Kävin eilen Entisen kanssa pitkän keskustelun eilen. Puhuimme paljon asiaakin, mutta minulla oli illalla taas niin paha mieli, että itkeä pillitin Erityismiehen kuunnellessa kärsivällisesti ja syyllistämättä oltuaan töissä kellon ympäri. Entinen kyllä osaa saada minut alas ja tuntemaan oloni mitättömäksi. Mietin jo hetken, että olenko minä narsisti, sillä en voinut ymmärtää, miten paljon pahaa minusta Entisen mukaan löytyykään.
Ensinnäkin, Entinen usein, oikeastaan aina tyrmää minut, kun kehtaan sanoa jotain muuta kun mukavaa. Eilen hän kertoi, että hän on oppinut sen minulta. Onkohan sekin sitten minun syytäni, ettei hän opettele siitä pois? Hän sanoi minulle vielä, etten voi käytöstäni selittää huonolla lapsuudella tai syyttää muita. Öö, juurihan hän itse teki niin?
No, tämähän on juuri sitä torjuntaa. Lapsena kuulet jo, kuinka ei saa tuntea näin ja se on väärin. Olet liikaa sitä ja liian vähän tuota. Onko muita vaihtoehtoja kuin sulkea ne sisäänsä? Nyt kun minulla on tilaa työntää ne ulos, Entinen tulee sanomaan minulle, että ei noin. Sanoin siitä ja sentään tajusi.
Entinen kertoi, että häntä ärsytti alunperin kun minä halusin erota "niin helposti" ja olin ajanut itseni niin loppuun, etten nähnyt mitään keinoa korjata liittoamme enää. Hän ilmoittaa minulle näin pitkän ajan jälkeen, että hän olisi halunnut erota, kun meille syntyi lapsi, mutta hän päätti urheasti yrittää, koska minulle ei tietenkään voinut puhua mitään, koska olin niin herkkä. Niin siis eiväthän synnyttäneet äidit yleensä ole? Varsinkaan kun ovat raskausajan pelänneet kantavansa sairasta lasta?
Minusta tuntui, että hän nosti itsensä - jälleen kerran- sankariasemaan.
Minä haukun ja ivaan häntä kuulema, vaikka yritän toisinaan olla näkymätön, etten häntä ärsyttäisi. On minun vikani, että minä pääsen opiskelemaan, menetän työni ja minulla on parisuhde. eihän hän sitä tietenkään sano ääneen, mutta...
Lisäksi minä olen paskapää,koska minä petin. Siitä olemme yhtä mieltä. Olen pyytänyt anteeksi,prosessoin asiaa jatkuvasti, käyn terapiassa ja olen sanonut, että tekisin toisin, jos voisin. Olin erittäin sekaisin silloin. Se ei ole selitys, menneisyys ei ole tekojeni selitys, kuulema. Sanoin, että tietenkin vastaan teoistani, mutta minuun menneisyyteni vaikuttaa, halusin tai en. Kuinka toinen voi tulla sanomaan, että kokemuksesi eivät vaikuta sinuun, koska minä sanon niin? Ja miksi hän halusi jatkaa (ja on edelleen vihainen), koska minussa on niin paljon pahaa? Miksi hän halusi korjata asiat ihmisen kanssa, joka on itsekäs,ärsyttävä,riidanhaluinen,herkkä ja muuta? Eikö pitäisi olla iloinen siitä, että pääsi minusta eroon? Miksi ihminen määrittää koko suhteemme, vuosien aikaansaannoksemme, paskaksi, koska minä petin häntä muutaman kuukauden? Miksi antaa katkeruudelle noin suuri valta? Miksi kiduttaa itseään, kun teko ei poistu, vaikka miten päin olisi? Miksi mikään ei riitä; ei katumus, ei anteeksipyyntö, ei ero, ei mikään? Kuinka kauan hän kuvittelee, että otan kaiken vastaan?
Tunsin itseni niin nollaksi, tyhmäksi ja ylikävellyksi. Itkin ja puhuin. Erityismies halasi ja laittoi minulle jäätelöä. Hänen olemuksensa rauhoitti, eikä hän moittinut. Kerroin, miten Entinen oli suuttunut, kun sanoin, etten voi muodostaa minäkuvaani vain hänen sanomistensa perusteella, vaan muodostan sitä myös ystävien ja Erityismiehen kautta ja sanonut, että Erityismies voi muuttaa mielensä minusta. Siinä vaiheessa meinasin pimahtaa kiukusta, sillä se ei kuulu hänelle pätkääkään, miten paljon Erityismies näkee minussa hyvää! Erityismies oli pöyristynyt ja vihainen siitä, että Entinen oli itkettänyt minua kohtuuttomasti. Hän halasi minua ja sanoi: "Tiedätkö mitä mietin töissä? Minä mietin sitä, milloin me menemme naimisiin." Ja silloin minä tiesin, että en ole mikään mätä omena, vaan edes jonkun mielestä edelleen ihana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti