Meillä menee Erityismiehen kanssa niin hyvin. Hän antaa minun tehdä haluamiani asioita, ei juuri nipota mistään ja auttaa minua. Toisaalta, en minä mitään napaa kaivavaa sohvaperunaa saatikka peli-addiktista pikkupoikaa tähän hektisyyden vuoristorataan ottaisikaan. Tai elämääni muutenkaan.
Erityismies on hyvännäköinen ja itsevarma, mutta toisaalta niin herttaisen hellyydenkipeä. Hän on ahkera ja tasa-arvoinen. Hän vahtii lapsiani ja tekee heidän kanssaan asioita. Hänen kanssaan voi puhua ja hän ymmärtää. Meillä ei jää riidoista paha mieli, koska me keskustelemme.
Olen näistä asioista todella tyytyväinen ja onnellinen. MUTTA: minä en suostu olemaan koko ajan hattu kourassa nöyristelemässä enkä olemaan altavastaajana siksi, että minä ja minun lapseni sitovat häntä todennäköisesti enemmän kuin se, että meitä olisi vain kaksi. Erityismies on kuitenkin omalla tahdollaan valintansa tehnyt ja se on tämä vastuunkantoa häneltäkin vaativa paketti. En halua tyytyä, vaan haluan myös olla tyytyväinen. Toivon sydämestäni, että tämäkin olisi keskusteltavissa ja ratkaistavissa.
Monissa pienissä tilanteissa minä pahoitan mieleni. Hyvä esimerkki on osa keskustelustamme. Katsoimme festarikoostetta tv:stä ja Erityismies kertoi, kuinka hienoa on olla juhannuksena festareilla. Minä sanoin, että tämän vuoden juhannuksena on minun vuoroni pitää lapsia. Heitin naisellisen marttyyrimaisesti, että hänen täytyy sitten varmaan lähteä yksin kavereidensa kanssa. Ja hän kohautti olkiaan ja totesi, ettei tiedä vielä. Minä itse olisin vastaavassa tilanteessa pitänyt itsestäänselvänä, että jos toinen ei pääse lähtemään, en minäkään mene. Ongelma on siinä, etten minä halua rajoittaa hänen menemisiään, mutta minä olen sidottuna joka toinen viikko ja hän ei. Hänen ei tarvitse ajatella aikatauluja, päiväkodin sulkemisaikoja tai ruoka-aikoja. Hän voi ajatella niitä, mutta hänen ei ole pakko. Minua hiertää tässä asiassa se, että milloin voin vaatia häntä täyteen vastuuseen? Minun on jossain vaiheessa pakko, sillä en minä suostu olemaan joissain asioissa yksinhuoltaja hänen ollessa osa meitä. Kyllä meidän pitää elää tasapainoista elämää.
Auttaako tässä aika vai törmäämmekö tähän uudestaan ja uudestaan?
Osaan kyllä joustaa, mutta tässä asiassa minun ei mielestäni tarvitse. Me elämme tällä porukalla ja minä en voi väistellä ja suunnitella yksin. En voi elää epävarmuudessa, että teemmekö asioita yhdessä vai minä yksin lasten kanssa.
Ei minusta meidän tarvitse olla aina yhdessä, ei se sitä ole. Minä suon mielelläni hänelle aikaa kavereiden kanssa, sillä tahdon sitä itsekin. Tahdon, että me menemme myös yhdessä muutenkin kuin kahdestaan tekemään asioita. Toivon, että minun ei tarvitsisi edes miettiä, mahtaako hän juhlia pyhiä minun ja lasten kanssa. Ainakin niistä tulisi keskustella, eikä vain minun elää odottaen hänen päätöstään. Se tekee minusta vain stressaantuneen ja harmistuneen. Siksi en voi edes kuvitella, millaista olisi, jos meillä olisi yhteinen lapsi. Haluan hioa jokaisen mutkan selväksi, ennen kuin edes otamme suuria asioita puheisiin. Ei puhettakaan mistään, ennen kuin jokainen epävarmuuden kivi on käännetty ympäri.
Tänä päivänä minä tiedän, mitä tahdon parisuhteelta. Minä tiedän, miten minä voin ja haluan elää. Minä en halua luopua enkä tyytyä. Minulla on rajani. Enkä minä enää koskaan luovu itsestäni. En halua kokea itseäni uhriksi, enkä elää kenenkään sanelemaa elämää. Olen nainen, äiti ja ihminen. Minä olen monesta liemestä pinnalle pulpahtanut Vella Suru.
lauantai 16. helmikuuta 2013
Ennen treeniä
Olen täynnä stressiä. Olen pullollani harmia. Tupakointi ärsyttää. Ja se, stressaa, että joudun viemään tänään kipeän lapsen lääkäriin, koska en tiedä mikä häntä vaivaa. Kaksi viikkoa oireilua, eikä tämä ole normaalia. Pyörittelen päässä typeriä ja ahdistavia mielikuvia. Eikä päivystyksessä ole kivaa odottaa muutenkin kärsimättömän lapsen kanssa. Hyvää viikonloppua siis.
Haluan treenata, mutta mietin ja vitkuttelen. Toimin juuri niin kuin ei pitäisi. Lähden tunnin päästä, lupasin itselleni jo kaksi tuntia sitten. Voi pyhä laiskuus ja saamattomuus! Mikä sisäinen taistelu onkaan meneillään!
Kaivan paketissa hautuneen sykemittarin esille ja yksinkertaisesti pakotan itseni urheiluvaatteisiin. nyt ymmärrän sen tunteen lapsilla, kun eivät halua pukea. En tahdo! Tahdon!
Ja kuitenkin kiitän itseäni treenin jälkeen, tiedän sen.
Haluan treenata, mutta mietin ja vitkuttelen. Toimin juuri niin kuin ei pitäisi. Lähden tunnin päästä, lupasin itselleni jo kaksi tuntia sitten. Voi pyhä laiskuus ja saamattomuus! Mikä sisäinen taistelu onkaan meneillään!
Kaivan paketissa hautuneen sykemittarin esille ja yksinkertaisesti pakotan itseni urheiluvaatteisiin. nyt ymmärrän sen tunteen lapsilla, kun eivät halua pukea. En tahdo! Tahdon!
Ja kuitenkin kiitän itseäni treenin jälkeen, tiedän sen.
perjantai 15. helmikuuta 2013
Tupakkataistelu
Aamulla minä nappaan Erityismiehen taskusta yhden tupakan. Aion polttaa tänään yhden ja sitten se loppuu. Ihan totta, tämän yhden vain.
Lähden kuskaamaan isääni toiseen kaupunkiin. On vaikea olla. Mietin koko matkan, että ostaisinko tupakkaa. En minä osta, minähän päätin niin. Vieroitusoireet hiipivät pikkuhiljaa. Alan miettimään, kunpa voisin pysähtyä polttamaan tupakkaa. Vain yksi tupakka kun olisi, se yksi vain.
Ajatukset alkavat harhailla, en pysty keskittymään. Mietin tupakan sytyttämistä. Klik.
Ajamme huoltoaseman pihaan ja minä luovutan. Kädessäni on jälleen aski myrkkyä, jota minun on pakko päästä polttamaan. Pakko. Nyt vaan on.
Sitten se kaikki itseinho ja epätoivo iskee. Miksi en voi olla nyt valmis nojaamaan päätökseeni? Kyllä minä kestän vieroitusoireet, ne hirveätkin. Kiukun, hikikarpalot, levottomuuden. Minä pystyn kyllä. Miksi minä annan siis riippuvuuden viedä mennessään?
Olisipa minulla siihen vastaus.
Viimeistään tämän askin jälkeen. Sitten minä yritän taas.
Lähden kuskaamaan isääni toiseen kaupunkiin. On vaikea olla. Mietin koko matkan, että ostaisinko tupakkaa. En minä osta, minähän päätin niin. Vieroitusoireet hiipivät pikkuhiljaa. Alan miettimään, kunpa voisin pysähtyä polttamaan tupakkaa. Vain yksi tupakka kun olisi, se yksi vain.
Ajatukset alkavat harhailla, en pysty keskittymään. Mietin tupakan sytyttämistä. Klik.
Ajamme huoltoaseman pihaan ja minä luovutan. Kädessäni on jälleen aski myrkkyä, jota minun on pakko päästä polttamaan. Pakko. Nyt vaan on.
Sitten se kaikki itseinho ja epätoivo iskee. Miksi en voi olla nyt valmis nojaamaan päätökseeni? Kyllä minä kestän vieroitusoireet, ne hirveätkin. Kiukun, hikikarpalot, levottomuuden. Minä pystyn kyllä. Miksi minä annan siis riippuvuuden viedä mennessään?
Olisipa minulla siihen vastaus.
Viimeistään tämän askin jälkeen. Sitten minä yritän taas.
Wanted: liikunnan ja motivaation tasapaino
On se sitten kummallista, miten ihmisen mieli on kiero. Liikkumisesta tulee hyvä olo, muttei nyt vaan viitsi lähteä. Tähän ihmisryhmään minä kuulun. En viitsi, en jaksa. En minä seksiä jätä harrastamatta tai herkkuja syömättä, kyllä minä niitä jaksan. Ai, että lenkille nyt pitäis mennä? Kyllä mä muuten, mutta kun...
Liikkujana minä olen joko tai. Etsin sitä tasapainoa, olen etsinyt yli kymmenen vuotta. Kun saan liikuntavaihteen, treenaan 4-6 kertaa viikossa ihan onnellisena. Teen kotona jumppaa ja käyn lenkillä tai uimassa. Tulee hyvä olo. Sitten tulee flunssa, masennus, tupakointi tai joku mässäilyjuhla ja kaikki lopahtaa. Miksen voi mässäillä ja jatkaa samalla liikkumista? Edes kaksi kertaa viikossa, jos kova treenitahti on uuvuttanut minut.Tässäpä uusi mielenhallinnan oppitunnin paikka. Pitää mennä, eikä ajatella menevänsä. Kun alkaa keksimään tekosyitä, pitäisi oikeasti olla pukemassa jo verkkareita jalkaan.
Olen jo askeleen parempaan päin entisestä. Ennen vihasin lenkkeilyä, koska se on tylsää. Tykkään juosta/kävellä treenimielessä yksin, koska haluan keskittyä urheiluun tai omiin ajatuksiini. Tylsyyttä helpottaakseni, kuuntelen musiikkia. SportsTracker motivoi minua näyttäessään reitin, jonka olen suorittanut. Sinäänsä huvittavaa, että tarvitsen jonkun porkkanan hyvän olon lisäksi. Haluan tavoitteen ja matkan tietooni: tämän verran mentiin tällä kertaa. Olen myös laskenut rimaani sillä, ettei lenkin tarvitse olla aina pitkä, vaan parin kilometrinkin pyrähdys tekee jo ihmeitä. Se, että pääsee sinne ulos ja taapertaa edes hetken.
Liikunnan merkitys masennukseen omalla kohdalla on merkittävä. Yhtenä päivänä kirjoitin koko päivän ja olin niin rikki ja vihainen, että minun oli lähdettävä ulos. Se muutos, mikä minuun tuli reilu tunnin reippaan kävelylenkin aikana, oli uskomaton. Elämä ei tuntunutkaan paskalta, vaan pääsin niistä negatiivisista ajatuksista irti. Kai siellä pääkopassa heilahti negikset liikkeelle ja tulivat hien mukana pois.
Niin tärkeää kun lääkkeet ja terapia tämän sairauden hoitamisen kannalta ovatkin, se ei riitä. Kliseistä, mutta totta on, että ihminen on kokonaisuus. On saatava kroppa voimaan tasaisesti ja hyvin, niin mielikin jaksaa elpyä ja taistella. Minun tapauksessani se tarkottaisi nyt sitä syömään opettelua liikunnan tueksi. Yleensä ruokaileminen on alkanut liikkumisen johdosta parantua, sillä syömättä en jaksa tehdä mitään. Enkä etenkään syömällä raskasta ruokaa. Herkuista en luovu kokonaan, mutta vähennän niitä.
Pitää vaan pysyä siinä lasten karkkipäivässä itsekin.
Haaveilen kokeilevani ratsastustunteja, pääseväni taas pilatekseen ja hankkivani salikortin. Tällä hetkellä vaan rahatilanne ei sitä salli. Ei se minua edes enää kirvele, kyllä minä vielä ehdin. Jostain yritän nipistää muutaman kympin ja hankkia jumppapallon. Se voisi olla hauskaa. Viimeiset jumppapallokokemukset ovatkin synnytyssalista, jossa saattoi olla vähemmän hauskaa.
Idea koko motivaation etsinnässä kuitenkin on, että tiedän järjellä mitä pitää tehdä. En vain mitenkään jaksaisi käydä tätä eipäs-juupas-keskustelua tuon sisälläni asuvan laiskiaisen kanssa.
Liikkujana minä olen joko tai. Etsin sitä tasapainoa, olen etsinyt yli kymmenen vuotta. Kun saan liikuntavaihteen, treenaan 4-6 kertaa viikossa ihan onnellisena. Teen kotona jumppaa ja käyn lenkillä tai uimassa. Tulee hyvä olo. Sitten tulee flunssa, masennus, tupakointi tai joku mässäilyjuhla ja kaikki lopahtaa. Miksen voi mässäillä ja jatkaa samalla liikkumista? Edes kaksi kertaa viikossa, jos kova treenitahti on uuvuttanut minut.Tässäpä uusi mielenhallinnan oppitunnin paikka. Pitää mennä, eikä ajatella menevänsä. Kun alkaa keksimään tekosyitä, pitäisi oikeasti olla pukemassa jo verkkareita jalkaan.
Olen jo askeleen parempaan päin entisestä. Ennen vihasin lenkkeilyä, koska se on tylsää. Tykkään juosta/kävellä treenimielessä yksin, koska haluan keskittyä urheiluun tai omiin ajatuksiini. Tylsyyttä helpottaakseni, kuuntelen musiikkia. SportsTracker motivoi minua näyttäessään reitin, jonka olen suorittanut. Sinäänsä huvittavaa, että tarvitsen jonkun porkkanan hyvän olon lisäksi. Haluan tavoitteen ja matkan tietooni: tämän verran mentiin tällä kertaa. Olen myös laskenut rimaani sillä, ettei lenkin tarvitse olla aina pitkä, vaan parin kilometrinkin pyrähdys tekee jo ihmeitä. Se, että pääsee sinne ulos ja taapertaa edes hetken.
Liikunnan merkitys masennukseen omalla kohdalla on merkittävä. Yhtenä päivänä kirjoitin koko päivän ja olin niin rikki ja vihainen, että minun oli lähdettävä ulos. Se muutos, mikä minuun tuli reilu tunnin reippaan kävelylenkin aikana, oli uskomaton. Elämä ei tuntunutkaan paskalta, vaan pääsin niistä negatiivisista ajatuksista irti. Kai siellä pääkopassa heilahti negikset liikkeelle ja tulivat hien mukana pois.
Niin tärkeää kun lääkkeet ja terapia tämän sairauden hoitamisen kannalta ovatkin, se ei riitä. Kliseistä, mutta totta on, että ihminen on kokonaisuus. On saatava kroppa voimaan tasaisesti ja hyvin, niin mielikin jaksaa elpyä ja taistella. Minun tapauksessani se tarkottaisi nyt sitä syömään opettelua liikunnan tueksi. Yleensä ruokaileminen on alkanut liikkumisen johdosta parantua, sillä syömättä en jaksa tehdä mitään. Enkä etenkään syömällä raskasta ruokaa. Herkuista en luovu kokonaan, mutta vähennän niitä.
Pitää vaan pysyä siinä lasten karkkipäivässä itsekin.
Haaveilen kokeilevani ratsastustunteja, pääseväni taas pilatekseen ja hankkivani salikortin. Tällä hetkellä vaan rahatilanne ei sitä salli. Ei se minua edes enää kirvele, kyllä minä vielä ehdin. Jostain yritän nipistää muutaman kympin ja hankkia jumppapallon. Se voisi olla hauskaa. Viimeiset jumppapallokokemukset ovatkin synnytyssalista, jossa saattoi olla vähemmän hauskaa.
Idea koko motivaation etsinnässä kuitenkin on, että tiedän järjellä mitä pitää tehdä. En vain mitenkään jaksaisi käydä tätä eipäs-juupas-keskustelua tuon sisälläni asuvan laiskiaisen kanssa.
torstai 14. helmikuuta 2013
Erityismies ja Vella
Vella ja Erityismies löysivät toisensa väärään aikaan. Vellalla oli suruaika, eikä suruajalla saa ihastua tai rakastua. Se on törkeää ja väärin, niin Vella luuli. Vellan piti olla nyt yksin ja saada elämänsä kuntoon eikä ajatella mitään höpöhöpöjuttuja. Ja niin he yrittivät olla pitämättä yhteyttä toisiinsa. He kuitenkin omillaan ikävöivät toisiaan ja murehtivat, että tuollainenko ihminen nyt pitäisi päästää menemään vain siksi, että aika on väärä.
Eipä aikaakaan kun tekstiviestit muuttuivat puheluiksi ja puhelut tapaamisiksi. Käytiin pitkiä keskusteluja ja Vella souti tunteiden virrassa, pyörien paatillaan ympyrää. Vellaa vaivasi Entisen reaktio asiaan, Vellaa vaivasi menneisyys. Ja niin Vellan oli pakkoa kertoa kaikki, ennen kuin suhde etenisi. Vella kertoi olleensa ihmisen irvikuva, pettäjäpaska. Hän kertoi avioliitostaan ja ongelmistaan ja kaikista peloista ja odotuksista. Tuo mies oli sen arvoinen. Pöytä oli puhdistettava ennen seuraavaa askelta. Erityismies kuunteli, muttei tuominnut. Ei ole tähänkään mennessä niin tehnyt. Erityismies luotti täysillä ja sanoi Vellan olevan ihana tyttö. Erityismies sanoi, että Vellan silmiin voisi hukkua. Vella toivoi, ettei Erityismiehen tarvitsisi hukkua Vellan sisäiseen suruun.
Vella kertoi Erityismiehelle kaikista häpeänaiheista; lääkityksestä, lapsuudesta, terapiasta. Hän löi myös totuuden silmien eteen kertomalla, että lapset tulevat aina Vellalle ensin; nyt ja aina. Ja kuinka Entinen on Vellalle tärkeä nyt ja toivottavasti aina. Vella uhraisi vaikka oman onnensa, jos lapset eivät tulisi Erityismiehestä tykkäämään.Vaikkei Vella sitä koskaan epäillytkään.
Vella hieraisee tänään silmiään ja ihmettelee, miten tämä voi olla totta. Vieressä on edelleen Erityismies, joka ei näissä tyrskyissä ole tuntenut edes merisairautta. Erityismies ei hätkähdä sitä, kuinka kiivasluontoinen Vella on. Kaikessa rauhallisuudessaan hän kutsuu Vellaa nopeasti kiihtyväksi turbomoottoriksi, jota pitää osata käsitellä. Erityismies haluaa, että Vella on onnellinen. Hän tekee kaikkensa, että Vella tuntisi iloa ja onnistuu siinä.
Yhtäkkiä Vellalle iskee paniikki: miten itsekäs minä voin olla! Minä sitä ja tätä, minun masennukseni ja minun työttömyyteni. Vella kirjoittaa Erityismiehelle:
"Olethan sä rakas onnellinen?
Mä oon miettinyt, kun kaikki aika menee tällä
hetkellä mun masennuksen ja työttömyyden
läpikäymiseen, ettet sä jää jotenkin paitsioon.
Kun sitä en tosissaan halua."
Ja Erityismies vastaa salamana:
"Olen todellakin.
Eikä musta ole tuntunut ollenkaan,
että olisin jäänyt paitsioon. Nyt on
vaan tälläinen vaihe sun elämässä.
Ja mä oon asennoitunut sen mukaisesti.
Ei mua häiritse tää tilanne. Olen
onnellinen kun saan olla sun kanssa <3 "
Eipä aikaakaan kun tekstiviestit muuttuivat puheluiksi ja puhelut tapaamisiksi. Käytiin pitkiä keskusteluja ja Vella souti tunteiden virrassa, pyörien paatillaan ympyrää. Vellaa vaivasi Entisen reaktio asiaan, Vellaa vaivasi menneisyys. Ja niin Vellan oli pakkoa kertoa kaikki, ennen kuin suhde etenisi. Vella kertoi olleensa ihmisen irvikuva, pettäjäpaska. Hän kertoi avioliitostaan ja ongelmistaan ja kaikista peloista ja odotuksista. Tuo mies oli sen arvoinen. Pöytä oli puhdistettava ennen seuraavaa askelta. Erityismies kuunteli, muttei tuominnut. Ei ole tähänkään mennessä niin tehnyt. Erityismies luotti täysillä ja sanoi Vellan olevan ihana tyttö. Erityismies sanoi, että Vellan silmiin voisi hukkua. Vella toivoi, ettei Erityismiehen tarvitsisi hukkua Vellan sisäiseen suruun.
Vella kertoi Erityismiehelle kaikista häpeänaiheista; lääkityksestä, lapsuudesta, terapiasta. Hän löi myös totuuden silmien eteen kertomalla, että lapset tulevat aina Vellalle ensin; nyt ja aina. Ja kuinka Entinen on Vellalle tärkeä nyt ja toivottavasti aina. Vella uhraisi vaikka oman onnensa, jos lapset eivät tulisi Erityismiehestä tykkäämään.Vaikkei Vella sitä koskaan epäillytkään.
Vella hieraisee tänään silmiään ja ihmettelee, miten tämä voi olla totta. Vieressä on edelleen Erityismies, joka ei näissä tyrskyissä ole tuntenut edes merisairautta. Erityismies ei hätkähdä sitä, kuinka kiivasluontoinen Vella on. Kaikessa rauhallisuudessaan hän kutsuu Vellaa nopeasti kiihtyväksi turbomoottoriksi, jota pitää osata käsitellä. Erityismies haluaa, että Vella on onnellinen. Hän tekee kaikkensa, että Vella tuntisi iloa ja onnistuu siinä.
Yhtäkkiä Vellalle iskee paniikki: miten itsekäs minä voin olla! Minä sitä ja tätä, minun masennukseni ja minun työttömyyteni. Vella kirjoittaa Erityismiehelle:
"Olethan sä rakas onnellinen?
Mä oon miettinyt, kun kaikki aika menee tällä
hetkellä mun masennuksen ja työttömyyden
läpikäymiseen, ettet sä jää jotenkin paitsioon.
Kun sitä en tosissaan halua."
Ja Erityismies vastaa salamana:
"Olen todellakin.
Eikä musta ole tuntunut ollenkaan,
että olisin jäänyt paitsioon. Nyt on
vaan tälläinen vaihe sun elämässä.
Ja mä oon asennoitunut sen mukaisesti.
Ei mua häiritse tää tilanne. Olen
onnellinen kun saan olla sun kanssa <3 "
Ryhmäterapia
Minä herään aamulla sotkuisessa kodissa. Patja on lattialla, samoin peitot ja tyynyt. Olohuoneessa on limulaseja ja sipsipussi. Karkit on syöty. Erityismies on lähtenyt töihin.
Kävelen keittiöön ja edessä on hillitön tiskivuori. En minä eilen jaksanut tiskata, eikä jaksanut Erityismieskään. Tutkin jääkaappia ja nostan sieltä muovirasioita, jotka ovat täynnä ruokaa: munakasta, mureketta, paistettuja perunoita ja kanaa. Kaikki pilaantuneita. Heitän pussillisen ruokaa roskikseen ja minua harmittaa. Miksi minä en osaa syödä ruokaa? Erityismiestä inhottaa heittää ruokaa roskiin ja Entinen sanoo, että minä olen liian laiha, pitäisi syödä. Se kun on vaan jotenkin niin vaikeaa. Minun ei tee mieli. Minä joudun pakottamaan itseni syömään.
Noniin Vella, tämä on ruokaa. Tämä on sinun hyväksesi ja tätä pitää syödä monta kertaa päivässä. Suu auki!
Lysähdän patjalle ja alan kirjoittamaan. Mieltäni kalvaa tämä ympärillä vallitseva sotku. Inhottaa, sillä minä tykkään siisteydestä.
Aikani möllötettyäni ja kirjoitusaihioita päässäni pyöriteltyäni minä nousen. On pakko siivota, ei tästä tule muuten yhtään mitään. En pysty keskittymään tässä sotkussa.
Et sinä voi pitää kämppää tämän näköisenä, et etenkään siksi, että päivät pitkät olet kotona. Miten reilulta tuntuu Erityismiehestä olla pitkä päivä töissä ja tulla rentoutumaan kaatopaikalle? Ei hän koskaan siitä sano, mutta kyllä sinä itse tiedät, että siisti koti on kutsuvampi.
Ja niin minä siivoan. Vien roskia ja hoidan tiskipöydän tyhjäksi. Tomutan petivaatteet ja järjestelen tavarat paikalleen. Pyyhin pölyt ja pesen pyykkiä. Tulee parempi olo, mitä enemmän siivoan. Järjestelen lastenhuoneen ja tulee ikävä lapsia. Nyt en kyllä yhtään jaksaisi, joten parempi etteivät he näe tätä saamattomuutta ja väsymystä, mikä äidin on taas vallannut.
Miksi Vella sinä päästät itsekuristasi, kun tiedät, miten puhdas koti puhdistaa mielen?
Miksi sinä aina luovutat?
Siivousurakan lomassa teen ruokaa. En jaksa odottaa kuitenkaan sen valmistumista, vaan täytän vatsani paahtoleivällä. Voisin elää pelkästään sillä.
Minut valtaa raskas olo ja väsymys. Minähän vain siivosin ja olen kuin maratonin juossut! Laitan herätyskellon soimaan ja vaivun uneen.
Huomaan ryhmäterapian vievän minulta voimia etukäteen, vaikka en mistään hinnasta jäisi pois.
Se on Vella se sisäinen mätä, jonka poistuminen tekee kipeää. Olo paranee kyllä.
Herään tokkurassa Erityismiehen soittoon. Voi ei, minun pitäisi olla paikassa X ihan kohta. Äkkiä vaatteet päälle ja pipo päähän. Mielialaa painaa alas se, etten ehtinyt suihkuun. Nolottaa lähteä tämän näköisenä.
Saavun paikalle myöhässä. En tunne ilmassa närkästystä, vaan oloni on tervetullut. Kaikki ovat miettineet miksi minä en ole paikalla. Niin tärkeä sidos meille on muodostunut ryhmässä; jokaisella on paikkansa, jokainen on tärkeä.
Vaitiolovelvollisuus estää minua puhumasta ryhmän asioista tai ihmisistä, joten sisältöön en voi mennä. Mutta me olemme niin erilaisia ja silti ryhmästä kumpuaa ymmärrys. Ryhmä tuo voimaa ja osoittaa sen, miten ihmistä ei ole luotu sulkemaan taakkaa sisäänsä ja selviämään yksin.
Tällä kerralla sisälläni kumpusi muistoja ja ajatuksia, jotka suljin itseeni. Olin hipihiljaa. Terapeutti huomasi sen ja otti minut mukaan keskusteluun. Ja niin minä kerroin mieltäni askarruttaneet asiat, vaikka pelkäsin muiden reaktiota. He eivät kuitenkaan torjuneet tai ihmetelleet vaan rohkaisivat minua kulkemaan omaa polkuani ja olemaan välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.
Ryhmä luo kiintymystä ja uskon, että jokaiselle läsnäolijalle on tärkeä kuulua sinne, juuri siihen suljettuun huoneeseen, jossa voi luottamuksella puhua asioistaan, niin menneistä kuin nykyisistäkin.
Meidän tapamme toimia vuorovaikutuksessa on juuri se, mitä olen kaivannut: kukaan ei räplää puhelinta, kukaan ei keskeytä, kaikki kuuntelevat, saa varmasti vastakaikua, saa ymmärrystä. Niin pieniä, mutta vahvistavia asioita. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi, jokaisen mielipide on tärkeä. Minä jäinkin miettimään:
Onko myöhäistä elää onnellinen lapsuus uudestaan? Tarvitseeko sitä elää uudestaan? Pystyykö mennyttä edes elämään uudestaan?
Kävelen keittiöön ja edessä on hillitön tiskivuori. En minä eilen jaksanut tiskata, eikä jaksanut Erityismieskään. Tutkin jääkaappia ja nostan sieltä muovirasioita, jotka ovat täynnä ruokaa: munakasta, mureketta, paistettuja perunoita ja kanaa. Kaikki pilaantuneita. Heitän pussillisen ruokaa roskikseen ja minua harmittaa. Miksi minä en osaa syödä ruokaa? Erityismiestä inhottaa heittää ruokaa roskiin ja Entinen sanoo, että minä olen liian laiha, pitäisi syödä. Se kun on vaan jotenkin niin vaikeaa. Minun ei tee mieli. Minä joudun pakottamaan itseni syömään.
Noniin Vella, tämä on ruokaa. Tämä on sinun hyväksesi ja tätä pitää syödä monta kertaa päivässä. Suu auki!
Lysähdän patjalle ja alan kirjoittamaan. Mieltäni kalvaa tämä ympärillä vallitseva sotku. Inhottaa, sillä minä tykkään siisteydestä.
Aikani möllötettyäni ja kirjoitusaihioita päässäni pyöriteltyäni minä nousen. On pakko siivota, ei tästä tule muuten yhtään mitään. En pysty keskittymään tässä sotkussa.
Et sinä voi pitää kämppää tämän näköisenä, et etenkään siksi, että päivät pitkät olet kotona. Miten reilulta tuntuu Erityismiehestä olla pitkä päivä töissä ja tulla rentoutumaan kaatopaikalle? Ei hän koskaan siitä sano, mutta kyllä sinä itse tiedät, että siisti koti on kutsuvampi.
Ja niin minä siivoan. Vien roskia ja hoidan tiskipöydän tyhjäksi. Tomutan petivaatteet ja järjestelen tavarat paikalleen. Pyyhin pölyt ja pesen pyykkiä. Tulee parempi olo, mitä enemmän siivoan. Järjestelen lastenhuoneen ja tulee ikävä lapsia. Nyt en kyllä yhtään jaksaisi, joten parempi etteivät he näe tätä saamattomuutta ja väsymystä, mikä äidin on taas vallannut.
Miksi Vella sinä päästät itsekuristasi, kun tiedät, miten puhdas koti puhdistaa mielen?
Miksi sinä aina luovutat?
Siivousurakan lomassa teen ruokaa. En jaksa odottaa kuitenkaan sen valmistumista, vaan täytän vatsani paahtoleivällä. Voisin elää pelkästään sillä.
Minut valtaa raskas olo ja väsymys. Minähän vain siivosin ja olen kuin maratonin juossut! Laitan herätyskellon soimaan ja vaivun uneen.
Huomaan ryhmäterapian vievän minulta voimia etukäteen, vaikka en mistään hinnasta jäisi pois.
Se on Vella se sisäinen mätä, jonka poistuminen tekee kipeää. Olo paranee kyllä.
Herään tokkurassa Erityismiehen soittoon. Voi ei, minun pitäisi olla paikassa X ihan kohta. Äkkiä vaatteet päälle ja pipo päähän. Mielialaa painaa alas se, etten ehtinyt suihkuun. Nolottaa lähteä tämän näköisenä.
Saavun paikalle myöhässä. En tunne ilmassa närkästystä, vaan oloni on tervetullut. Kaikki ovat miettineet miksi minä en ole paikalla. Niin tärkeä sidos meille on muodostunut ryhmässä; jokaisella on paikkansa, jokainen on tärkeä.
Vaitiolovelvollisuus estää minua puhumasta ryhmän asioista tai ihmisistä, joten sisältöön en voi mennä. Mutta me olemme niin erilaisia ja silti ryhmästä kumpuaa ymmärrys. Ryhmä tuo voimaa ja osoittaa sen, miten ihmistä ei ole luotu sulkemaan taakkaa sisäänsä ja selviämään yksin.
Tällä kerralla sisälläni kumpusi muistoja ja ajatuksia, jotka suljin itseeni. Olin hipihiljaa. Terapeutti huomasi sen ja otti minut mukaan keskusteluun. Ja niin minä kerroin mieltäni askarruttaneet asiat, vaikka pelkäsin muiden reaktiota. He eivät kuitenkaan torjuneet tai ihmetelleet vaan rohkaisivat minua kulkemaan omaa polkuani ja olemaan välittämättä liikaa muiden mielipiteistä.
Ryhmä luo kiintymystä ja uskon, että jokaiselle läsnäolijalle on tärkeä kuulua sinne, juuri siihen suljettuun huoneeseen, jossa voi luottamuksella puhua asioistaan, niin menneistä kuin nykyisistäkin.
Meidän tapamme toimia vuorovaikutuksessa on juuri se, mitä olen kaivannut: kukaan ei räplää puhelinta, kukaan ei keskeytä, kaikki kuuntelevat, saa varmasti vastakaikua, saa ymmärrystä. Niin pieniä, mutta vahvistavia asioita. Jokainen ansaitsee tulla kuulluksi, jokaisen mielipide on tärkeä. Minä jäinkin miettimään:
Onko myöhäistä elää onnellinen lapsuus uudestaan? Tarvitseeko sitä elää uudestaan? Pystyykö mennyttä edes elämään uudestaan?
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Masennuksen seuraukset
Sitten seurauksiin. Mitä minulle tapahtui näiden pääkriisien takia?Mihin minä olisin voinut vaikuttaa ja mihin en? Sitä en tiedä. Totta kai minulla on ollut valta valita toisinkin ja olen tehnyt vääriä ratkaisuja. Ihanteisiin pitää pyrkiä, mutta aina niiden mukaan toimiminen ei ole mahdollista. Ihminen on toisissa tilanteissa eläin, joka toimii puhtaasti vaiston, ei järjen varassa.
1. Turvaton koti-ilmapiiri
Minä en aina ymmärrä normaalia arkea. Minun on vaikea sietää tasaisuutta. Tasaisena aikana odotan ja pelkään sitä romahduttavaa tekijää. Joku kuolee, joku sairastuu, joku hylkää, joku saa minut pettymään karvaasti. Minä pelkään pahinta, mutta en osaa toivoa parasta. Enhän minä ole parasta ansainnut.
2. Äidin pikku salapoliisi ja henkivartija
Muistot satuttavat. Minä muistan liikaa ja pelkään. Minä pelkään äitini kohtaloa. Haluan pelastaa kaikki, vaikka minulla ei olisi voimia. Haluan, että kaikilla on kaikki hyvin ja minä tulen sen jälkeen. Unohdan usein itseni. En aina tiedä, mitä minä oikeasti tahdon, vai elänkö jonkun toisen tahtomisen mukana.
3. Hahmottamisvaikeudet
Oppimisongelmani ovat seuranneet minua kautta vuosien. Törmään niihin jatkuvasti ja yritän oppia. Yritän ja lannistun. Miksi minun aivoni ajattelevat niin eri tavalla? Mistä aikuinen voi enää saada tukea oppimisvaikeuksiin?
4. Kannustaminen ja pitkäjänteisyyden oppiminen
On ollut kovin työlästä opetella kärsivälliseksi. Elämä on kyllä siinä koulinut.
Minä tarvitsen jatkuvaa varmistelua siitä, että olen tehnyt oikein ja olen hyvä ja ihana. Erityismies kannustaa tässä, hän on minun mentorini. Minä malliopin häneltä kuin pikkulapsi. Parempi sekin kuin ei oppisi ollenkaan.
5. Äidin kuolema
Trauma, josta toivon pääseväni joskus jos en yli, niin sinuiksi. Minä olen edelleen katkera siitä kaikesta, mistä jäin paitsi.Tuki, läsnäolo, elämän opetukset. Minulla ei niitä elämän eväitä ollut valmiiksi, mutta ei kai se haittaa jos kokoan niitä pikku hiljaa itsekseni. Tai muiden tuella.
6. Paha äitipuoli ja isän katoaminen elämästä
Paha äitipuoli lienee huonoa tuuria, mutta jälki siitä jäi. Kai totaaliselta sekoamiselta pelasti se, ettemme koskaan asuneet saman katon alla. En haluaisi olla hänelle katkera, sillä se on vaan minulta pois, mutten tiedä olenko valmis antamaan anteeksi hänen kohteluaan.
Isä kohteli minua kuin koiraa: komensi ja käski, mutta muuten antoi olla oman onnensa nojassa. Ruokarahaakin sai toisinaan ruinata. Tarvitseeko 15- vuotiaan tosiaan vastata omista pyykeistään, koulustaan ja ruuistaan? Ei minunkaan mielestäni.
Minä en tiedä aina rajojani, vaan yritän pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska minun on vaan pakko. On vaikea luottaa, että joku toinen hoitaa. Eihän niin lapsuudenkodissakaan käynyt.
7. Koulukiusaaminen
Olen yrittänyt oppia rakastamaan itseäni ja luopumaan kauneusleikkaushaaveista. Tällainen minä olen ja joidenkin mielestä jopa ihan kaunis. Halu laihduttaa vainoaa edelleen, vaikka olin tuolloin läskittelykautenakin alle viisikymmentäkiloinen. Itsetunto mureni jatkuvien haukkujen alla. Ruma, oksettava, arvoton.
8. Isän holhoaminen
Isä ei ole kasvattanut minua, mutta minä kyllä olen joutunut pitämään huolta isästä. Korjailemaan jälkiä ja kestämään kauheuksia. Olen pyytänyt hoitamaan omat asiansa ja uhkaillut jopa välirikolla, niin loppu olen ollut. Minun on tehtävä raja ja seuraavan mokan yhteydessä en enää auta. En anna sitä valtaa hänelle enää.
9. Oman parisuhteen kriisit
Kipeä yhdistelmä olosuhteita, joille emme mitään voineet ja omia selvittämättömiä ongelmiamme. On kamalaa huomata, että rakastaa, mutta ei enää oikealla tavalla. En minä menettänyt taitoani rakastaa, mutta nyt pelkään, että minulla ja Erityismiehelläkin käy näin, etten osaa enää muuta kuin kyllästyä ja lähteä pois. Minä pelkään, että minusta tulee isäni kaltainen vaeltaja, joka ikuisesti etsii rakkautta.
10. Avioero
Tosiasia, joka sattuu edelleen. Minä häpeän puhua siitä. Minä olen epäonnistunut elämän tärkeimmässä sopimuksessa. Minun lapseni ovat erolapsia ja me olemme osa sitä tilastoa.
Minuun sattuu sekin, että minä rakastan Entistä edelleen ja toivon hänelle pelkkää hyvää. Rakkauden ja kivun raja on niin ohut. Aina kun on rakkautta, on pelkoa ja kipuakin.
11. Työkriisi
Yksi pahimpia itsetunnon murskaajia tällä hetkellä. Minä olen vain työtön. Minä olen vailla koulutusta, vailla ammattiylpeyttä. Minä häpeän sitäkin, koska aina kun kerron olevani työtön, saan palkaksi sääliä. Minä en pysty olla ajattelematta, mitä muut ajattelevat. Lysähdän kokoon joka kerta, kun en voi kertoa hyviä uutisia. Minä tuotan pettymyksiä.
Kaikesta huolimatta jaksan uskoa, että minulla on mahdollisuus parantua. Minä olen ansainnut parempaa kuin tämän masennuksen. Selviän kyllä, menestyn ja me olemme kaikki onnellisia. Tästä elämästä voi tulla vielä tosi hyvä, minutkin voi vielä liimata kasaan. Jonakin päivänä tulevaisuudessa, minä vielä nauran heleästi ja silmistäni ei paista enää pohjaton suru.
1. Turvaton koti-ilmapiiri
Minä en aina ymmärrä normaalia arkea. Minun on vaikea sietää tasaisuutta. Tasaisena aikana odotan ja pelkään sitä romahduttavaa tekijää. Joku kuolee, joku sairastuu, joku hylkää, joku saa minut pettymään karvaasti. Minä pelkään pahinta, mutta en osaa toivoa parasta. Enhän minä ole parasta ansainnut.
2. Äidin pikku salapoliisi ja henkivartija
Muistot satuttavat. Minä muistan liikaa ja pelkään. Minä pelkään äitini kohtaloa. Haluan pelastaa kaikki, vaikka minulla ei olisi voimia. Haluan, että kaikilla on kaikki hyvin ja minä tulen sen jälkeen. Unohdan usein itseni. En aina tiedä, mitä minä oikeasti tahdon, vai elänkö jonkun toisen tahtomisen mukana.
3. Hahmottamisvaikeudet
Oppimisongelmani ovat seuranneet minua kautta vuosien. Törmään niihin jatkuvasti ja yritän oppia. Yritän ja lannistun. Miksi minun aivoni ajattelevat niin eri tavalla? Mistä aikuinen voi enää saada tukea oppimisvaikeuksiin?
4. Kannustaminen ja pitkäjänteisyyden oppiminen
On ollut kovin työlästä opetella kärsivälliseksi. Elämä on kyllä siinä koulinut.
Minä tarvitsen jatkuvaa varmistelua siitä, että olen tehnyt oikein ja olen hyvä ja ihana. Erityismies kannustaa tässä, hän on minun mentorini. Minä malliopin häneltä kuin pikkulapsi. Parempi sekin kuin ei oppisi ollenkaan.
5. Äidin kuolema
Trauma, josta toivon pääseväni joskus jos en yli, niin sinuiksi. Minä olen edelleen katkera siitä kaikesta, mistä jäin paitsi.Tuki, läsnäolo, elämän opetukset. Minulla ei niitä elämän eväitä ollut valmiiksi, mutta ei kai se haittaa jos kokoan niitä pikku hiljaa itsekseni. Tai muiden tuella.
6. Paha äitipuoli ja isän katoaminen elämästä
Paha äitipuoli lienee huonoa tuuria, mutta jälki siitä jäi. Kai totaaliselta sekoamiselta pelasti se, ettemme koskaan asuneet saman katon alla. En haluaisi olla hänelle katkera, sillä se on vaan minulta pois, mutten tiedä olenko valmis antamaan anteeksi hänen kohteluaan.
Isä kohteli minua kuin koiraa: komensi ja käski, mutta muuten antoi olla oman onnensa nojassa. Ruokarahaakin sai toisinaan ruinata. Tarvitseeko 15- vuotiaan tosiaan vastata omista pyykeistään, koulustaan ja ruuistaan? Ei minunkaan mielestäni.
Minä en tiedä aina rajojani, vaan yritän pitää kaikkia lankoja käsissäni, koska minun on vaan pakko. On vaikea luottaa, että joku toinen hoitaa. Eihän niin lapsuudenkodissakaan käynyt.
7. Koulukiusaaminen
Olen yrittänyt oppia rakastamaan itseäni ja luopumaan kauneusleikkaushaaveista. Tällainen minä olen ja joidenkin mielestä jopa ihan kaunis. Halu laihduttaa vainoaa edelleen, vaikka olin tuolloin läskittelykautenakin alle viisikymmentäkiloinen. Itsetunto mureni jatkuvien haukkujen alla. Ruma, oksettava, arvoton.
8. Isän holhoaminen
Isä ei ole kasvattanut minua, mutta minä kyllä olen joutunut pitämään huolta isästä. Korjailemaan jälkiä ja kestämään kauheuksia. Olen pyytänyt hoitamaan omat asiansa ja uhkaillut jopa välirikolla, niin loppu olen ollut. Minun on tehtävä raja ja seuraavan mokan yhteydessä en enää auta. En anna sitä valtaa hänelle enää.
9. Oman parisuhteen kriisit
Kipeä yhdistelmä olosuhteita, joille emme mitään voineet ja omia selvittämättömiä ongelmiamme. On kamalaa huomata, että rakastaa, mutta ei enää oikealla tavalla. En minä menettänyt taitoani rakastaa, mutta nyt pelkään, että minulla ja Erityismiehelläkin käy näin, etten osaa enää muuta kuin kyllästyä ja lähteä pois. Minä pelkään, että minusta tulee isäni kaltainen vaeltaja, joka ikuisesti etsii rakkautta.
10. Avioero
Tosiasia, joka sattuu edelleen. Minä häpeän puhua siitä. Minä olen epäonnistunut elämän tärkeimmässä sopimuksessa. Minun lapseni ovat erolapsia ja me olemme osa sitä tilastoa.
Minuun sattuu sekin, että minä rakastan Entistä edelleen ja toivon hänelle pelkkää hyvää. Rakkauden ja kivun raja on niin ohut. Aina kun on rakkautta, on pelkoa ja kipuakin.
11. Työkriisi
Yksi pahimpia itsetunnon murskaajia tällä hetkellä. Minä olen vain työtön. Minä olen vailla koulutusta, vailla ammattiylpeyttä. Minä häpeän sitäkin, koska aina kun kerron olevani työtön, saan palkaksi sääliä. Minä en pysty olla ajattelematta, mitä muut ajattelevat. Lysähdän kokoon joka kerta, kun en voi kertoa hyviä uutisia. Minä tuotan pettymyksiä.
Kaikesta huolimatta jaksan uskoa, että minulla on mahdollisuus parantua. Minä olen ansainnut parempaa kuin tämän masennuksen. Selviän kyllä, menestyn ja me olemme kaikki onnellisia. Tästä elämästä voi tulla vielä tosi hyvä, minutkin voi vielä liimata kasaan. Jonakin päivänä tulevaisuudessa, minä vielä nauran heleästi ja silmistäni ei paista enää pohjaton suru.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)