Aihe liippaa ehkä liiankin läheltä itseäni, mutta on sellainen aihe, joka vaatii päästä päivänvaloon, muidenkin silmille, kenties pohdittavaksi asti. Kipeä, pimeä ja häpeällinen tilanne, jossa niin moni kuitenkin elää. Parisuhde on vaikea laji: kovin altis ja haavoittuvainen.
Kävin Erityismiehen kanssa keskustelun: "Mitä haluan tältä suhteelta". Kerroin suoraan, miten kyllästynyt olen hänen tapaansa käyttää rahaa suhteessa siihen, miten minä pienet tuloni järkeilen. Tuntuu, että teen turhaa työtä, kun toinen elää huolettomasti kuin taivaan lintu. Moni asia, kuten tämäkään, ei ole kuin jäävuoren huippu ilman tietoa taustoista, mutta silti näyttelee liian isoa roolia harmituksen puolella ja on asia, mikä vuorenvarmasti tulee nakertamaan, jos sille ei tule loppua.
Puhuimme paljon. Hän sanoi vakavana, ettei hän halua menettää minua, eikä keskustelun tarkoitus ollutkaan pelotella millään vakavalla. Keskustelun tarkoitus oli nostaa kissa pöydälle ja kertoa, mihin muutosta kaivataan. Mutta, pelkkä halu tehdä asioille ei riitä yksinään. Pitää haluta niin paljon, että on oikeasti valmis siirtymään sanoista tekoihin. Aikominen ja tekemättömyys ovat tietyissä asioissa Erityismiehen ongelma. Hän on mukavuudenhaluinen ja laiskakin ajoittain ja hän tietää sen myös itse. En minä tahdo pakottaa ketään muuttumaan, mutta suhteessa on myös tällaisia hienosäätömahdollisuuksia, jotka onnistuessaan nostavat sen aivan uudelle tasolle.
Jotta tämän keskustelun kokonaisuus tulisi selville ilman, että Vellasta saa järkyttävän miestentallojan ja pirttihirmun kuvan, tämä hienosäätö pätee molempiin suuntiin.Minä olen tehnyt aikanaan virheeni ja haluan olla kaikella tapaa tämän parisuhteen arvoinen. Pyysin myös, että Erityismies kertoo toiveensa minun ryhdistäytymislistalle, mutta hän väitti, että minä olen täydellinen. Se tuntui hassulta ja hyvältä samaan aikaan. Voinko minä, heikkouksine kaikkineen, olla juuri hyvä hänelle? Jos hän on tällä hetkellä tätä mieltä, niin hyvä. Olen kuitenkin valmis panostamaan ja tekemään töitä, sillä suhde jos mikä on sellainen, joka ei pysy hyvänä tekemättä yhtään mitään.
Vaikeaa on pysyä liikkeessä ja olla paikallaan, mutta minun parisuhde vaatii sitä. Pysyn kaikella tapaa ajan tasalla, enkä koskaan enää suostu elämään onnettomana kahdestaan, kun en suostu elämään niin yksinkään. Nyt tiedän, millainen olotila ei kuulu parisuhteeseen. Tiedän kipupisteet, liian erilaisuuden, mikä on epäreilua, mikä on normaalia, yksilöllistä kasvua (jota kukaan ei ikinä tule minulta enää estämään), mikä on joustamista ja mikä on toisen sanelemaa. Tiedän täysin, mikä kuuluu onnelliseen parisuhteeseen ja mikä ei. Olen löytänyt myös oman arvoni, enkä suostu koskaan ottamaan kahden ihmisen keskenäisiä vikoja pelkästään omiin nimiini. Minä olen minä, enkä kenenkään huonompi puolisko tai varjo toisesta.
Minä en enää koskaan suostu tinkimään jokaisen ihmisen perustarpeista: olla arvostettu ja rakastettu ja olla seksuaalinen juuri omalla tavallaan. Suurin kaikista parisuhteen voimista on kuulla toista ja tulla kuulluksi, ilman kiukkua ja kilpailua.
tiistai 30. heinäkuuta 2013
lauantai 27. heinäkuuta 2013
"Enempi on maailmaa, kuin ikkunasta näkyy"
Voiko omena pudota kauas puusta? Määrittääkö syntymäperheemme kokonaan tulevaisuutemme ja elämämme? Olemmeko sidottu siihen maisemaan, mikä lapsuudenkodistamme näkyy?
Minä en halua uskoa siihen, että kohtalomme on sinetöity syntymäkotimme perusteella. Olen uskonut vain taivaan rajaksi jo silloin, kun en sitä osannut selittää. Minä tunsin sen jo pienenä tyttönä: pohjattoman uteliaisuuden ja halun vaikuttaa asioihin, joiden olisi vaan pitänyt antaa olla.
"Vella, sinä mietit liikaa."
"Vella, älä ajattele niin monimutkaisesti."
"Vella, sinulle ei mikään riitä."
"Vella, sellaista se elämä on."
"Vella, joskus pitää vain tyytyä."
Olen miettinyt, miksi minun ajatusmaailmani poikkeaa minulle tarjotusta. Pienenä en lakannut kysymästä: "Miksi?" eikä minua tyydyttänyt vastaus: "No, koska se vaan on niin.". En ole koskaan ymmärtänyt tyytymistä silloin, jos kaipaa muutosta. Vaikka olenhan minäkin joutunut useasti elämässäni tyytymään, mutta silti vannonut taistelevani muutoksen eteen ja aina etsinyt helpotusta edes sille aikakaudelle, kun pitää tyytyä. On vahingollista elää elämää, johon ei ole itse tyytyväinen. Se vie voimat ja saa katkeruuden sisälleen asumaan.
"Ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta — vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annetuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. " - Viktor Frankl
Minun sukuni on minulle mysteeri, joka koskaan ei tule selviämään. Täynnä masennusta, paniikkihäiriötä, mielisairautta ja alkoholismia. Haluaisin tietää niin paljon enemmän, taustalla lymyilevät asiat, jotka ovat johtaneet näihin kohtaloihin. En saa niihin todennäköisesti vastauksia, mutta yhden päätelmän olen tehnyt kaikista: ne, jotka eivät puhu, sairastuvat sisältäpäin. Heidän menneisyytensä nakertaa heitä sisältäpäin ja näin ollen estää heitä tavoittelemasta hyvää.
"Emme voi muuttaa kaikkea, jonka kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen." -James Baldwin
Minä olen Vella, se suvun hassu unelmoija, joka haluaa kaikkea. Olen saanut huvittuneita kommentteja tulevaisuudensuunnitelmista. Hymähtelyä siihen suuntaan, että unelmoida saa, mutta eivät ne unelmat kuitenkaan toteudu. Elämä on paskaa ja se siitä. Aion murtaa nämä menneisyyden kahleet ja osoittaa itselleni, että minä voin saavuttaa vielä vaikka mitä, ellen itse asetu itseni tielle. Lähtökohdat ovat erilaiset kuin jollain toisella, mutta ei se tee minusta huonompaa tai asiasta mahdotonta.
"Vähintä mitä voit tehdä elämällesi on miettiä mitä toivot siltä. Ja enintä mitä voit tehdä, on asua sen toivon sisällä. "-Barbara Kingsolver
Sen lisäksi, että haluan olla ylpeä itsestäni ja saavuttaa sen mitä toivon, haluan katsoa eteenpäin. Haluan, ettei lasteni tarvitse kipuilla samoista asioista kuin minä. Haluan istuttaa heihin toivottomuuden sijasta toivon. En halua heidän ajattelevan, ettei joku asia ole mahdollista, vaan niin, että kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden itselleen. Haluan molempien sukujeni kipuketjun katkeavan minuun.
"Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani." - Wayne W. Dyer
Olemme kaikki syntyneet tiettyyn arvomaailmaan. Olemme imeneet pienestä asti vaikutteita ja niitä on vaikea karistaa. Osa on niin automaattisia, ettemme edes pohdi, ovatko ne omiamme vai opittuja.
Tekee kuitenkin hyvää aika ajoin puhdistaa se mielen komero niistä turhaan lojuvista asenteista.Voi yllättää itsensäkin, miten uudella tavalla asioita voi nähdä.
"On mielenkiintoista, että useimmat ihmiset suunnittelevat lomamatkansa paljon huolellisemmin kuin elämänsä. Ehkä se johtuu siitä, että pakeneminen on helpompaa kuin muuttuminen." -Jim Rohn
Unelmista ei saa luopua, niistä ei pidä luopua. Toiveet ovat mahdollisia, kun päättää niin ja keskittyy niihin. Kukaan ei tuo niitä ovelle valmiissa laatikossa. Konkreettisen unelman toteutumista edeltää nöyryys, kärsivällisyys ja pettyminenkin. Ehkä se onnistuessaan tuntuu juuri siksi niin hyvältä.
"Hän elää uudella tavalla: oikein. "— Endre Ady
Minä en halua uskoa siihen, että kohtalomme on sinetöity syntymäkotimme perusteella. Olen uskonut vain taivaan rajaksi jo silloin, kun en sitä osannut selittää. Minä tunsin sen jo pienenä tyttönä: pohjattoman uteliaisuuden ja halun vaikuttaa asioihin, joiden olisi vaan pitänyt antaa olla.
"Vella, sinä mietit liikaa."
"Vella, älä ajattele niin monimutkaisesti."
"Vella, sinulle ei mikään riitä."
"Vella, sellaista se elämä on."
"Vella, joskus pitää vain tyytyä."
Olen miettinyt, miksi minun ajatusmaailmani poikkeaa minulle tarjotusta. Pienenä en lakannut kysymästä: "Miksi?" eikä minua tyydyttänyt vastaus: "No, koska se vaan on niin.". En ole koskaan ymmärtänyt tyytymistä silloin, jos kaipaa muutosta. Vaikka olenhan minäkin joutunut useasti elämässäni tyytymään, mutta silti vannonut taistelevani muutoksen eteen ja aina etsinyt helpotusta edes sille aikakaudelle, kun pitää tyytyä. On vahingollista elää elämää, johon ei ole itse tyytyväinen. Se vie voimat ja saa katkeruuden sisälleen asumaan.
"Ihmiseltä ei voi ottaa pois viimeistä inhimillistä vapautta — vapautta valita oma suhtautumisensa mihin tahansa annetuun tilanteeseen, vapautta valita oma tiensä. " - Viktor Frankl
Minun sukuni on minulle mysteeri, joka koskaan ei tule selviämään. Täynnä masennusta, paniikkihäiriötä, mielisairautta ja alkoholismia. Haluaisin tietää niin paljon enemmän, taustalla lymyilevät asiat, jotka ovat johtaneet näihin kohtaloihin. En saa niihin todennäköisesti vastauksia, mutta yhden päätelmän olen tehnyt kaikista: ne, jotka eivät puhu, sairastuvat sisältäpäin. Heidän menneisyytensä nakertaa heitä sisältäpäin ja näin ollen estää heitä tavoittelemasta hyvää.
"Emme voi muuttaa kaikkea, jonka kohtaamme. Mutta emme voi muuttaa mitään ennen kuin olemme kohdanneet sen." -James Baldwin
Minä olen Vella, se suvun hassu unelmoija, joka haluaa kaikkea. Olen saanut huvittuneita kommentteja tulevaisuudensuunnitelmista. Hymähtelyä siihen suuntaan, että unelmoida saa, mutta eivät ne unelmat kuitenkaan toteudu. Elämä on paskaa ja se siitä. Aion murtaa nämä menneisyyden kahleet ja osoittaa itselleni, että minä voin saavuttaa vielä vaikka mitä, ellen itse asetu itseni tielle. Lähtökohdat ovat erilaiset kuin jollain toisella, mutta ei se tee minusta huonompaa tai asiasta mahdotonta.
"Vähintä mitä voit tehdä elämällesi on miettiä mitä toivot siltä. Ja enintä mitä voit tehdä, on asua sen toivon sisällä. "-Barbara Kingsolver
Sen lisäksi, että haluan olla ylpeä itsestäni ja saavuttaa sen mitä toivon, haluan katsoa eteenpäin. Haluan, ettei lasteni tarvitse kipuilla samoista asioista kuin minä. Haluan istuttaa heihin toivottomuuden sijasta toivon. En halua heidän ajattelevan, ettei joku asia ole mahdollista, vaan niin, että kaikki on mahdollista, jos antaa mahdollisuuden itselleen. Haluan molempien sukujeni kipuketjun katkeavan minuun.
"Olosuhteet eivät tee minusta mitä olen, ne paljastavat, kuka minä olen valinnut olevani." - Wayne W. Dyer
Olemme kaikki syntyneet tiettyyn arvomaailmaan. Olemme imeneet pienestä asti vaikutteita ja niitä on vaikea karistaa. Osa on niin automaattisia, ettemme edes pohdi, ovatko ne omiamme vai opittuja.
Tekee kuitenkin hyvää aika ajoin puhdistaa se mielen komero niistä turhaan lojuvista asenteista.Voi yllättää itsensäkin, miten uudella tavalla asioita voi nähdä.
"On mielenkiintoista, että useimmat ihmiset suunnittelevat lomamatkansa paljon huolellisemmin kuin elämänsä. Ehkä se johtuu siitä, että pakeneminen on helpompaa kuin muuttuminen." -Jim Rohn
Unelmista ei saa luopua, niistä ei pidä luopua. Toiveet ovat mahdollisia, kun päättää niin ja keskittyy niihin. Kukaan ei tuo niitä ovelle valmiissa laatikossa. Konkreettisen unelman toteutumista edeltää nöyryys, kärsivällisyys ja pettyminenkin. Ehkä se onnistuessaan tuntuu juuri siksi niin hyvältä.
"Hän elää uudella tavalla: oikein. "— Endre Ady
perjantai 26. heinäkuuta 2013
Koululaukku
Päätin vapaaviikonloppuni kunniaksi keskittyä koululaukun metsästykseen. Ensin se piti olla reppu, mutta aika nopeasti päädyin etsimään laukkua. Suurta, mustaa laukkua, johon tulisin pakkaamaan eväitä ja koulupapereita. Koululaukusta tulisi minulle symboli sille, että minä pääsin vuosien jälkeen kouluun. Minä tein töitä ja minä pääsin. Ja aina kun se laukku keikkuisi olallani, muistaisin olla ylpeä itsestäni.
Minä etsin ja vaelsin kaupoissa. Katselin ja kokeilin, mutta kaikissa oli joku vika. Oli liian pientä, vääränmallista ja liian värikästä. Aloin tuskastua. Viimeisen kierroksen aikana se sitten löytyi. Siellä riippui minun koululaukkuni. Musta, iso, yksinkertainen,ryhdikäs ja halpa.
Nostin laukun myyjän käsiin. Mielessäni pyöri kiitollisuus siitä, että tämä on nyt totta. Minun tulevaisuuteni on nyt tässä: minä ostan laukkua itselleni, koska olen oikeasti päässyt kouluun. Olen saanut tilaisuuden opiskella ja joskus pääsen töihin, mistä tienaan ihan oikeaa rahaa, jolla voi elää muutenkin kun kituutellen. Tätä kaikkea tämä laukku minulle edustaa ja voin vannoa, että myyjä ei ole myynyt laukkua yhtä onnelliselle aikuiselle, tulevalle ekaluokkalaiselle kuin minä sillä hetkellä olin. Muutama hassu viikko ja sitten matkaamme yhdessä kouluun: laukku ja minä.
Minä etsin ja vaelsin kaupoissa. Katselin ja kokeilin, mutta kaikissa oli joku vika. Oli liian pientä, vääränmallista ja liian värikästä. Aloin tuskastua. Viimeisen kierroksen aikana se sitten löytyi. Siellä riippui minun koululaukkuni. Musta, iso, yksinkertainen,ryhdikäs ja halpa.
Nostin laukun myyjän käsiin. Mielessäni pyöri kiitollisuus siitä, että tämä on nyt totta. Minun tulevaisuuteni on nyt tässä: minä ostan laukkua itselleni, koska olen oikeasti päässyt kouluun. Olen saanut tilaisuuden opiskella ja joskus pääsen töihin, mistä tienaan ihan oikeaa rahaa, jolla voi elää muutenkin kun kituutellen. Tätä kaikkea tämä laukku minulle edustaa ja voin vannoa, että myyjä ei ole myynyt laukkua yhtä onnelliselle aikuiselle, tulevalle ekaluokkalaiselle kuin minä sillä hetkellä olin. Muutama hassu viikko ja sitten matkaamme yhdessä kouluun: laukku ja minä.
Turvaverkko
Minä en enää vaivu masennukseen niin helposti. Ennen se ei vaatinut muuta, kuin huonosti alkaneen aamun, väsymyksen, ilkeitä sanoja tai jonkun muun takaiskun. Vatsassa tuntui ontolta,silmiä pisteli ja vaivuin väsymykseen. Kaikki näytti harmaalta, jopa mustalta. Ja kaikki jonkun pienen asian takia, minkä yli ihminen pääsisi normaalitilassa helpostikin. Masentuneelle kaikki on ponnistelua.
Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.
En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.
Kyllä minäkin vaivun ja valahtelen kohti pahaa mieltä, edelleen. Kuitenkaan sitä ei tapahdu enää niin usein tai niin helposti. Minä tipahdan turvaverkolle, niin kuin nuorallatanssijat sirkuksessa. Putoan sellaiselle turvaverkolle, jonka olen itse omin käsin punonut pikkuhiljaa. Se on tehty sinnikkyydestä, rakkaudesta,päättäväisyydestä,armollisuudesta ja kärsivällisyydestä. Jokainen langankierto muistuttaa minua niistä hetkistä, kun luovuttamisen sijaan päätin jatkaa.
Sen olen ymmärtänyt, että omasta onnellisuuden puutteesta ei kannata syyttää muita. Pahan olon on toki voinut aiheuttaa joku muu, mutta siihen ei tule takertua koko loppuelämäänsä.Tunteet pitää tunnustaa ja sanoa ääneen. Kun on ajatellut asian läpi, voi keskittyä siihen, miten siitä pääsisi yli. Minä esimerkiksi voin ajatella, että isäni pilasi lapsuudestani monta asiaa ja sen jälkeenkin. Se tekee minut vihaiseksi, surulliseksi ja pettyneeksi, sillä koen ansainneeni parempaa. Sitä aikaa en saa kuitenkaan takaisin. On siis vaan tunnustettava tunteensa ja miettiä, millä tavoin elämästä tulisi nyt mieluista ja sellaista, mitä haluan elää täysillä. Se on vähintä, mitä voin tehdä sen pikkutytön eteen, joka kärsi ja koitti selviytyä epäreiluudessa.
En anna luovuttamisen olla vaihtoehto. Jos jotain haluan, teen sen eteen töitä, vaikka se veisi kuinka kauan. Kova työ ja vahva halu ei voi olla johtamatta haluttuun lopputulokseen. En jaksa kauaa kölliä kiukkuisena verkon päällä. Nousen ylös ja kiipeän nuoralle yhä uudestaan, vaikka putoaisin sata kertaa alas. Jonain päivänä minä vielä kävelen putoamatta. Silloin turvaverkko on vain varotoimi, joka voi vaipua hämärään salamavalojen tieltä.
torstai 25. heinäkuuta 2013
TT: "Äiti milloin sä lopetat?"
Olen edelleen päässäni prosessointivaiheessa. En vietä päivääkään, etten ajattelisi
tupakoinnin lopettamista ja kuinka paljon sitä haluan. Halun ja tavan kukistaminen ei aiheuta vuoren kokoista ongelmaa, mutta riippuvuuden voittaminen on toinen juttu. Ei se toki mahdotonta ole, ja siihen minä olen pyrkimässä. Koko ajan, hitaasti, mutta varmasti.
Lapseni eivät pidä siitä, että poltan. Heidän takiaan se surettaa kaikista eniten. Millä selität lapselle sen, että tupakointi on typerä ja haitallinen tapa, samalla kuin itse teet sitä? Minua harmittaa ja nolottaa. Tämä ei ole sitä äidinmallia, mitä minä haluan edustaa. Toiset kuittaavat tupakoinnin lapsilleen vaan aikuisten tavaksi, joka ei kuulu heille. Minusta tämä itseni myrkyttäminen on myös lapsiani koskettava asia.
Lupasin lopetusajankohdaksi syksyn ja se on minun takarajani. Minä inhoan turhia lupauksia, enkä todellakaan halua antaa niitä lapsilleni.
Note to myself: Kun pääset syöpäkääryleestä irti, muista, ettet koskaan laita sitä takaisin suuhusi. Toipuvalle nikotinistille ei ole olemassa sitä yhtä tupakkaa, vaan se johtaa aina vähintään vuodenmittaiseen lopetushelvettiin.
tupakoinnin lopettamista ja kuinka paljon sitä haluan. Halun ja tavan kukistaminen ei aiheuta vuoren kokoista ongelmaa, mutta riippuvuuden voittaminen on toinen juttu. Ei se toki mahdotonta ole, ja siihen minä olen pyrkimässä. Koko ajan, hitaasti, mutta varmasti.
Lapseni eivät pidä siitä, että poltan. Heidän takiaan se surettaa kaikista eniten. Millä selität lapselle sen, että tupakointi on typerä ja haitallinen tapa, samalla kuin itse teet sitä? Minua harmittaa ja nolottaa. Tämä ei ole sitä äidinmallia, mitä minä haluan edustaa. Toiset kuittaavat tupakoinnin lapsilleen vaan aikuisten tavaksi, joka ei kuulu heille. Minusta tämä itseni myrkyttäminen on myös lapsiani koskettava asia.
Lupasin lopetusajankohdaksi syksyn ja se on minun takarajani. Minä inhoan turhia lupauksia, enkä todellakaan halua antaa niitä lapsilleni.
Note to myself: Kun pääset syöpäkääryleestä irti, muista, ettet koskaan laita sitä takaisin suuhusi. Toipuvalle nikotinistille ei ole olemassa sitä yhtä tupakkaa, vaan se johtaa aina vähintään vuodenmittaiseen lopetushelvettiin.
Never forget your friends
Nyt on tullut aika olla olkapäänä ystävälle, joka tarvitsee minua. Kun tarkemmin miettii, olen joskus ajatellut, että onko hänellä kaikki hyvin.Olen sortunut samaan typeryyteen, mihin moni ystävänikin aikanaan sortui: Kyllä se sitten kertoo, jos kaikki ei ole hyvin. Eihän kukaan kerro, kun vasta sitten kun on aivan pakko ja kun ollaan jo niin solmussa, ettei tiedetä mitä tehdä. Olen niin ylpeä ystävästäni, kun hän ilmoitti minulle tarvitsevansa minua. Totta kai olen täällä häntä varten!
Tämä ystäväni oli niistä ainoista, jotka lähestyivät minua omassa kriisissäni. Hän ei osannut auttaa minua, koska en kehdannut pyytää. Ymmärsin kuitenkin, että hän välittää minusta tosissaan. Häntä kiinnosti mitä minulle kuului, vaikka tiesi, etten vastaa tai saatan kaunistella totuutta. Ystäväni jaksoi maanitella minua ihmisten ilmoille pitkänkin ajan päästä. Se oli hänen tapansa nostaa minut jaloilleen.
Minä toivon, että voin auttaa häntä. En voi hänen puolestaan päättää asioita, en selvittää hänen ajatuksiaan. Voin kuitenkin auttaa häntä parhaani mukaan. Minulle tuli niin hyvä mieli, kun ystäväni sanoi, että minulle voi puhua, koska: "Sinä et tuomitse." Mikäpä minä olisin tuomitsemaan ihmisen ajatuksia, tunteita ja kipua.
Toivottavasti löydät onnellisuutesi takaisin, ystävä.
Tämä ystäväni oli niistä ainoista, jotka lähestyivät minua omassa kriisissäni. Hän ei osannut auttaa minua, koska en kehdannut pyytää. Ymmärsin kuitenkin, että hän välittää minusta tosissaan. Häntä kiinnosti mitä minulle kuului, vaikka tiesi, etten vastaa tai saatan kaunistella totuutta. Ystäväni jaksoi maanitella minua ihmisten ilmoille pitkänkin ajan päästä. Se oli hänen tapansa nostaa minut jaloilleen.
Minä toivon, että voin auttaa häntä. En voi hänen puolestaan päättää asioita, en selvittää hänen ajatuksiaan. Voin kuitenkin auttaa häntä parhaani mukaan. Minulle tuli niin hyvä mieli, kun ystäväni sanoi, että minulle voi puhua, koska: "Sinä et tuomitse." Mikäpä minä olisin tuomitsemaan ihmisen ajatuksia, tunteita ja kipua.
Toivottavasti löydät onnellisuutesi takaisin, ystävä.
Sairastuttavat ihmissuhteet
Juuri kun minusta tuntuu, että olen iloinen ja energinen, soi puhelin. Isä soittaa. Hän soittaa kertoakseen, että ajoi meidän ohitsemme naapurin perheen kanssa. Oikeastaan hän kertoo siinä samalla, kuinka hän joutuu mennä naapureiden kanssa, koska hänen kiittämättömät lapsensa eivät halua viettää hänen kanssaan aikaa, vaikka hän on niin hyvä ihminen. Hän sanoo tuon kaiken sanomatta yhtään mitään. Tämän ajatuksen, kuten muutkin rivien välistä vihjailut, olen oppinut lukemaan vuosien aikana.
Hän yrittää ruinata meitä kylään. Minä alan puhumaan autoni huollosta. Hän sanoo, että on se auto hyvä saada kuntoon, kun minä lähden opiskelemaan. Isä sanoo sen lauseen äänellä, joka jää kaikumaan korviini. Se on äänensävy, jolla esitetään välittävää isää. Häntä ei oikeasti kiinnosta, saanko minä auton kuntoon tai pääsenkö sillä kouluun. Se asia ei liity mitenkään häneen, joten sillä ei ole hänelle merkitystä. Sitä on vaikea selittää, mutta sen ymmärtää sellainen, jolla on samanlainen ihminen lähipiirissä. Välittävät sanat ovat ulkoaopeteltuja, eikä niistä jää koskaan sellainen tunne, että tuo tarkoitti sitä tosissaan. Siitä puuttuu jotain- aitous, välittäminen.
Minä lupaan pitkin hampain tulla lasten kanssa käymään, mutta oikeastaan vain siksi, että lapset tapaavat serkkunsa. Isä kertoo tekevänänsä soppaa, pitää syödä, soppaa, hän tekee soppaa. En oikein tajua hänen pakkomielteistä jauhamistaan sopasta- hän voisi kysyä vaikka, mitä lapset haluaisivat syödä. Mutta hän jauhaa sopasta varmaan kymmenen kertaa puhelun aikana. Haluan vaan lopettaa puhelun, sillä tuntuu siltä, kun hän imisi minusta energiaa pois pillillä.
Loppuhuipennukseksi hän huokaa puhelimeen, että hänellä on niin ikävä lapsia, niitä sinun pikkuisia.
Voin melkein kuulla, miten hän tiristää kyyneltä puhelimen toisessa päässä. Minä en tiedä, pitäisikö minun kirkua raivosta, haistattaa paskat, nauraa räkäisesti vai sulkea puhelin. Tämä on yhtä näytelmää, jossa yleisönä toimii naapurin perhe. Todellisuudessa hän ei välitä lapsistani, eikä kuuntele mitä heillä on asiaa. Hän ylistää vain poikalapsia ja tunkee lapset täyteen karkkia, siinä se. Ja ottaa toki valokuvia, joita voi näytellä kaikille ja kertoa satuja.
Minusta tuntuu, etten ikinä pääse tästä raivosta. En voi päästä siitä, koska en saa vastauksiini kysymyksiini. Saan vaan valheita. Ehkä minä joskus saan rauhan tämän asian suhteen, kun löydän omat vastaukseni. Sitten joskus.
Olen pahoillani vihamielisestä kirjoituksestani. Minua niin turhauttaa, sillä tämä asia ei positiiviseksi muutu, vaikka seisoisin päälläni ja kävelisin Andeille. Minä en voi sairasta ihmistä parantaa. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin suojautua siltä ja kestää omat epäoikeudenmukaisuuden tunteeni.
Mitä tapahtuu kattilalle, joka lämpenee kansi päällään? Se kiehuu yli. Niin teen minäkin, tässä asiassa.
Hän yrittää ruinata meitä kylään. Minä alan puhumaan autoni huollosta. Hän sanoo, että on se auto hyvä saada kuntoon, kun minä lähden opiskelemaan. Isä sanoo sen lauseen äänellä, joka jää kaikumaan korviini. Se on äänensävy, jolla esitetään välittävää isää. Häntä ei oikeasti kiinnosta, saanko minä auton kuntoon tai pääsenkö sillä kouluun. Se asia ei liity mitenkään häneen, joten sillä ei ole hänelle merkitystä. Sitä on vaikea selittää, mutta sen ymmärtää sellainen, jolla on samanlainen ihminen lähipiirissä. Välittävät sanat ovat ulkoaopeteltuja, eikä niistä jää koskaan sellainen tunne, että tuo tarkoitti sitä tosissaan. Siitä puuttuu jotain- aitous, välittäminen.
Minä lupaan pitkin hampain tulla lasten kanssa käymään, mutta oikeastaan vain siksi, että lapset tapaavat serkkunsa. Isä kertoo tekevänänsä soppaa, pitää syödä, soppaa, hän tekee soppaa. En oikein tajua hänen pakkomielteistä jauhamistaan sopasta- hän voisi kysyä vaikka, mitä lapset haluaisivat syödä. Mutta hän jauhaa sopasta varmaan kymmenen kertaa puhelun aikana. Haluan vaan lopettaa puhelun, sillä tuntuu siltä, kun hän imisi minusta energiaa pois pillillä.
Loppuhuipennukseksi hän huokaa puhelimeen, että hänellä on niin ikävä lapsia, niitä sinun pikkuisia.
Voin melkein kuulla, miten hän tiristää kyyneltä puhelimen toisessa päässä. Minä en tiedä, pitäisikö minun kirkua raivosta, haistattaa paskat, nauraa räkäisesti vai sulkea puhelin. Tämä on yhtä näytelmää, jossa yleisönä toimii naapurin perhe. Todellisuudessa hän ei välitä lapsistani, eikä kuuntele mitä heillä on asiaa. Hän ylistää vain poikalapsia ja tunkee lapset täyteen karkkia, siinä se. Ja ottaa toki valokuvia, joita voi näytellä kaikille ja kertoa satuja.
Minusta tuntuu, etten ikinä pääse tästä raivosta. En voi päästä siitä, koska en saa vastauksiini kysymyksiini. Saan vaan valheita. Ehkä minä joskus saan rauhan tämän asian suhteen, kun löydän omat vastaukseni. Sitten joskus.
Olen pahoillani vihamielisestä kirjoituksestani. Minua niin turhauttaa, sillä tämä asia ei positiiviseksi muutu, vaikka seisoisin päälläni ja kävelisin Andeille. Minä en voi sairasta ihmistä parantaa. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin suojautua siltä ja kestää omat epäoikeudenmukaisuuden tunteeni.
Mitä tapahtuu kattilalle, joka lämpenee kansi päällään? Se kiehuu yli. Niin teen minäkin, tässä asiassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)

