Kellun lapsuuden ja nuoruuden muistoissa. Tällä hetkellä olen suunnannut katseeni menneisyyteen. Ehkä nykyisyydessä on kaikki nyt hyvin ja voin turvallisesti katsella niitä muistoja, joita en stressaantuneessa tilassa pystynyt käsittelemään. Minun nykyisyyteni kannattelee minua menneisyyden kivuliailta kokemuksilta.
Tämä lienee sitä käsittelyä nyt sitten. Mylly pyörii päässä, nukkuessakin. Mieleen tulee tunteita, muistoja, tilanteita, tuoksuja ja ajatuksia. Ne vaan tulevat, vaikken aktiivisesti ajattele mitään. Minä annan niiden tulla, en estele. Ajattelen, että kun otan ne käsittelyyn mielessäni, ne todennäköisemmin sinne joskus asettuvat ja rauhoittuvat.
Painotan omassa parantumisessa sitä, että kaikki tunteet saavat tulla ja niille löytyy paikka. Se auttaa jo valtavasti, kun saa sanoa ne tunteet jollekin ääneen ja joku reagoi niihin ymmärtävästi. Näen punaista, jos joku sanoo minulle, kuinka minun täytyy ymmärtää isääni ja hänen käytöstään ja kuinka hän on varmaan kokenut jotain kamalaa tullakseen tuollaiseksi. Minä järkeilen, ymmärrän ja tiedän, että hänellä on takanaan kovia kokemuksia.Hänellä on kuitenkin ollut tilaisuus, niin kuin meillä kaikilla, kehittää itseään ja päästä pahuudesta pois. Vaikka hänelle olisi tapahtunut mitä, minun ei tarvitse ymmärtää, että hänen olisi ollut pakko juoda ja tuhota lapsuuden kotimme ilmapiiri valehtelulla ja väkivallalla. Mikään ihmisen kokema paha ei ole lasten maksettavissa. Siispä minä en pysty hellästi häntä ajattelemaan ja hoivaamaan. Miten minulla olisi kykyä hoivata ihmistä, joka ei hoivannut minua silloin kuin sitä hoivaa tarvitsin? Minä käännän kaiken hoivani ja rakkauteni lapsiin ja niihin rakkaisiin ihmisiin, jotka aidosti välittävät minusta ja joiden kanssa voi luoda suhteen, missä molemmat antavat takaisin.
Minua rasittaa itseänikin, miten tällä hetkellä ajatukseni keskittyvät isääni ja minun suhteeseeni häneen. Tämä on vaan nyt elettävä. Äiti on pyörinyt niin monta vuotta ajatuksissani, että ehkä alan saada hänen suhteen rauhan. Vielä on muutamia kysymysmerkkejä, mutta ei ole keltä kysyä. Minun täytyy siis yrittää vaan yhdistää palapelin paloja ja sen pohjalta luoda oma totuuteni.
Minä olen äärimmäisen vihainen isälleni. Olen vihainen menneisyydestä, jota en voi käsittää. Olen vihainen kaikesta sotkuista, mitä hän on tielleni heittänyt. Olen vihainen, ettei hän ole vastannut tarpeisiini lapsena, teininä eikä aikuisenakaan. Olen vihainen siitä, että hän ei tajua jättää minua rauhaan ja antaa minun elää minunnäköistä elämääni. Olen äärimmäisen surullinen siitä, että huomaan kasvaneeni hänen ylitseen. Hän elää tällä hetkellä kuin viimeistä päivää. Viina virtaa perussairauksista ja lääkkeistä huolimatta. Masennustaan hän ei hoida tai hoitaa juomalla, jolloin hän masentuu lisää. Naiset vaihtuvat, hän rakastuu muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan ja kun kiva on ohi, on suhdekin ohi. Minä pelkään, että hänen sairas esimerkkinsä tarttuu minuun ja sekoittaa minun käsitykseni todellisuudesta. Minä pelkään sitä päivää, kun hän löytyy kuolleena kodistaan. Tai sitä, että hän saa pahan kohtauksen ja elää sängynpohjalla loppuelämänsä. Pahinta on miettiä, kuinka kauan tätä menoa vielä jatkuu, kuinka kauan pelätä? Kaikista ahdistavinta on miettiä, kumpi juo itsensä ensimmäisenä hautaan: oma isä vai isoveli?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti