Aamulla minä nappaan Erityismiehen taskusta yhden tupakan. Aion polttaa tänään yhden ja sitten se loppuu. Ihan totta, tämän yhden vain.
Lähden kuskaamaan isääni toiseen kaupunkiin. On vaikea olla. Mietin koko matkan, että ostaisinko tupakkaa. En minä osta, minähän päätin niin. Vieroitusoireet hiipivät pikkuhiljaa. Alan miettimään, kunpa voisin pysähtyä polttamaan tupakkaa. Vain yksi tupakka kun olisi, se yksi vain.
Ajatukset alkavat harhailla, en pysty keskittymään. Mietin tupakan sytyttämistä. Klik.
Ajamme huoltoaseman pihaan ja minä luovutan. Kädessäni on jälleen aski myrkkyä, jota minun on pakko päästä polttamaan. Pakko. Nyt vaan on.
Sitten se kaikki itseinho ja epätoivo iskee. Miksi en voi olla nyt valmis nojaamaan päätökseeni? Kyllä minä kestän vieroitusoireet, ne hirveätkin. Kiukun, hikikarpalot, levottomuuden. Minä pystyn kyllä. Miksi minä annan siis riippuvuuden viedä mennessään?
Olisipa minulla siihen vastaus.
Viimeistään tämän askin jälkeen. Sitten minä yritän taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti