Aihe liippaa ehkä liiankin läheltä itseäni, mutta on sellainen aihe, joka vaatii päästä päivänvaloon, muidenkin silmille, kenties pohdittavaksi asti. Kipeä, pimeä ja häpeällinen tilanne, jossa niin moni kuitenkin elää. Parisuhde on vaikea laji: kovin altis ja haavoittuvainen.
Kävin Erityismiehen kanssa keskustelun: "Mitä haluan tältä suhteelta". Kerroin suoraan, miten kyllästynyt olen hänen tapaansa käyttää rahaa suhteessa siihen, miten minä pienet tuloni järkeilen. Tuntuu, että teen turhaa työtä, kun toinen elää huolettomasti kuin taivaan lintu. Moni asia, kuten tämäkään, ei ole kuin jäävuoren huippu ilman tietoa taustoista, mutta silti näyttelee liian isoa roolia harmituksen puolella ja on asia, mikä vuorenvarmasti tulee nakertamaan, jos sille ei tule loppua.
Puhuimme paljon. Hän sanoi vakavana, ettei hän halua menettää minua, eikä keskustelun tarkoitus ollutkaan pelotella millään vakavalla. Keskustelun tarkoitus oli nostaa kissa pöydälle ja kertoa, mihin muutosta kaivataan. Mutta, pelkkä halu tehdä asioille ei riitä yksinään. Pitää haluta niin paljon, että on oikeasti valmis siirtymään sanoista tekoihin. Aikominen ja tekemättömyys ovat tietyissä asioissa Erityismiehen ongelma. Hän on mukavuudenhaluinen ja laiskakin ajoittain ja hän tietää sen myös itse. En minä tahdo pakottaa ketään muuttumaan, mutta suhteessa on myös tällaisia hienosäätömahdollisuuksia, jotka onnistuessaan nostavat sen aivan uudelle tasolle.
Jotta tämän keskustelun kokonaisuus tulisi selville ilman, että Vellasta saa järkyttävän miestentallojan ja pirttihirmun kuvan, tämä hienosäätö pätee molempiin suuntiin.Minä olen tehnyt aikanaan virheeni ja haluan olla kaikella tapaa tämän parisuhteen arvoinen. Pyysin myös, että Erityismies kertoo toiveensa minun ryhdistäytymislistalle, mutta hän väitti, että minä olen täydellinen. Se tuntui hassulta ja hyvältä samaan aikaan. Voinko minä, heikkouksine kaikkineen, olla juuri hyvä hänelle? Jos hän on tällä hetkellä tätä mieltä, niin hyvä. Olen kuitenkin valmis panostamaan ja tekemään töitä, sillä suhde jos mikä on sellainen, joka ei pysy hyvänä tekemättä yhtään mitään.
Vaikeaa on pysyä liikkeessä ja olla paikallaan, mutta minun parisuhde vaatii sitä. Pysyn kaikella tapaa ajan tasalla, enkä koskaan enää suostu elämään onnettomana kahdestaan, kun en suostu elämään niin yksinkään. Nyt tiedän, millainen olotila ei kuulu parisuhteeseen. Tiedän kipupisteet, liian erilaisuuden, mikä on epäreilua, mikä on normaalia, yksilöllistä kasvua (jota kukaan ei ikinä tule minulta enää estämään), mikä on joustamista ja mikä on toisen sanelemaa. Tiedän täysin, mikä kuuluu onnelliseen parisuhteeseen ja mikä ei. Olen löytänyt myös oman arvoni, enkä suostu koskaan ottamaan kahden ihmisen keskenäisiä vikoja pelkästään omiin nimiini. Minä olen minä, enkä kenenkään huonompi puolisko tai varjo toisesta.
Minä en enää koskaan suostu tinkimään jokaisen ihmisen perustarpeista: olla arvostettu ja rakastettu ja olla seksuaalinen juuri omalla tavallaan. Suurin kaikista parisuhteen voimista on kuulla toista ja tulla kuulluksi, ilman kiukkua ja kilpailua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti