Kävin eilen Entisen kanssa pitkän keskustelun eilen. Puhuimme paljon asiaakin, mutta minulla oli illalla taas niin paha mieli, että itkeä pillitin Erityismiehen kuunnellessa kärsivällisesti ja syyllistämättä oltuaan töissä kellon ympäri. Entinen kyllä osaa saada minut alas ja tuntemaan oloni mitättömäksi. Mietin jo hetken, että olenko minä narsisti, sillä en voinut ymmärtää, miten paljon pahaa minusta Entisen mukaan löytyykään.
Ensinnäkin, Entinen usein, oikeastaan aina tyrmää minut, kun kehtaan sanoa jotain muuta kun mukavaa. Eilen hän kertoi, että hän on oppinut sen minulta. Onkohan sekin sitten minun syytäni, ettei hän opettele siitä pois? Hän sanoi minulle vielä, etten voi käytöstäni selittää huonolla lapsuudella tai syyttää muita. Öö, juurihan hän itse teki niin?
No, tämähän on juuri sitä torjuntaa. Lapsena kuulet jo, kuinka ei saa tuntea näin ja se on väärin. Olet liikaa sitä ja liian vähän tuota. Onko muita vaihtoehtoja kuin sulkea ne sisäänsä? Nyt kun minulla on tilaa työntää ne ulos, Entinen tulee sanomaan minulle, että ei noin. Sanoin siitä ja sentään tajusi.
Entinen kertoi, että häntä ärsytti alunperin kun minä halusin erota "niin helposti" ja olin ajanut itseni niin loppuun, etten nähnyt mitään keinoa korjata liittoamme enää. Hän ilmoittaa minulle näin pitkän ajan jälkeen, että hän olisi halunnut erota, kun meille syntyi lapsi, mutta hän päätti urheasti yrittää, koska minulle ei tietenkään voinut puhua mitään, koska olin niin herkkä. Niin siis eiväthän synnyttäneet äidit yleensä ole? Varsinkaan kun ovat raskausajan pelänneet kantavansa sairasta lasta?
Minusta tuntui, että hän nosti itsensä - jälleen kerran- sankariasemaan.
Minä haukun ja ivaan häntä kuulema, vaikka yritän toisinaan olla näkymätön, etten häntä ärsyttäisi. On minun vikani, että minä pääsen opiskelemaan, menetän työni ja minulla on parisuhde. eihän hän sitä tietenkään sano ääneen, mutta...
Lisäksi minä olen paskapää,koska minä petin. Siitä olemme yhtä mieltä. Olen pyytänyt anteeksi,prosessoin asiaa jatkuvasti, käyn terapiassa ja olen sanonut, että tekisin toisin, jos voisin. Olin erittäin sekaisin silloin. Se ei ole selitys, menneisyys ei ole tekojeni selitys, kuulema. Sanoin, että tietenkin vastaan teoistani, mutta minuun menneisyyteni vaikuttaa, halusin tai en. Kuinka toinen voi tulla sanomaan, että kokemuksesi eivät vaikuta sinuun, koska minä sanon niin? Ja miksi hän halusi jatkaa (ja on edelleen vihainen), koska minussa on niin paljon pahaa? Miksi hän halusi korjata asiat ihmisen kanssa, joka on itsekäs,ärsyttävä,riidanhaluinen,herkkä ja muuta? Eikö pitäisi olla iloinen siitä, että pääsi minusta eroon? Miksi ihminen määrittää koko suhteemme, vuosien aikaansaannoksemme, paskaksi, koska minä petin häntä muutaman kuukauden? Miksi antaa katkeruudelle noin suuri valta? Miksi kiduttaa itseään, kun teko ei poistu, vaikka miten päin olisi? Miksi mikään ei riitä; ei katumus, ei anteeksipyyntö, ei ero, ei mikään? Kuinka kauan hän kuvittelee, että otan kaiken vastaan?
Tunsin itseni niin nollaksi, tyhmäksi ja ylikävellyksi. Itkin ja puhuin. Erityismies halasi ja laittoi minulle jäätelöä. Hänen olemuksensa rauhoitti, eikä hän moittinut. Kerroin, miten Entinen oli suuttunut, kun sanoin, etten voi muodostaa minäkuvaani vain hänen sanomistensa perusteella, vaan muodostan sitä myös ystävien ja Erityismiehen kautta ja sanonut, että Erityismies voi muuttaa mielensä minusta. Siinä vaiheessa meinasin pimahtaa kiukusta, sillä se ei kuulu hänelle pätkääkään, miten paljon Erityismies näkee minussa hyvää! Erityismies oli pöyristynyt ja vihainen siitä, että Entinen oli itkettänyt minua kohtuuttomasti. Hän halasi minua ja sanoi: "Tiedätkö mitä mietin töissä? Minä mietin sitä, milloin me menemme naimisiin." Ja silloin minä tiesin, että en ole mikään mätä omena, vaan edes jonkun mielestä edelleen ihana.
tiistai 22. tammikuuta 2013
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
EIEIEIEI ja vielä kerran EI
Olen ollut muutaman päivän aivan järkyttävän lyhytpinnainen. En koskaan ole ollut mikään Itse Rauhallisuus, mutta tämä on jo itsellekin ärsyttävää. Voisin kirkua,hyppiä ja pomppia raivosta. Tuntuu kuin kaikki ihmiset olisivat hitaita,eivät ymmärtäisi mitä sanon, olisivat riidanhaluisia tai muuten vaan rasittavia.
Lapsilta on kadonnut kuulo, Entiseltä ymmärrys ja Erityismiehelle kiukuttelen, koska maailma on tällä hetkellä ihan kakka paikka olla. Voisin vaan nukkua ja lukea ja mässäillä ja olla. Tai vastaavasti urheilla ja opiskella, kunhan saisin olla rauhassa ja yksin. Kun olen yksin, ikävöin lapsia tai Erityismiestä, koska en osaa elää hetkessä. KAIKKI ÄRSYTTÄÄ. VÄSYTTÄÄ. VITUTTAA. Täydelliset äidit on perseestä ja etenkin kaikki, jotka jakaa kasvatusvinkkejä. Koulun pääsykokeet on perseestä. Omat hahmottamisvaikeudet on perseestä. En ole tyhmä, mutta en vaan vittu tajua!!!!!
Joten se siitä.
Palaan taas kun ei tarvitse tupakanhimoissa purra tyynyä.
Lapsilta on kadonnut kuulo, Entiseltä ymmärrys ja Erityismiehelle kiukuttelen, koska maailma on tällä hetkellä ihan kakka paikka olla. Voisin vaan nukkua ja lukea ja mässäillä ja olla. Tai vastaavasti urheilla ja opiskella, kunhan saisin olla rauhassa ja yksin. Kun olen yksin, ikävöin lapsia tai Erityismiestä, koska en osaa elää hetkessä. KAIKKI ÄRSYTTÄÄ. VÄSYTTÄÄ. VITUTTAA. Täydelliset äidit on perseestä ja etenkin kaikki, jotka jakaa kasvatusvinkkejä. Koulun pääsykokeet on perseestä. Omat hahmottamisvaikeudet on perseestä. En ole tyhmä, mutta en vaan vittu tajua!!!!!
Joten se siitä.
Palaan taas kun ei tarvitse tupakanhimoissa purra tyynyä.
perjantai 18. tammikuuta 2013
" Älä kadehdi toiselta hänen iloaan, koska et voi tietää hänen salaisinta suruaan"
Kävin omalla terapeutillani tekemässä yhteenvetoa nykyolostani ja sovimme, että käyn jatkossa kerran kuukaudessa juttelemassa. Sen lisäksi minulla on se ryhmä, joka jakaa menneisyyden taakkani. Ei minulla ollut juuri ennakko-odotuksia ryhmäterapialta, koska en ole koskaan sellaisessa ollut, enkä tunne myöskään ketään toista, joka olisi. Sen tiesin, että minulle puhuminen on yleisesti ottaen helppoa, joten sen puolesta ei pelottanut. Olen ollut alkuun tyytyväinen ja olen onnellinen, että tämä jatkuu vielä kuukausia. Jonkun kerran voi istua vaikka hiljaa, jos siltä tuntuu. Ei ole kiire saada sanoa kaikkea heti ja ei tarvitse ahdistua, että tämä loppuu heti ja jään tyhjän päälle.Nyt tuntuu pitkästä aikaa siltä, että yhteiskunta kannattelee minua, vaikka se vaati rutosti itseltä tahtoa ja tekoja. Nyt alkaa löytyä tasapaino ja alan varovasti luottaa tulevaisuuteen.
Eilen mietin kateutta. Entinen tuntee sitä minusta liian paljon. Hän on jollain tasolla kateellinen siitä, että minulla on joku. Ikäänkuin en surisi asioita, koska minulla on Erityismies. On jopa joskus kiusallista joutua selittelemään oloaan/käytöstään toiselle. "Minä suren eroa ja muistoja" on vaikea sanoa ääneen uudessa suhteessa, mutta minä en ala valehtelemaan enää. Erityismies kuitenkin ymmärtää, koska olen sanonut, että tämä suru pitää vaan saada surra pois. Lievemmäksi ainakin.
Uusi suhde ei tee autuaaksi, eikä se poista millään tavoin eron vaikeutta.Ihanaa se toki on ja minä olen sen täysin ansainnut.
Entinen ei myöskään pysty peittämään kateuttaan minun urasuunnittelussa. Tuntuu, että hänen pitää vaan päästä haukkumaan minua siitä, että muutan mieltäni enkä osaa päättää mitään. Hän ei tunnu tajuavan itsensä etsimisestä mitään. Hän ei kestä minun luovaa puoltani, koska se on vailla järkeä.Se, että hän ei tiedä mitä haluaisi työkseen tehdä, ulottuu minuun. Minun pitäisi lillua siinä samassa keitossa.Se ärsyttää suunnattomasti. Miksi et voi iloita puolestani, koska tiedän, että välität?
Minäkin olen kateellinen, monille olenkin. En silti toivo heillä menevän huonommin. Eräs ystäväni on hyvin menestynyt työssään ja erittäin pidetty ja nauttii monista (kadehdittavista) etuuksista. Minä kuitenkin tunnen sen ihmisen kaiken sen alla. Hän on kokenut kovia ja maksanut menneisyydessään niin kovaa hintaa, ettei kukaan kävisi sellaisella kauppaa. Hän on siis vähintään ansainnut sen kaiken, mitä hänellä nyt on. Enemmän.
Yritän työstää kateuttani, kun se tuntuu negatiiviselta. En halua antaa sille valtaa, koska se estää minua keskittymästä omaan "suoritukseeni". En halua jäädä kateuteen jumiin. Valjastan kateuden ratsukseni, jolla pääsen elämässä eteenpäin. Minä ohjaan sitä eikä se minua. Kun se on vienyt minut perille, sidon sen jonnekin ja jätän sinne. Minä kun en tarvitse kateutta, enkä halua kulkea sen kanssa pitkää matkaa.
Eilen mietin kateutta. Entinen tuntee sitä minusta liian paljon. Hän on jollain tasolla kateellinen siitä, että minulla on joku. Ikäänkuin en surisi asioita, koska minulla on Erityismies. On jopa joskus kiusallista joutua selittelemään oloaan/käytöstään toiselle. "Minä suren eroa ja muistoja" on vaikea sanoa ääneen uudessa suhteessa, mutta minä en ala valehtelemaan enää. Erityismies kuitenkin ymmärtää, koska olen sanonut, että tämä suru pitää vaan saada surra pois. Lievemmäksi ainakin.
Uusi suhde ei tee autuaaksi, eikä se poista millään tavoin eron vaikeutta.Ihanaa se toki on ja minä olen sen täysin ansainnut.
Entinen ei myöskään pysty peittämään kateuttaan minun urasuunnittelussa. Tuntuu, että hänen pitää vaan päästä haukkumaan minua siitä, että muutan mieltäni enkä osaa päättää mitään. Hän ei tunnu tajuavan itsensä etsimisestä mitään. Hän ei kestä minun luovaa puoltani, koska se on vailla järkeä.Se, että hän ei tiedä mitä haluaisi työkseen tehdä, ulottuu minuun. Minun pitäisi lillua siinä samassa keitossa.Se ärsyttää suunnattomasti. Miksi et voi iloita puolestani, koska tiedän, että välität?
Minäkin olen kateellinen, monille olenkin. En silti toivo heillä menevän huonommin. Eräs ystäväni on hyvin menestynyt työssään ja erittäin pidetty ja nauttii monista (kadehdittavista) etuuksista. Minä kuitenkin tunnen sen ihmisen kaiken sen alla. Hän on kokenut kovia ja maksanut menneisyydessään niin kovaa hintaa, ettei kukaan kävisi sellaisella kauppaa. Hän on siis vähintään ansainnut sen kaiken, mitä hänellä nyt on. Enemmän.
Yritän työstää kateuttani, kun se tuntuu negatiiviselta. En halua antaa sille valtaa, koska se estää minua keskittymästä omaan "suoritukseeni". En halua jäädä kateuteen jumiin. Valjastan kateuden ratsukseni, jolla pääsen elämässä eteenpäin. Minä ohjaan sitä eikä se minua. Kun se on vienyt minut perille, sidon sen jonnekin ja jätän sinne. Minä kun en tarvitse kateutta, enkä halua kulkea sen kanssa pitkää matkaa.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Haaveita
Erityismiehen kanssa olemme haaveilleet. Haaveissa on ollut yhteinen matka, jossa saisimme yhdessä paeta arkea ja rentoutua. Olemme katselleet isompaa asuntoa ja kikatelleet päättäessämme ostaa joskus talon, jossa on 11 huonetta. Tämä haave poiki siitä, kun seisoimme tuijottamassa pientä vaatehuonetta ja mietimme, miten änkeä sinne vaatteet, laukut ja harrastusvälineet. Pieni koti vaatii valtavasti luovuutta säilytyksen suhteen!
Olemme suunnitelleet menevämme naimisiin Las Vegasissa Elviksen vihkimänä (okei, ehkä se Elvis on liikaa...). Haaveet prinsessahäistä ovat karisseet elämän heitellessä ja tärkeintä kaikesta, on olla yhdessä. Ja erityisesti tehdä asiat niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, kuuntelematta muiden mutinoita. Se on kyllä huomattu, että ihmiset puhuvat aina, teet niin tai näin.
Me olemme puhuneet jopa vauvoista. Istuneet kalenteri kädessä ja miettineet nimiä. Olemme suivaantuneet toisillemme, jos oma nimiehdotus ei mene läpi. Molemmat ovat varovasti heitelleet ilmaan tätä lapsi-aihetta tyyliin: "jos me joskus saadaan yhteinen vauva". Erityismies sanoi eräänä päivänä, että "jos me saadaa lapsi tai kaksi". Se sai minut hymyilemään , koska en ole pitkään aikaan nähnyt miehen vauvakuumetta. Erityismies on kyllä useamman kerran maininnut, että olen muuttanut hänen asenteensa avioliittoon ja lapsiin. Pidän sitä hyvänä juttuna ja pidän siitä kun hän sanoo niin ja saa minut tuntemaan, että olen tehnyt jotain erityistä.
Kiire ei kuitenkaan ole, vaikka kaikenlaista mietitään ja höpötellään. Ollaan kahdestaan ja perheen kanssa ja nautitaan olostamme. Opetellaan toisiamme, hioudutaan yhteen. Tuntuu, kuin olisi myrskyn jälkeinen sää; en ole enää niin rikki ja riepoteltu ja alan nähdä hyvää; auringon ja tyyneyden. Kerrankin sellainen vuosi, joka on puhdas ero-asioista! Näitä paljon lisää.
Olemme suunnitelleet menevämme naimisiin Las Vegasissa Elviksen vihkimänä (okei, ehkä se Elvis on liikaa...). Haaveet prinsessahäistä ovat karisseet elämän heitellessä ja tärkeintä kaikesta, on olla yhdessä. Ja erityisesti tehdä asiat niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, kuuntelematta muiden mutinoita. Se on kyllä huomattu, että ihmiset puhuvat aina, teet niin tai näin.
Me olemme puhuneet jopa vauvoista. Istuneet kalenteri kädessä ja miettineet nimiä. Olemme suivaantuneet toisillemme, jos oma nimiehdotus ei mene läpi. Molemmat ovat varovasti heitelleet ilmaan tätä lapsi-aihetta tyyliin: "jos me joskus saadaan yhteinen vauva". Erityismies sanoi eräänä päivänä, että "jos me saadaa lapsi tai kaksi". Se sai minut hymyilemään , koska en ole pitkään aikaan nähnyt miehen vauvakuumetta. Erityismies on kyllä useamman kerran maininnut, että olen muuttanut hänen asenteensa avioliittoon ja lapsiin. Pidän sitä hyvänä juttuna ja pidän siitä kun hän sanoo niin ja saa minut tuntemaan, että olen tehnyt jotain erityistä.
Kiire ei kuitenkaan ole, vaikka kaikenlaista mietitään ja höpötellään. Ollaan kahdestaan ja perheen kanssa ja nautitaan olostamme. Opetellaan toisiamme, hioudutaan yhteen. Tuntuu, kuin olisi myrskyn jälkeinen sää; en ole enää niin rikki ja riepoteltu ja alan nähdä hyvää; auringon ja tyyneyden. Kerrankin sellainen vuosi, joka on puhdas ero-asioista! Näitä paljon lisää.
lauantai 5. tammikuuta 2013
Raha
Minusta on surullista, että raha vaikuttaa niin paljon kaikkeen. Se luo eriarvoisuutta. Rajoittaa. Lokeroi.
Olen viime vuodet miettinyt rahaa. Olen ollut vähävarainen ja rahaton. Olen tuntenut rahan - sen puutteen-syvällä selkänahassani.
Minä olen tähän ikään mennessä oppinut sietämään vähävaraisuuttani, mutta se miten se vaikuttaa lapsiin ja tulee vielä vaikuttamaan, surettaa suunnattomasti. Lapsilla on ystäviä, joilla on jo tarha-ikäisinä pelihuoneet ja oma poni. Toistaiseksi, on vaan kysytty, että: "Voitaisko mekin saada?" ja asia on selitetty parhaamme mukaan, jonka jälkeen lapsi kohauttaa olkiaan ja jatkaa leikkejään. Mutta sitten tulee näitä hämmentäviä tilanteita, kuten yksillä syntymäpäivillä, jotka pidettiin 60 neliöisessä kaksiossani. Viimeinen lapsi, jota tultiin hakemaan totesi ääneen, että hänen syntymäpäivänsä on seuraavaksi ja heillä on omakotitalo ja kerroksia. Lapsen suusta se olisi vielä mennyt, mutta kun lapsen isä lähti hymähdellen mukaan juttuun : "Niinhän meillä on", ja jatkoi kertomistaan. Olenko erityisen herkkähipiäinen, mutta minä en kuuna päivänä menisi rehentelemään, kuinka paljon enemmän minulla on kuin toisilla. Varsinkaan, jos kukaan ei kysy tai aiheesta puhuta, ei tulisi ensimmäisenä mieleen alkaa kertomaan. Perustahdikkuuteen kuuluu ottaa toiset huomioon, ei valiteta kuurolle melusta tai valitella lapsettomuutta kärsivälle kuinka naurettavan helposti tulee itse raskaaksi.
Ei sitä tarvitse koko ajan olla hattu kourassa kumartelemassa toisia, mutta ettei unohdettaisi omaa onnea ja vaurautta, eikä mässäiltäisi sillä ainakaan sellaisten seurassa, joilta se puuttuu.
Valehtelisin jos väittäisin, ettei talouttani helpottanut se, että päätimme Erityismiehen kanssa jakaa saman katon. Emme me pyöri rahassa, mutta on helpompaa. Minun ei tarvitse joka kuukausi itkeä, että rahat eivät vaan riitä.Mutta ei se ollut se syy, enkä minä voi edes tehdä päätöksiä vaan niin kuin minä haluan, sillä pitää ajatella ensin lapsia. Jostain syystä kaikki loksahti vaan kohdalleen ja näillä mennään.
Yksi syy eroon Entisen kanssa oli raha; näkemys rahasta ja sen käytöstä. Meillä oli liian iso laina, joka raastoi meitä.Me taistelimme liian pitkään sitä todellisuutta vastaan, että olimme haukanneet liian ison palan. Olimme ylpeitä ja halusimme, ettei kaikesta syytettäisiin nuoruuttamme. Saimme me aina kaiken maksettua, mutta ei ollut mitään ylimääräistä. Kaupassa käytiin laskimen kanssa ja minä purskahdin itkuun häpeästä. Ei elämän kuulu olla sellaista, että jokainen suunnittelematon kymppi kaataa kaiken ja sitten taas tapellaan kuinka paskaa kaikki on.Minä en voinut ostaa vaatteita, en oikeastaan yhtään mitään. Lapsillekin harvoin. Ostin ensimmäiset kunnon talvikengät ja talvipuvun tänä talvena ja olin ihan onnessani, ettei minua palele, kun ulkoilen lasten kanssa.
Minusta tuntui, että kaikki mitä minä pidin hankkimisen arvoisina, oli Entisen mielestä typerää ja turhaa. Minun mielestäni hän olisi halunnut käyttää meidän vähäiset rahamme turhuuksiin. Me tulimme onnellisiksi eri asioista; minä rakastan kotia ja vaatteita, hän rakastaa elämyksiä. Tämäkin eroavaisuus meidän välillä paisui valtavaksi, ärsyttäväksi, koska rahattomuus oli jatkuva olotila.
Kaikista lannistavinta oli, kun minä halusin opiskelemaan. Tuntui, että aivoni sulavat tiedonjanosta ja minä tahdon kouluun. Olisin ollut valmis muuttamaan vuokralle, mutta Entinen tyrmäsi ajatuksen täysin. Ei meillä olisi sellaisen lainan kanssa ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä yhden työssäkäyvän tuloilla.Hän päätti, että EI.Hän riitautti opiskeluasian sillä, että hänkin halusi kouluun. Ei hänkään tee sellaista työtä, mistä nauttii. Sanoin, että totta kai hänkin saa opiskella ja kysyin, että onko hän miettinyt mitä, sillä minä halusin ruokkia myös hänen unelmiaan,totta kai. Ei hän tiennyt mitä halusi, mutta piti inttää vastaan. Tällä tavoin hän menetti minun rakkauttani, koska en kokenut, että hän arvosti minua tai tekemisiäni. En tuntenut olevani arvokas yksilö, vaan jatke, jota saa sättiä ja moittia.
Ehkä Entinen kuitenkin huomasi minussa pitkään itäneen muutoksen ja tiesi, että minä toteutan kuitenkin aina sisintäni, vaikka kuka yrittäisi estää minua ja antoi minun yrittää. Aika on todella sumentanut muistot niiltä ajoilta, koska olin lasten jäljiltä aikamoisissa univeloissa, mutta sävy mikä hänellä oli minun kouluunmenolle, oli negatiivinen. Sama kun näkisi ihmisen, joka sanoo jotain, muttei tarkoita sanomaansa. Selvä ristiriita siis. Sen tunteen minä muistan, muistan, etten kokenut hänen tukevan minua. Hän on jälkeenpäin sanonut, että häntä ärsytti epäonnistumiseni. Kuinka hän yritti kaikkensa ja vei lapset puistoon, että saisin lukea. Siltikään en päässyt. Nukahtelin pääsykoekirjojen päälle. Luin ne moneen kertaan ja silti minä kehtasin olla pääsemättä.
Minä kaipaan rahaa. En halua valehdella, koska olen oppinut rahan arvon kantapään kautta. Raha tuo onnea omalla tavallaan. Sellaiset, joilla ei ole oikeasti ollut puutetta rahasta, voivat heittää näitä "ei raha tuo onnea"-lausahduksia. Millaista se on, kun ei ole rahaa? Miltä se tuntuu?
-Huomaat, että olet ostanut maksimissaan yhden vaatteen koko vuoden aikana
-Et kehtaa kertoa kavereillesi, että sinulla ei ole rahaa bensaan/kahviin/syömiseen/juhlimiseen/bussilippuun eli et voi nähdä heitä
-Et voi korjauttaa autoasi, kun ei ole mistä maksaa korjausta
-Olisit kiinnostunut ompelusta (vaatteiden tuunaus ja itseompelu tulisi halvemmaksi), mutta ei ole ompelukonetta, eikä varaa ostaa sellaista
-Huomaat olevasi osamaksukierteessä ihan perusasioiden kanssa ( esim.puhelin) kun ei ole varaa säästää mistään ja ostaa vasta sitten
-Olet ollut vuoden ilman nettiä, koska ei ole varaa maksaa sitä
- Olet höylännyt Visan tappiin ostaaksesi ruokaa ja bensaa eikä laina lyhene kun ei ole kuin minimilyhennyserään varaa
-Kävelet häpeillen kaupassa laskien ostosten hintoja (opit myös nopeasti päässälaskunmestariksi, koska hävettää niin paljon laskea kaikkien nähden)
-Säännöstelet ruokaa ja pahimmillaan jätät itse syömättä, että lapsille riittää
-Lasten vaatteet käyvät pieniksi ja hajoavat, mutta ei ole varaa ostaa uusia-edes kirpputorilta
-Valvot öitä miettien rahaa ja laskien tarkkaa budjettia joka kuulle
-Pienikin yllätyslasku kaataa koko kuukauden
-Haikaillen kuuntelee, kuinka toiset valittavat, että käyvät harvoin ulkomailla (1-2 krt/vuosi) kun itse lasket, että olet ollut viimeksi ulkomailla 10 vuotta sitten (lukuunottamatta risteilyjä)
-Asut halvimmassa mahdollisessa vuokra-asunnossa, joka on henkilömäärään nähden niukka ja kuulet usein taivasteluja siitä, miten voit asua niin ahtaasti
-Ärsyynnyt siitä, kun joku sanoo, ettei voi elää ilman jotain tavaraa/hyödykettä/matkustelua kun tiedät itse millaista on luopua kutakuinkin kaikesta, mistä unelmoit
Kylläpä tuli voimakkaita tunteita pintaan, kun mietti näitä asioita. Rahattomana tuntee suuren suurta häpeää ja avuttomuutta, eikä elämää usein voi pedata niin, että aina olisi varalta se pesämuna säästötilillä. Siihen tulee toki pyrkiä ja vihdoin olen itsekin voinut säästää vähän. Mutta pienistä puroista kasvaa suuri virta, eikö?
Jonain päivänä minulla on vielä talo, jossa on kaikille oma soppi, myös aikuisille. Siellä on sauna ja ompelukone ja kaksi vessaa! Työ, josta tienaa hiukan enemmän kuin elääkseen ja se tekee minut motivoituneeksi ja onnelliseksi. Rinnallani on Erityismies, jonka kanssa me olemme onnellisia vieläkin. Lapsilla on hyvä olla. Hyvät välit Entiseen ja olemme luopuneet katkerista muistoista. Kaikki ovat terveitä.On siellä se kuvitteellinen Roope Ankan kirstukin. Tässä tarinassa raha näyttelee sivuosaa, mutta joka kerta näytelmä tarvitsee sivuosanäyttelijän, johon pääosassa olevat voivat tukeutua. Raha on neuvonantaja, jonka tärkeyden tajuaa vasta, kun se puuttuu.
Olen viime vuodet miettinyt rahaa. Olen ollut vähävarainen ja rahaton. Olen tuntenut rahan - sen puutteen-syvällä selkänahassani.
Minä olen tähän ikään mennessä oppinut sietämään vähävaraisuuttani, mutta se miten se vaikuttaa lapsiin ja tulee vielä vaikuttamaan, surettaa suunnattomasti. Lapsilla on ystäviä, joilla on jo tarha-ikäisinä pelihuoneet ja oma poni. Toistaiseksi, on vaan kysytty, että: "Voitaisko mekin saada?" ja asia on selitetty parhaamme mukaan, jonka jälkeen lapsi kohauttaa olkiaan ja jatkaa leikkejään. Mutta sitten tulee näitä hämmentäviä tilanteita, kuten yksillä syntymäpäivillä, jotka pidettiin 60 neliöisessä kaksiossani. Viimeinen lapsi, jota tultiin hakemaan totesi ääneen, että hänen syntymäpäivänsä on seuraavaksi ja heillä on omakotitalo ja kerroksia. Lapsen suusta se olisi vielä mennyt, mutta kun lapsen isä lähti hymähdellen mukaan juttuun : "Niinhän meillä on", ja jatkoi kertomistaan. Olenko erityisen herkkähipiäinen, mutta minä en kuuna päivänä menisi rehentelemään, kuinka paljon enemmän minulla on kuin toisilla. Varsinkaan, jos kukaan ei kysy tai aiheesta puhuta, ei tulisi ensimmäisenä mieleen alkaa kertomaan. Perustahdikkuuteen kuuluu ottaa toiset huomioon, ei valiteta kuurolle melusta tai valitella lapsettomuutta kärsivälle kuinka naurettavan helposti tulee itse raskaaksi.
Ei sitä tarvitse koko ajan olla hattu kourassa kumartelemassa toisia, mutta ettei unohdettaisi omaa onnea ja vaurautta, eikä mässäiltäisi sillä ainakaan sellaisten seurassa, joilta se puuttuu.
Valehtelisin jos väittäisin, ettei talouttani helpottanut se, että päätimme Erityismiehen kanssa jakaa saman katon. Emme me pyöri rahassa, mutta on helpompaa. Minun ei tarvitse joka kuukausi itkeä, että rahat eivät vaan riitä.Mutta ei se ollut se syy, enkä minä voi edes tehdä päätöksiä vaan niin kuin minä haluan, sillä pitää ajatella ensin lapsia. Jostain syystä kaikki loksahti vaan kohdalleen ja näillä mennään.
Yksi syy eroon Entisen kanssa oli raha; näkemys rahasta ja sen käytöstä. Meillä oli liian iso laina, joka raastoi meitä.Me taistelimme liian pitkään sitä todellisuutta vastaan, että olimme haukanneet liian ison palan. Olimme ylpeitä ja halusimme, ettei kaikesta syytettäisiin nuoruuttamme. Saimme me aina kaiken maksettua, mutta ei ollut mitään ylimääräistä. Kaupassa käytiin laskimen kanssa ja minä purskahdin itkuun häpeästä. Ei elämän kuulu olla sellaista, että jokainen suunnittelematon kymppi kaataa kaiken ja sitten taas tapellaan kuinka paskaa kaikki on.Minä en voinut ostaa vaatteita, en oikeastaan yhtään mitään. Lapsillekin harvoin. Ostin ensimmäiset kunnon talvikengät ja talvipuvun tänä talvena ja olin ihan onnessani, ettei minua palele, kun ulkoilen lasten kanssa.
Minusta tuntui, että kaikki mitä minä pidin hankkimisen arvoisina, oli Entisen mielestä typerää ja turhaa. Minun mielestäni hän olisi halunnut käyttää meidän vähäiset rahamme turhuuksiin. Me tulimme onnellisiksi eri asioista; minä rakastan kotia ja vaatteita, hän rakastaa elämyksiä. Tämäkin eroavaisuus meidän välillä paisui valtavaksi, ärsyttäväksi, koska rahattomuus oli jatkuva olotila.
Kaikista lannistavinta oli, kun minä halusin opiskelemaan. Tuntui, että aivoni sulavat tiedonjanosta ja minä tahdon kouluun. Olisin ollut valmis muuttamaan vuokralle, mutta Entinen tyrmäsi ajatuksen täysin. Ei meillä olisi sellaisen lainan kanssa ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä yhden työssäkäyvän tuloilla.Hän päätti, että EI.Hän riitautti opiskeluasian sillä, että hänkin halusi kouluun. Ei hänkään tee sellaista työtä, mistä nauttii. Sanoin, että totta kai hänkin saa opiskella ja kysyin, että onko hän miettinyt mitä, sillä minä halusin ruokkia myös hänen unelmiaan,totta kai. Ei hän tiennyt mitä halusi, mutta piti inttää vastaan. Tällä tavoin hän menetti minun rakkauttani, koska en kokenut, että hän arvosti minua tai tekemisiäni. En tuntenut olevani arvokas yksilö, vaan jatke, jota saa sättiä ja moittia.
Ehkä Entinen kuitenkin huomasi minussa pitkään itäneen muutoksen ja tiesi, että minä toteutan kuitenkin aina sisintäni, vaikka kuka yrittäisi estää minua ja antoi minun yrittää. Aika on todella sumentanut muistot niiltä ajoilta, koska olin lasten jäljiltä aikamoisissa univeloissa, mutta sävy mikä hänellä oli minun kouluunmenolle, oli negatiivinen. Sama kun näkisi ihmisen, joka sanoo jotain, muttei tarkoita sanomaansa. Selvä ristiriita siis. Sen tunteen minä muistan, muistan, etten kokenut hänen tukevan minua. Hän on jälkeenpäin sanonut, että häntä ärsytti epäonnistumiseni. Kuinka hän yritti kaikkensa ja vei lapset puistoon, että saisin lukea. Siltikään en päässyt. Nukahtelin pääsykoekirjojen päälle. Luin ne moneen kertaan ja silti minä kehtasin olla pääsemättä.
Minä kaipaan rahaa. En halua valehdella, koska olen oppinut rahan arvon kantapään kautta. Raha tuo onnea omalla tavallaan. Sellaiset, joilla ei ole oikeasti ollut puutetta rahasta, voivat heittää näitä "ei raha tuo onnea"-lausahduksia. Millaista se on, kun ei ole rahaa? Miltä se tuntuu?
-Huomaat, että olet ostanut maksimissaan yhden vaatteen koko vuoden aikana
-Et kehtaa kertoa kavereillesi, että sinulla ei ole rahaa bensaan/kahviin/syömiseen/juhlimiseen/bussilippuun eli et voi nähdä heitä
-Et voi korjauttaa autoasi, kun ei ole mistä maksaa korjausta
-Olisit kiinnostunut ompelusta (vaatteiden tuunaus ja itseompelu tulisi halvemmaksi), mutta ei ole ompelukonetta, eikä varaa ostaa sellaista
-Huomaat olevasi osamaksukierteessä ihan perusasioiden kanssa ( esim.puhelin) kun ei ole varaa säästää mistään ja ostaa vasta sitten
-Olet ollut vuoden ilman nettiä, koska ei ole varaa maksaa sitä
- Olet höylännyt Visan tappiin ostaaksesi ruokaa ja bensaa eikä laina lyhene kun ei ole kuin minimilyhennyserään varaa
-Kävelet häpeillen kaupassa laskien ostosten hintoja (opit myös nopeasti päässälaskunmestariksi, koska hävettää niin paljon laskea kaikkien nähden)
-Säännöstelet ruokaa ja pahimmillaan jätät itse syömättä, että lapsille riittää
-Lasten vaatteet käyvät pieniksi ja hajoavat, mutta ei ole varaa ostaa uusia-edes kirpputorilta
-Valvot öitä miettien rahaa ja laskien tarkkaa budjettia joka kuulle
-Pienikin yllätyslasku kaataa koko kuukauden
-Haikaillen kuuntelee, kuinka toiset valittavat, että käyvät harvoin ulkomailla (1-2 krt/vuosi) kun itse lasket, että olet ollut viimeksi ulkomailla 10 vuotta sitten (lukuunottamatta risteilyjä)
-Asut halvimmassa mahdollisessa vuokra-asunnossa, joka on henkilömäärään nähden niukka ja kuulet usein taivasteluja siitä, miten voit asua niin ahtaasti
-Ärsyynnyt siitä, kun joku sanoo, ettei voi elää ilman jotain tavaraa/hyödykettä/matkustelua kun tiedät itse millaista on luopua kutakuinkin kaikesta, mistä unelmoit
Kylläpä tuli voimakkaita tunteita pintaan, kun mietti näitä asioita. Rahattomana tuntee suuren suurta häpeää ja avuttomuutta, eikä elämää usein voi pedata niin, että aina olisi varalta se pesämuna säästötilillä. Siihen tulee toki pyrkiä ja vihdoin olen itsekin voinut säästää vähän. Mutta pienistä puroista kasvaa suuri virta, eikö?
Jonain päivänä minulla on vielä talo, jossa on kaikille oma soppi, myös aikuisille. Siellä on sauna ja ompelukone ja kaksi vessaa! Työ, josta tienaa hiukan enemmän kuin elääkseen ja se tekee minut motivoituneeksi ja onnelliseksi. Rinnallani on Erityismies, jonka kanssa me olemme onnellisia vieläkin. Lapsilla on hyvä olla. Hyvät välit Entiseen ja olemme luopuneet katkerista muistoista. Kaikki ovat terveitä.On siellä se kuvitteellinen Roope Ankan kirstukin. Tässä tarinassa raha näyttelee sivuosaa, mutta joka kerta näytelmä tarvitsee sivuosanäyttelijän, johon pääosassa olevat voivat tukeutua. Raha on neuvonantaja, jonka tärkeyden tajuaa vasta, kun se puuttuu.
perjantai 4. tammikuuta 2013
Hyvä olla
Tänään olen taas jaksanut, niin kuin normaali ihminen. Olen osannut toimia ja ennakoida niin, ettei tule kiire ja ahdistus. Päätin etukäteen, mitä ruokaa laitan, enkä alkanut sooloilla viime tipassa. Kävin kaupassa jo aamulla.Tein kaikkia aikuisystävällisiä, keskittymistä vaativia, juttuja pois alta, koska lasten saapuessa voi heittää hyvästit pitkäkestoiselle keskittymiselle. Ei sitten tule paha mieli äidille, joka haluaisi uppoutua tekemiseensä, muttei jatkuvan keskeyttäisen vuoksi voi eikä lapsille, joilla on äidille vähän väliä asiaa.
Minulla on ongelma lukusuunnitelman kanssa. Matikka ei vain ole se juttu. En ymmärrä ja nyt olisi pakko!
Keskittyminen luisuu pois, sekin on ongelma. Ja minä kun oikeasti haluan, mutten tiedä mistä aloittaa tai oikeastaan jatkaa. Kun olisi joku, joka selittäisi nämä minulle ihan junttisuomella ja vastaisi typeriin kysymyksiini. Minun on pakko yrittää palata näihin joka päivä edes hetkeksi, koska muuten alan lintsata. Ehkä minulle on vaan jäänyt kammo niistä kerroista, kun nipin napin jää ilman opiskelupaikkaa. Mitä jos teen taas turhaa työtä? Niin ei saisi nyt ajatella, sillä se syö motivaatiota etukäteen.Ei saisi ajatella kaikkia rappusia, vaan yhtä porrasta kerrallaan. Lannistun laajasta, sinkoilevasta ajattelustani ja joudun tekemään todella paljon töitä, että opin ajattelemaan selkeästi, rauhallisesti tai katsomatta jatkuvasti sivuilleni kuin vauhkoileva hevonen. Taas yksi asia, minkä voin lisätä to do-listaani; "Opettele ajattelemaan asiat rauhallisesti loppuun asti." "Opettele ajattelemaan loppuun asti." " Opettele ajattelemaan."
Nyt pitänee mennä viettämään arkista ja ihanan normaalia perjantai-iltaa Erityismiehen kainaloon. Lapsetkin ovat normaaleja itsejään, eivät inhottavia,riehuvia demoneita. Yksi nukkuu tosin kuumettaan. Pitkästä aikaa semmonen olo, etten ole ihan pohjalla ja voimaton, etten koko ajan ole reunalla ja romahtamassa.
Minulla on ongelma lukusuunnitelman kanssa. Matikka ei vain ole se juttu. En ymmärrä ja nyt olisi pakko!
Keskittyminen luisuu pois, sekin on ongelma. Ja minä kun oikeasti haluan, mutten tiedä mistä aloittaa tai oikeastaan jatkaa. Kun olisi joku, joka selittäisi nämä minulle ihan junttisuomella ja vastaisi typeriin kysymyksiini. Minun on pakko yrittää palata näihin joka päivä edes hetkeksi, koska muuten alan lintsata. Ehkä minulle on vaan jäänyt kammo niistä kerroista, kun nipin napin jää ilman opiskelupaikkaa. Mitä jos teen taas turhaa työtä? Niin ei saisi nyt ajatella, sillä se syö motivaatiota etukäteen.Ei saisi ajatella kaikkia rappusia, vaan yhtä porrasta kerrallaan. Lannistun laajasta, sinkoilevasta ajattelustani ja joudun tekemään todella paljon töitä, että opin ajattelemaan selkeästi, rauhallisesti tai katsomatta jatkuvasti sivuilleni kuin vauhkoileva hevonen. Taas yksi asia, minkä voin lisätä to do-listaani; "Opettele ajattelemaan asiat rauhallisesti loppuun asti." "Opettele ajattelemaan loppuun asti." " Opettele ajattelemaan."
Nyt pitänee mennä viettämään arkista ja ihanan normaalia perjantai-iltaa Erityismiehen kainaloon. Lapsetkin ovat normaaleja itsejään, eivät inhottavia,riehuvia demoneita. Yksi nukkuu tosin kuumettaan. Pitkästä aikaa semmonen olo, etten ole ihan pohjalla ja voimaton, etten koko ajan ole reunalla ja romahtamassa.
Terveisiä risukasasta
Paistaa se aurinko tännekin, risukasaan. On ollut muutama hyvältä tuntunut päivä. Se on kuulkaa alku se, pienikin hyvä olo ja nopeasti kiitävät onnen hetket.
Tänään vietin hyvällä omallatunnolla vastuutonta päivää: minä nukuin. Heräsin ja päätin nukkua vähän lisää. Aamukahvikin jäi juomatta. Havahduin katsomaan kelloa, joka näytti 13:00. Kohautin olkiani ja jatkoin unta. Heräsin vähän ennen kuin Erityismies soitti pääsevänsä töistä. Ihanaa joutilaisuutta!
Illalla sain vielä mieluisan vieraan. Vanhan ystävän, jota on aina ilo nähdä. Kikatimme kuin teinitytöt vanhoille jutuille. Tuli niin liikuttunut olo ja hyvä mieli. Mikä siinä muka on, ettei aikuisena ehdi tavata ystäviä? Pitää luvata itselle, että vielä enemmän ryhdistäydyn tänä vuonna elvyttämään sosiaalista verkostoani.
Röökilakon menin pilaamaan noin kuukausi sitten. Olin 3kk ilman ja retkahdin. Nyt sitten kärsitään vieroitusoireista. Haluaisin pitää tupakoinnin viihdekäyttönä, mutta en tiedä pystynkö, kun olen niin addiktoituva. On helpompi olla kokonaan ilman kuin härnätä itseään. Ajatus siitä, ettei enää koskaan polttaisi edes sitä yhtä tupakkaa...on surullista, riippuvaisen ajattelua. Parhaimmillaan olen ollut 2,5 vuotta ilman. Miksi sen riippuvuuden kanssa pitää jatkuvasti taistella? Ovatko kaikki addiktit tällaisia? Aina tuntevat sen riippuvuuden piston rinnassaan ja kokevat mieliteon, himon? Onko näin kaikilla? Peliriipuvaisilla? Alkoholisteilla? Seksiriippuvaisilla? Huumeriippuvaisilla?
Pitää vielä keskittyä juoksuun, pääsykokeisiin ja muihin projekteihin. Vähemmän mieluinen työnhakukin pitää pitää elossa. Ei se, etten haluaisi töihin, vaan se, kuinka ärsyttävän työläs tämä hakuprosessi on. Tekeminen ei lopu, sillä on projektia jos jonkinlaista. Uusi vuosi tuo energiaa ja toivoa. Tunnen jo nyt kuinka tämä on niin minun vuoteni!
Tänään vietin hyvällä omallatunnolla vastuutonta päivää: minä nukuin. Heräsin ja päätin nukkua vähän lisää. Aamukahvikin jäi juomatta. Havahduin katsomaan kelloa, joka näytti 13:00. Kohautin olkiani ja jatkoin unta. Heräsin vähän ennen kuin Erityismies soitti pääsevänsä töistä. Ihanaa joutilaisuutta!
Illalla sain vielä mieluisan vieraan. Vanhan ystävän, jota on aina ilo nähdä. Kikatimme kuin teinitytöt vanhoille jutuille. Tuli niin liikuttunut olo ja hyvä mieli. Mikä siinä muka on, ettei aikuisena ehdi tavata ystäviä? Pitää luvata itselle, että vielä enemmän ryhdistäydyn tänä vuonna elvyttämään sosiaalista verkostoani.
Röökilakon menin pilaamaan noin kuukausi sitten. Olin 3kk ilman ja retkahdin. Nyt sitten kärsitään vieroitusoireista. Haluaisin pitää tupakoinnin viihdekäyttönä, mutta en tiedä pystynkö, kun olen niin addiktoituva. On helpompi olla kokonaan ilman kuin härnätä itseään. Ajatus siitä, ettei enää koskaan polttaisi edes sitä yhtä tupakkaa...on surullista, riippuvaisen ajattelua. Parhaimmillaan olen ollut 2,5 vuotta ilman. Miksi sen riippuvuuden kanssa pitää jatkuvasti taistella? Ovatko kaikki addiktit tällaisia? Aina tuntevat sen riippuvuuden piston rinnassaan ja kokevat mieliteon, himon? Onko näin kaikilla? Peliriipuvaisilla? Alkoholisteilla? Seksiriippuvaisilla? Huumeriippuvaisilla?
Pitää vielä keskittyä juoksuun, pääsykokeisiin ja muihin projekteihin. Vähemmän mieluinen työnhakukin pitää pitää elossa. Ei se, etten haluaisi töihin, vaan se, kuinka ärsyttävän työläs tämä hakuprosessi on. Tekeminen ei lopu, sillä on projektia jos jonkinlaista. Uusi vuosi tuo energiaa ja toivoa. Tunnen jo nyt kuinka tämä on niin minun vuoteni!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)