Tällä tavalla saadaan myös tietoa, mitä muut puhuvat työnantajasta. Huono työantaja hajottaa ja hallitsee.

Minulla on työelämässä käynyt surkea tuuri. Kaikki pidemmät työsuhteeni ovat olleet enemmän tai vähemmän uhkailua,vinoilua ja selkään puukottamista. Minua on syrjitty sukupuoleni takia useasti, mutta vielä useammin sen takia, koska olen kertonut, jos joku asia on pielessä ja ei toimi. Minä olen kyseenalaistanut ja saanut sen takia hankalan leiman. Minä en ole kuitenkaan päättänyt ryhtyä hiljaiseksi hyväksyjäksi. Etsin niin kauan, kun löydän paikkani työyhteisössä, missä minulla on hyvä olla. En voi unohtaa entisen kollegani sanoja, kun olin irtisanottu ja hyvästelemässä muita. Hän tuli paikalle, koska kuuli naurua. Minun kahleista vapautunutta nauruani. Hän kertoi, että oli pakko tulla katsomaan, koska täällä ei enää kukaan naura. Minusta se kertoi musertavan todellisuuden sen työpaikan voinnista. Jos jokaiselle ihmiselle ominainen nauru ja hyväntuulisuus katoaa, mitä jää jäljelle?

Huono työnantaja / huono esimies:
-Huijaa palkassa tai muissa työehdoissa
-Ei ymmärrä työntekijän muuttunutta elämäntilannetta
-Syrjii (esim. perheellisiä)
-Moittii, muttei kehu
-Ei osaa ottaa vastaan parannusehdotelmia, vaan pysyy omassa kannassaan, koska on pomo
-Ottaa rinnalleen suosikkeja, hajottaa työyhteisöä sallimalla suosikeilleen erityisvapauksia
-Jahtaa ja vakoilee työntekijöitä kuin lapsia, ei luota
-Ei suostu työntekijän kouluttamiseen
-Valehtelee, antaa tyhjiä lupauksia, ei hoida asioita, koska on niin kiireinen
-Ei välitä työhyvinvoinnista tai esittää välittävänsä jos paikalla on ylempi tai ulkopuolinen henkilö, jolle pitää näyttää oma erinomaisuutensa
-Pitää tuloksiin pääsemistä tärkeimpänä, oli hinta mikä hyvänsä
-Ei ole esimerkkinä; "Älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon" (Ei toimi lapsiinkaan, joten miksi toimisi aikuisiin)
-Pitää kiinni pomostatuksestaan, eikä koskaan pidä yllä ME-henkeä
Näyttää aina jollain keinoin olevansa muiden yläpuolella
-Pelottelee työntekijöitä, ottaa jostain syntipukkeja varoitukseksi muille
Tekee selväksi,että työpaikan menetys on aina mahdollinen, luo pelkoa ja kaaosta

Huonot johtajat käyttävät energiansa aivan vääriin asioihin. Työntekijät ovat tyytyväisiä silloin, kun kokevat arvostusta ja saavat kiitosta. Kiitosta ei voi ikinä antaa liikaa. Työntekijät haluavat tuntea, että juuri heidän panoksellaan on merkitystä ja tekevät sellaisessa ilmapiirissä paremmin töitä. Jos tuntee olevansa huono ja arvoton, kiinnostus työhön panostamiseen kuolee hyvin äkkiä.

Huonoja kokemuksia ei ole kiva saada, mutta ne opettavat. Olen kokenut huonon työilmapiirin, huonon esimiehen, laittomuuksia, huonosti hoidetun lomautuksen ja alhaisen irtisanomisen. Minua ei enää pelota, sillä kaikesta selviää. Potkut huonosta työpaikasta ei ollutkaan huono juttu, vaan sai minut näkemään miten henkisesti voin huonosti enkä uskaltanut päästää siitä alipalkatusta vakituisesta työpaikasta irti. Paikkani ei ollut siellä, missä minua ei arvostettu. Kaikki hyvät ominaisuuteni painuivat taka-alalle ja velloin negatiivisuudessa. Nyt olen löytänyt taas hyvät puoleni ja ymmärrän, ettei minun tarvitse työskennellä enää paikassa, missä ihmisen arvo on puhdas nolla.