On se sitten kummallista, miten ihmisen mieli on kiero. Liikkumisesta tulee hyvä olo, muttei nyt vaan viitsi lähteä. Tähän ihmisryhmään minä kuulun. En viitsi, en jaksa. En minä seksiä jätä harrastamatta tai herkkuja syömättä, kyllä minä niitä jaksan. Ai, että lenkille nyt pitäis mennä? Kyllä mä muuten, mutta kun...
Liikkujana minä olen joko tai. Etsin sitä tasapainoa, olen etsinyt yli kymmenen vuotta. Kun saan liikuntavaihteen, treenaan 4-6 kertaa viikossa ihan onnellisena. Teen kotona jumppaa ja käyn lenkillä tai uimassa. Tulee hyvä olo. Sitten tulee flunssa, masennus, tupakointi tai joku mässäilyjuhla ja kaikki lopahtaa. Miksen voi mässäillä ja jatkaa samalla liikkumista? Edes kaksi kertaa viikossa, jos kova treenitahti on uuvuttanut minut.Tässäpä uusi mielenhallinnan oppitunnin paikka. Pitää mennä, eikä ajatella menevänsä. Kun alkaa keksimään tekosyitä, pitäisi oikeasti olla pukemassa jo verkkareita jalkaan.
Olen jo askeleen parempaan päin entisestä. Ennen vihasin lenkkeilyä, koska se on tylsää. Tykkään juosta/kävellä treenimielessä yksin, koska haluan keskittyä urheiluun tai omiin ajatuksiini. Tylsyyttä helpottaakseni, kuuntelen musiikkia. SportsTracker motivoi minua näyttäessään reitin, jonka olen suorittanut. Sinäänsä huvittavaa, että tarvitsen jonkun porkkanan hyvän olon lisäksi. Haluan tavoitteen ja matkan tietooni: tämän verran mentiin tällä kertaa. Olen myös laskenut rimaani sillä, ettei lenkin tarvitse olla aina pitkä, vaan parin kilometrinkin pyrähdys tekee jo ihmeitä. Se, että pääsee sinne ulos ja taapertaa edes hetken.
Liikunnan merkitys masennukseen omalla kohdalla on merkittävä. Yhtenä päivänä kirjoitin koko päivän ja olin niin rikki ja vihainen, että minun oli lähdettävä ulos. Se muutos, mikä minuun tuli reilu tunnin reippaan kävelylenkin aikana, oli uskomaton. Elämä ei tuntunutkaan paskalta, vaan pääsin niistä negatiivisista ajatuksista irti. Kai siellä pääkopassa heilahti negikset liikkeelle ja tulivat hien mukana pois.
Niin tärkeää kun lääkkeet ja terapia tämän sairauden hoitamisen kannalta ovatkin, se ei riitä. Kliseistä, mutta totta on, että ihminen on kokonaisuus. On saatava kroppa voimaan tasaisesti ja hyvin, niin mielikin jaksaa elpyä ja taistella. Minun tapauksessani se tarkottaisi nyt sitä syömään opettelua liikunnan tueksi. Yleensä ruokaileminen on alkanut liikkumisen johdosta parantua, sillä syömättä en jaksa tehdä mitään. Enkä etenkään syömällä raskasta ruokaa. Herkuista en luovu kokonaan, mutta vähennän niitä.
Pitää vaan pysyä siinä lasten karkkipäivässä itsekin.
Haaveilen kokeilevani ratsastustunteja, pääseväni taas pilatekseen ja hankkivani salikortin. Tällä hetkellä vaan rahatilanne ei sitä salli. Ei se minua edes enää kirvele, kyllä minä vielä ehdin. Jostain yritän nipistää muutaman kympin ja hankkia jumppapallon. Se voisi olla hauskaa. Viimeiset jumppapallokokemukset ovatkin synnytyssalista, jossa saattoi olla vähemmän hauskaa.
Idea koko motivaation etsinnässä kuitenkin on, että tiedän järjellä mitä pitää tehdä. En vain mitenkään jaksaisi käydä tätä eipäs-juupas-keskustelua tuon sisälläni asuvan laiskiaisen kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti