Olen täynnä stressiä. Olen pullollani harmia. Tupakointi ärsyttää. Ja se, stressaa, että joudun viemään tänään kipeän lapsen lääkäriin, koska en tiedä mikä häntä vaivaa. Kaksi viikkoa oireilua, eikä tämä ole normaalia. Pyörittelen päässä typeriä ja ahdistavia mielikuvia. Eikä päivystyksessä ole kivaa odottaa muutenkin kärsimättömän lapsen kanssa. Hyvää viikonloppua siis.
Haluan treenata, mutta mietin ja vitkuttelen. Toimin juuri niin kuin ei pitäisi. Lähden tunnin päästä, lupasin itselleni jo kaksi tuntia sitten. Voi pyhä laiskuus ja saamattomuus! Mikä sisäinen taistelu onkaan meneillään!
Kaivan paketissa hautuneen sykemittarin esille ja yksinkertaisesti pakotan itseni urheiluvaatteisiin. nyt ymmärrän sen tunteen lapsilla, kun eivät halua pukea. En tahdo! Tahdon!
Ja kuitenkin kiitän itseäni treenin jälkeen, tiedän sen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti