Juuri kun minusta tuntuu, että olen iloinen ja energinen, soi puhelin. Isä soittaa. Hän soittaa kertoakseen, että ajoi meidän ohitsemme naapurin perheen kanssa. Oikeastaan hän kertoo siinä samalla, kuinka hän joutuu mennä naapureiden kanssa, koska hänen kiittämättömät lapsensa eivät halua viettää hänen kanssaan aikaa, vaikka hän on niin hyvä ihminen. Hän sanoo tuon kaiken sanomatta yhtään mitään. Tämän ajatuksen, kuten muutkin rivien välistä vihjailut, olen oppinut lukemaan vuosien aikana.
Hän yrittää ruinata meitä kylään. Minä alan puhumaan autoni huollosta. Hän sanoo, että on se auto hyvä saada kuntoon, kun minä lähden opiskelemaan. Isä sanoo sen lauseen äänellä, joka jää kaikumaan korviini. Se on äänensävy, jolla esitetään välittävää isää. Häntä ei oikeasti kiinnosta, saanko minä auton kuntoon tai pääsenkö sillä kouluun. Se asia ei liity mitenkään häneen, joten sillä ei ole hänelle merkitystä. Sitä on vaikea selittää, mutta sen ymmärtää sellainen, jolla on samanlainen ihminen lähipiirissä. Välittävät sanat ovat ulkoaopeteltuja, eikä niistä jää koskaan sellainen tunne, että tuo tarkoitti sitä tosissaan. Siitä puuttuu jotain- aitous, välittäminen.
Minä lupaan pitkin hampain tulla lasten kanssa käymään, mutta oikeastaan vain siksi, että lapset tapaavat serkkunsa. Isä kertoo tekevänänsä soppaa, pitää syödä, soppaa, hän tekee soppaa. En oikein tajua hänen pakkomielteistä jauhamistaan sopasta- hän voisi kysyä vaikka, mitä lapset haluaisivat syödä. Mutta hän jauhaa sopasta varmaan kymmenen kertaa puhelun aikana. Haluan vaan lopettaa puhelun, sillä tuntuu siltä, kun hän imisi minusta energiaa pois pillillä.
Loppuhuipennukseksi hän huokaa puhelimeen, että hänellä on niin ikävä lapsia, niitä sinun pikkuisia.
Voin melkein kuulla, miten hän tiristää kyyneltä puhelimen toisessa päässä. Minä en tiedä, pitäisikö minun kirkua raivosta, haistattaa paskat, nauraa räkäisesti vai sulkea puhelin. Tämä on yhtä näytelmää, jossa yleisönä toimii naapurin perhe. Todellisuudessa hän ei välitä lapsistani, eikä kuuntele mitä heillä on asiaa. Hän ylistää vain poikalapsia ja tunkee lapset täyteen karkkia, siinä se. Ja ottaa toki valokuvia, joita voi näytellä kaikille ja kertoa satuja.
Minusta tuntuu, etten ikinä pääse tästä raivosta. En voi päästä siitä, koska en saa vastauksiini kysymyksiini. Saan vaan valheita. Ehkä minä joskus saan rauhan tämän asian suhteen, kun löydän omat vastaukseni. Sitten joskus.
Olen pahoillani vihamielisestä kirjoituksestani. Minua niin turhauttaa, sillä tämä asia ei positiiviseksi muutu, vaikka seisoisin päälläni ja kävelisin Andeille. Minä en voi sairasta ihmistä parantaa. Minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta, kuin suojautua siltä ja kestää omat epäoikeudenmukaisuuden tunteeni.
Mitä tapahtuu kattilalle, joka lämpenee kansi päällään? Se kiehuu yli. Niin teen minäkin, tässä asiassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti