Kävin omalla terapeutillani tekemässä yhteenvetoa nykyolostani ja sovimme, että käyn jatkossa kerran kuukaudessa juttelemassa. Sen lisäksi minulla on se ryhmä, joka jakaa menneisyyden taakkani. Ei minulla ollut juuri ennakko-odotuksia ryhmäterapialta, koska en ole koskaan sellaisessa ollut, enkä tunne myöskään ketään toista, joka olisi. Sen tiesin, että minulle puhuminen on yleisesti ottaen helppoa, joten sen puolesta ei pelottanut. Olen ollut alkuun tyytyväinen ja olen onnellinen, että tämä jatkuu vielä kuukausia. Jonkun kerran voi istua vaikka hiljaa, jos siltä tuntuu. Ei ole kiire saada sanoa kaikkea heti ja ei tarvitse ahdistua, että tämä loppuu heti ja jään tyhjän päälle.Nyt tuntuu pitkästä aikaa siltä, että yhteiskunta kannattelee minua, vaikka se vaati rutosti itseltä tahtoa ja tekoja. Nyt alkaa löytyä tasapaino ja alan varovasti luottaa tulevaisuuteen.
Eilen mietin kateutta. Entinen tuntee sitä minusta liian paljon. Hän on jollain tasolla kateellinen siitä, että minulla on joku. Ikäänkuin en surisi asioita, koska minulla on Erityismies. On jopa joskus kiusallista joutua selittelemään oloaan/käytöstään toiselle. "Minä suren eroa ja muistoja" on vaikea sanoa ääneen uudessa suhteessa, mutta minä en ala valehtelemaan enää. Erityismies kuitenkin ymmärtää, koska olen sanonut, että tämä suru pitää vaan saada surra pois. Lievemmäksi ainakin.
Uusi suhde ei tee autuaaksi, eikä se poista millään tavoin eron vaikeutta.Ihanaa se toki on ja minä olen sen täysin ansainnut.
Entinen ei myöskään pysty peittämään kateuttaan minun urasuunnittelussa. Tuntuu, että hänen pitää vaan päästä haukkumaan minua siitä, että muutan mieltäni enkä osaa päättää mitään. Hän ei tunnu tajuavan itsensä etsimisestä mitään. Hän ei kestä minun luovaa puoltani, koska se on vailla järkeä.Se, että hän ei tiedä mitä haluaisi työkseen tehdä, ulottuu minuun. Minun pitäisi lillua siinä samassa keitossa.Se ärsyttää suunnattomasti. Miksi et voi iloita puolestani, koska tiedän, että välität?
Minäkin olen kateellinen, monille olenkin. En silti toivo heillä menevän huonommin. Eräs ystäväni on hyvin menestynyt työssään ja erittäin pidetty ja nauttii monista (kadehdittavista) etuuksista. Minä kuitenkin tunnen sen ihmisen kaiken sen alla. Hän on kokenut kovia ja maksanut menneisyydessään niin kovaa hintaa, ettei kukaan kävisi sellaisella kauppaa. Hän on siis vähintään ansainnut sen kaiken, mitä hänellä nyt on. Enemmän.
Yritän työstää kateuttani, kun se tuntuu negatiiviselta. En halua antaa sille valtaa, koska se estää minua keskittymästä omaan "suoritukseeni". En halua jäädä kateuteen jumiin. Valjastan kateuden ratsukseni, jolla pääsen elämässä eteenpäin. Minä ohjaan sitä eikä se minua. Kun se on vienyt minut perille, sidon sen jonnekin ja jätän sinne. Minä kun en tarvitse kateutta, enkä halua kulkea sen kanssa pitkää matkaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti