Meillä menee Erityismiehen kanssa niin hyvin. Hän antaa minun tehdä haluamiani asioita, ei juuri nipota mistään ja auttaa minua. Toisaalta, en minä mitään napaa kaivavaa sohvaperunaa saatikka peli-addiktista pikkupoikaa tähän hektisyyden vuoristorataan ottaisikaan. Tai elämääni muutenkaan.
Erityismies on hyvännäköinen ja itsevarma, mutta toisaalta niin herttaisen hellyydenkipeä. Hän on ahkera ja tasa-arvoinen. Hän vahtii lapsiani ja tekee heidän kanssaan asioita. Hänen kanssaan voi puhua ja hän ymmärtää. Meillä ei jää riidoista paha mieli, koska me keskustelemme.
Olen näistä asioista todella tyytyväinen ja onnellinen. MUTTA: minä en suostu olemaan koko ajan hattu kourassa nöyristelemässä enkä olemaan altavastaajana siksi, että minä ja minun lapseni sitovat häntä todennäköisesti enemmän kuin se, että meitä olisi vain kaksi. Erityismies on kuitenkin omalla tahdollaan valintansa tehnyt ja se on tämä vastuunkantoa häneltäkin vaativa paketti. En halua tyytyä, vaan haluan myös olla tyytyväinen. Toivon sydämestäni, että tämäkin olisi keskusteltavissa ja ratkaistavissa.
Monissa pienissä tilanteissa minä pahoitan mieleni. Hyvä esimerkki on osa keskustelustamme. Katsoimme festarikoostetta tv:stä ja Erityismies kertoi, kuinka hienoa on olla juhannuksena festareilla. Minä sanoin, että tämän vuoden juhannuksena on minun vuoroni pitää lapsia. Heitin naisellisen marttyyrimaisesti, että hänen täytyy sitten varmaan lähteä yksin kavereidensa kanssa. Ja hän kohautti olkiaan ja totesi, ettei tiedä vielä. Minä itse olisin vastaavassa tilanteessa pitänyt itsestäänselvänä, että jos toinen ei pääse lähtemään, en minäkään mene. Ongelma on siinä, etten minä halua rajoittaa hänen menemisiään, mutta minä olen sidottuna joka toinen viikko ja hän ei. Hänen ei tarvitse ajatella aikatauluja, päiväkodin sulkemisaikoja tai ruoka-aikoja. Hän voi ajatella niitä, mutta hänen ei ole pakko. Minua hiertää tässä asiassa se, että milloin voin vaatia häntä täyteen vastuuseen? Minun on jossain vaiheessa pakko, sillä en minä suostu olemaan joissain asioissa yksinhuoltaja hänen ollessa osa meitä. Kyllä meidän pitää elää tasapainoista elämää.
Auttaako tässä aika vai törmäämmekö tähän uudestaan ja uudestaan?
Osaan kyllä joustaa, mutta tässä asiassa minun ei mielestäni tarvitse. Me elämme tällä porukalla ja minä en voi väistellä ja suunnitella yksin. En voi elää epävarmuudessa, että teemmekö asioita yhdessä vai minä yksin lasten kanssa.
Ei minusta meidän tarvitse olla aina yhdessä, ei se sitä ole. Minä suon mielelläni hänelle aikaa kavereiden kanssa, sillä tahdon sitä itsekin. Tahdon, että me menemme myös yhdessä muutenkin kuin kahdestaan tekemään asioita. Toivon, että minun ei tarvitsisi edes miettiä, mahtaako hän juhlia pyhiä minun ja lasten kanssa. Ainakin niistä tulisi keskustella, eikä vain minun elää odottaen hänen päätöstään. Se tekee minusta vain stressaantuneen ja harmistuneen. Siksi en voi edes kuvitella, millaista olisi, jos meillä olisi yhteinen lapsi. Haluan hioa jokaisen mutkan selväksi, ennen kuin edes otamme suuria asioita puheisiin. Ei puhettakaan mistään, ennen kuin jokainen epävarmuuden kivi on käännetty ympäri.
Tänä päivänä minä tiedän, mitä tahdon parisuhteelta. Minä tiedän, miten minä voin ja haluan elää. Minä en halua luopua enkä tyytyä. Minulla on rajani. Enkä minä enää koskaan luovu itsestäni. En halua kokea itseäni uhriksi, enkä elää kenenkään sanelemaa elämää. Olen nainen, äiti ja ihminen. Minä olen monesta liemestä pinnalle pulpahtanut Vella Suru.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti