Olin eilen kahdenkeskisessä terapiassa. Käyn kerran kuukaudessa tekemään yhteenvetoa hänen kanssaan ja se tuntuu turvalliselta. En halua vielä päästää irti. Ehkä sitten, kun olen löytänyt terapeutin, jonka kanssa aloitan hoitosuhteen. Minä tarvitsen vielä tämän terapeutin äidillistä otetta.
Puhuin peloistani. Kerroin kuinka pelkään, että muutun isäni kaltaiseksi. Hän kysyi pelkäänkö todella. Vastasin, että en kai minä ihan oikeasti pelkää, mutta ahdistaa katsoa sellaista sekoilua ihmiseltä, jonka kuuluisi olla esimerkkinä ja turvana.
Minä kerroin, että olen miettinyt isäni menneisyyttä. Tiedän, että hän on kokenut valtavia menetyksiä nuorena ja että hänen vanhempiensa on täytynyt olla traumatisoituneita käyttäytyessään tietyllä tavalla. Järjellä jotenkin tajuan, miksi isäni on mikä on. Tai tajuan, mitkä asiat ovat johtaneet siihen tilaan, jota hän ei ole itse lähtenyt työstämään parempaan suuntaan.
Otin puheeksi aiheen, joka minua on jo tovin vaivannut. Olen puhunut siitä jo ryhmäterapiassa, mutta halusin puhua siitä uudelleen, koska en ollut keksinyt siihen ratkaisua. Kerroin terapeutille suhteestani tyttäreeni. Kuinka minun on vaikea kestää häneltä läheisyyttä. Ja mitä vähemmän hän sitä saa, sitä enemmän hän sitä vaatii. Tietenkin vaatii, sehän kuuluu lapselle.
Kyllä minä häntä hellin, suukotan ja halaan, mutta näen selkeän ongelman. Minua ahdistaa välillä hänen läheisyytensä ja minä torjun häntä. Välillä on hankala kestää hänen rakkauttaan.
Terapeutti tarttui tähän hanakasti. Hänen silmiinsä tuli tiukka katse ja hän alkoi kysellä minulta. Hän vaati minua muistamaan, onko minua samanikäisenä hyljeksitty. Ja minä tajusin, että samanikäisenä minä aloin olla vanhemmilleni jo iso tyttö. Minun temperamenttini ja kiukutteluni oli hankaluutta. Janosin huomiota ja tein kaikkea, mistä minua voisi kehua. Jos vanhempani riitelivät, minä aloin siivoamaan, koska halusin tehdä heidät taas iloisiksi. Olin itse hyvin surullinen ja yksinäinen.
Haluan työstää tätä, ettei tyttäreni tuntisi samaa. Hän on kuin kopio minusta ja ehkä juuri siksi minun on vaikea välillä suhtautua häneen. Hän ansaitsee kaiken hyvän ja rakkauden pelkästään olemalla olemassa, ei millään teoilla. Rakastan häntä ja haluan hänen voivan hyvin ja saavan hyvät eväät elämään. Meidän täytyy vaan löytää oma tapamme olla, tapa, joka tyydyttää molempia.
Terapeutti antoi minulle neuvon: ota tyttö syliin. Olkaa sylikkäin kiireettä ja puheitta. Anna hänelle rakkautesi ja samalla häntä pidellessä, voit kuvitella ottavasi syliin sen pienen Vellan, joka syliä niin kovasti tarvitsi.
Eilen podin niin kovaa ikävää, että kävin Entisen luona katsomassa lapsia. Katsoin tytärtäni. Hänen kaunista olemustaan ja tähtisilmiään.Hän teki minulle hassuttelujekun pukemalla päähänsä isot kuulokkeet ja suihkumyssyn. Hän kikatti ja me nauroimme lopulta yhdessä sydämemme pohjasta. Lähdin pois mielessäni kuva hänen kauniista, nauravista kasvoistaan.
Ehkä vaikeuteni hellyyteen johtuu siitä, että viimeisimmät fyysiset kontaktit turvalliseen aikuiseen loppuivat kun oli kaksitoistavuotias. Sen jälkeen ei ollut syliä, halauksia, suukkoja tai hellittelynimiä. Elin monta vuotta hellyystyhjiössä, kunnes kehitin seksistä korvikkeen. Loppujen lopuksi olin vain nuori, onneton tyttö, joka haki läheisyyttä seksin avulla. Lopulta seksistä muodostui kostokeino miehille ja valtapeli minulle. Mutta se on jo toinen tarina.
Minä teen kaiken maailman työn, ettei minun tyttäreni tarvitse hakea rakkautta yökerhon tanssilattialta. Hänen ei tarvitse päätyä paikkaan, mistä hänen pitää raiskauksen pelossa paeta. Hänen ei tarvitse lähteä neljän tuntemattoman mukaan ja kiittää onneaan, ettei mitään tapahtunut. Hänen ei tarvitse sydän onttona etsiä rakkautta muualta. Hän on niin rakastettu ja tulee aina olemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti