Tänään olen taas jaksanut, niin kuin normaali ihminen. Olen osannut toimia ja ennakoida niin, ettei tule kiire ja ahdistus. Päätin etukäteen, mitä ruokaa laitan, enkä alkanut sooloilla viime tipassa. Kävin kaupassa jo aamulla.Tein kaikkia aikuisystävällisiä, keskittymistä vaativia, juttuja pois alta, koska lasten saapuessa voi heittää hyvästit pitkäkestoiselle keskittymiselle. Ei sitten tule paha mieli äidille, joka haluaisi uppoutua tekemiseensä, muttei jatkuvan keskeyttäisen vuoksi voi eikä lapsille, joilla on äidille vähän väliä asiaa.
Minulla on ongelma lukusuunnitelman kanssa. Matikka ei vain ole se juttu. En ymmärrä ja nyt olisi pakko!
Keskittyminen luisuu pois, sekin on ongelma. Ja minä kun oikeasti haluan, mutten tiedä mistä aloittaa tai oikeastaan jatkaa. Kun olisi joku, joka selittäisi nämä minulle ihan junttisuomella ja vastaisi typeriin kysymyksiini. Minun on pakko yrittää palata näihin joka päivä edes hetkeksi, koska muuten alan lintsata. Ehkä minulle on vaan jäänyt kammo niistä kerroista, kun nipin napin jää ilman opiskelupaikkaa. Mitä jos teen taas turhaa työtä? Niin ei saisi nyt ajatella, sillä se syö motivaatiota etukäteen.Ei saisi ajatella kaikkia rappusia, vaan yhtä porrasta kerrallaan. Lannistun laajasta, sinkoilevasta ajattelustani ja joudun tekemään todella paljon töitä, että opin ajattelemaan selkeästi, rauhallisesti tai katsomatta jatkuvasti sivuilleni kuin vauhkoileva hevonen. Taas yksi asia, minkä voin lisätä to do-listaani; "Opettele ajattelemaan asiat rauhallisesti loppuun asti." "Opettele ajattelemaan loppuun asti." " Opettele ajattelemaan."
Nyt pitänee mennä viettämään arkista ja ihanan normaalia perjantai-iltaa Erityismiehen kainaloon. Lapsetkin ovat normaaleja itsejään, eivät inhottavia,riehuvia demoneita. Yksi nukkuu tosin kuumettaan. Pitkästä aikaa semmonen olo, etten ole ihan pohjalla ja voimaton, etten koko ajan ole reunalla ja romahtamassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti