maanantai 13. toukokuuta 2013

Reippaan tytön romahdus

Tulihan se sieltä: kevätstressi, notkahdus ja pienimuotoinen romahdus. Pysähdys, kun ei vaan jaksa enää vetää kintut pinkeinä. Tuli viikonloppu, tuli väsymys, tuli äitienpäivä, tuli itku. Erityismies vielä loisti poissaolollaan, sovitusti, mutta minun mielenterveyteni kannalta niin väärään aikaan.
Tiedän aina siitä, että olen hetkellisesti aivan loppu, kun tulee kyyneleet. Niitä tuli eilen ja tuli tänään.

Toukokuu on vihoviimeinen kuukausi. Loppuu koulut, harrastukset ja päiväkodissa juhlitaan kevätjuhlaa. Pitää olla auttamassa siellä, tuolla ja täällä. Pitää muistaa kaksi miljoonaa asiaa ja kaikki ovat niin tärkeitä, ettei niitä saa unohtaa. Ei ole mahdollisuutta heittäytyä laakereille ja sanoa, ettei jaksa. Pääsykoerutistuskin sattuu juuri tähän samaan rytäkkään. On terapiaa, joka vie omalla tavalla energiaa. Ja sitten on parisuhde ja sen hoitaminen.

Minulla ja Erityismiehellä on selvästi astunut arki parisuhteeseen. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Minä olen alkanut huomata, ettei Erityismies jaksa nähdä vaivaa ja hoitaa meidän suhdettamme. Minä olen keikkunut vastuunkahvoissa ja koittanut hoitaa kaiken parhaani mukaan. Hän ei ole sisäistänyt minun kiirettäni ja tuskaani pitää asioista huolta. Nyt kun minun jaksamiseni mureni viikonloppuna, kerroin hänelle miten tilanne on; että nyt pitää oikeasti alkaa tekemään jotain ja näkemään vaivaa, jos haluamme tämän suhteen kestävän ja minun pysyvän selväjärkisenä. Minä tarvitsen nyt toista tasavertaista aikuista, en assistenttia, joka elää puolittain meidän kanssa ja puolittain omaa elämää.Oma elämä on toki kaikille sallittua, mutta asiat pitää mennä koko yksikön edun mukaisesti eikä niin kuin oma mieli halajaa. Ja koska Erityismiehellä on tapana olla semmoinen haaveilijaluonne,joka suunnitelee ja aikoo paljon, mutta toteuttaa vaan tietyt asiat, sanoin hänelle, että nyt pitää alkaa tapahtumaankin jotakin.Nyt asioiden on muututtava sanoista tekoihin, ja on aika kääriä hihat. Tämä suhde ei tule pysymään hyvänä pelkästään olemalla, vaikka kuinka rakastaisi.

Olen niin pohjattoman väsynyt ja toivon, että Erityismies tulisi illaksi kotiin ja voisimme jutella tästä. Hän onneksi näytti ottavan minut tosissaan ja tajuavan, miten asiat ovat. Nyt on päivän suurin haaste edessä: miten hakea lapset kotiin ilman, että alan ihmisten ilmoilla itkemään.

Tuli taas niin monta askelta mentyä eteenpäin, että nyt sopii ottaa pari askelta taaksepäin. Sellaistahan tämä elo on: aina liikettä kohti jotain tai poispäin jostain.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Äidittömien päivä

"Hyvää Äitienpäivää!", toivottavat kaikki toisilleen. Kaupat tursuvat kukkia, lahjoja ja ties mitä- äidille. Askarrellaan ihania kortteja ja vieraillaan mummolassa. Mummo leipoo herkkuja ja lapsenlapset kirmaavat mummolan pihalla. En haluaisi olla katkera, mutta tämä on minun säröni. Niin paljon olen muuttanut ajatusmaailmaani, monessa asiassa, mutta tämä sattuu edelleen ja kovaa.

Saammeko me äidittömät olla surullisia äitienpäivänä? Vaikka olisimme äitejä itse? Vaikka emme olisi äitejä? Mahtuuko tuohon päivään myös meidän äidittömien kaipaus ja suru?
Me haluaisimme niin kovasti viettää äitienpäivää tai mitä tahansa päivää äitiemme kanssa. Me haluaisimme edelleen äitimme takaisin.

Olen ollut äiti jo useamman vuoden. Olen saanut ihania kortteja ja aamupaloja. Tunnen itseni toisinaan kiittämättömäksi ja typeräksi, kun minulla on paha mieli äitienpäivänä, ihanista lapsista huolimatta. On kuitenkin oltava itselleen armollinen. Kyllä niin suurta menetystä saa vetistellä, vaikka se olisi kenenkä mielestä mitä. Tällaisena päivänä suututtaa hirveästi sammakot, joita ihmiset päästelevät suustaan: "En tiedä mitä tekisin ilman äitiäni, en pärjäisi ilman häntä."  Voi kun he yrittäisivät pitää mölyt mahassaan ja yrittäisivät edes pienen hetken kunnioittaa meitä, jotka joudumme pärjäämään ilman. Meillä ei ole vaihtoehtoja,ei takaporttia. Meillä ei ole äitiä ja se tekee, ja saa tehdä meidät surulliseksi. Erityisesti tänä päivänä, kun sitä menetystä ei voi olla ajattelematta.

Elämä, anna minun kasvattaa lapseni aikuisiksi. Anna minun nähdä lastenlapseni. Säästä lapseni tältä ikävältä ja annan minun tehdä tehtäväni heidän kohdallaan valmiiksi.
Annathan, elämä?

perjantai 10. toukokuuta 2013

Pääasiaa eli lääkärikuulumisia

Minä kävin lääkäriä tapaamassa. Tämä lääkäri tulee sitten jonkin ajan kuluttua kirjoittamaan minulle lausunnon, jonka läpimeno tarkoittaa minulle suurta mahdollisuutta. Mahdollisuutta päästä intensiiviseen terapiaan, missä voin puida ja märehtiä vuoden tai kaksi. Tai täysin omaan laskuun pidempäänkin. Minun terapeuttini sanoi minulle, että hän uskoo jo vuoden- kahden mittaisella terapialla olevan minulle loppuelämän kestävä vaikutus. Toivon niin.

Nyt on vaan iskenyt pieni takapakki. Oikeastaan se lähti keskustelusta lääkärin kanssa. Kerrottuani saavutuksestani itsetuntemuksen saralla, hän kysyi minulta:
"Miksi sinä mielestäsi tarvitset terapiaa?" Minä kerroin rehellisesti, että vaikka minä voin hyvin tässä hetkessä, tiedän kyllä masennuksen uusimisen riskit. En minä ihan niin vahva vielä ole, vaikka nyt olenkin jo vuoden aikana monta askelmaa ylöspäin noussut. Kerroin menneisyyden solmuista, kuinka tarvitsen niiden aukomiseen vielä ulkopuolista apua. Koko kysymys oli jotenkin niin tyhjentävän typerä, että syvästi masentuneena olisin varmasti vaan painunut alaspäin. Eihän kukaan huvikseen hae apua, ei kukaan taistele tietään terapiaan vaan small talkin takia. Missä empatia ja kannustus siihen, että haluaa hoitaa itseään?
Minä voin hyvin, mutta hetkittäin vielä huonosti. Sen verran huonosti, että tiedän tarvitsevani vahvistusta minälleni. Kyllä minä uskon ymmärtäväni ja tunnistavani kun olen valmis kävelemään omilla jaloillani. Ilman keppejä ja tukia.

Minua vaivaa se, että vitkuttelen. Pitäisi etsiä terapeutti; soitella ja lähetellä sähköpostia. Ei se muuten olisikaan niin vaivalloista, mutta kun tietää, että se tietää tapaamisia ja elämänkokoisten kipupisteen näyttämistä TAAS uudelle ihmiselle. Tämän kokeneet ihmiset sen tietävät: sellaisen tapaamisen jälkeen on NIIN puhki. Ja niitä tapaamisia on edessä vähintään yksi tai jopa useita. Huh! Vielä kun pääsykokeet vievät kaiken huomioni, niin en vain jaksaisi. Tuntuu, etten repeä joka paikkaan. Olen tässä kevään aikana huolehtinut lasten kevätvaatteista, lääkäreistä, kevätjuhla-asioista, harrastuksista, retkistä ja ties mistä. Suurimmaksi osaksi olen ottanut vastuuta Entiseltä pois siksi, että minä olen työtön. Ja muutenkin haluan auttaa, koska tiedän, että hänellä on ihan tarpeeksi hommaa lasten arjen pyörittämisessä.
Sitten tulivat pääsykokeet.

On aika reippaasti painoa hartioilla, mutta kyllä tästä selvitään. Kesäkuussa aion sitten relata pääsykokeiden jälkeen. En tee MITÄÄN.
Kyllä tämä tästä, nämä ovat tällaisia nuttu nurin-päiviä. Unelmienhan takia tässä pakerretaan.

torstai 9. toukokuuta 2013

Vatsa täynnä onnen perhosia

Minun piti kirjoittaa terapiakuulumisia ja puida lääkärien asenteita ihmisen omaan haluun hoitaa itseään ja ehkäistä hukkumista masennukseen. Sen ajatuksen täytyy nyt odottaa, väistyä onnen tieltä!
Olen aivan hämmentynyt ja pimahtamispisteessä- innostuksesta. Voi kyllä, elämä jaksaa yllättää.

Olimme Erityismiehen kanssa lähdössä hoitamaan asioita. En ollut jaksanut katsoa postia, koska kaikki tietämäni laskut ovat tulleet eikä mainosten lisäksi yleensä muuta tule. Nopean vilkaisun tulos:siellä oli kirje koulusta, josta en ollut odottanut mitään. Paperit olin kyllä laittanut ja tiesin todennäköisyydet, joten unohdin asian jo silloin huhtikuussa. Pääsykoekutsu! Minun nimelläni! Piti siis ihan tarkistaa, että onko tämä nyt osoitettu oikealle henkilölle ja kyllä, minut on kutsuttu pääsykokeisiin, joihin en uskonut hetkeäkään pääseväni! Loppuilta menikin sitten epäuskossa ja hokemalla Erityismiehelle: "Et voi oikeasti ymmärtää, kuinka epätodennäköistä tämä oli!" ja  Erityismiestä huvitti.

Ei siis löydy sanoja. Päässä pyörii kaikennäköistä, päällimmäisenä se, että kyllä positiivisella ajattelulla on voimaa onnen kutsumisessa. Olisin ollut onnellinen ilman tätä kutsuakin, mutta nyt leijun riemun ulottuvuuksissa. Minua ei edes pelota, että todennäköisesti en pääse sinne opiskelemaan. minulle riittää tämä kutsu todistamaan sen, että usko itseensä ja omiin unelmiin on se, mikä kannattelee.

Kädet eivät riitä näyttämään eivätkä sanat kertomaan tämänhetkistä mielentilaa. Ei ole hyvä fiilis. On paras, mahtava,upea,rajaton fiilis! Lisämotivaation voimin, takaisin lukemaan,lähtee erittäin onnellinen Vella.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Saavutus

Se on siinä. Päiväkausien pakerrus. Siistissä pinoissa paljon muistiinpanoja; hirveästi töitä ja tuskallakin väännettyjä sivuja. Ne ovat valmiita! Olen kahlannut pääsykoemateriaalin läpi ja tunnen itseni todelliseksi arjen sankariksi. Minä tein sen, sisulla minä tein sen!

Toki siinä välissä laiskuus yritti vikitellä minua matkaansa ja hetkeksi se onnistuikin: surffailin netissä, juttelin puhelimessa ja sitä rataa. Sitten käskytin itseäni kuin lasta: " Ennen et nouse pöydästä, kun muistiinpanot on tehty!" Nyt päälle vielä muutaman tunnin kertaus ja sitten lepään illan. Kuinka voikin tulla iloiseksi pienestä, mutta niin suuresta asiasta!

Tekee mieli huikkailla kaikille itsensä epäilijöille: Jos minä pystyin tähän, pystyt sinäkin!

tiistai 7. toukokuuta 2013

Surun tunne

Monesti olen kirjoittanut miten pienet asiat vaikuttavat mieleen positiivisesti. Pienillä asioilla saa mielen kääntymään toiseenkin suuntaan. Pitkäaikaisesti sillä mallilla päästään negatiiviseen ajatteluun, lukkoje taakse mielen vankilaan.

Onko tämä herkkien ja tunteellisten ihmisten ongelma, en tiedä. En usko, että kaikki negatiivisesti ajattelevat ihmiset ovat huipputunteellisia. Mutta minä puhun vaan omasta puolestani ja olen hyvin, ehkä liiankin, tunteellinen. Niin tunteellinen, että en välillä meinaa kestää. Se on suuri lahja ja valtava taakka samaan aikaan.

Minä näin unta taas siitä pahasta miehestä. En edes halua palata uneen sen tarkemmin, mutta nimeän ne tunteet, mitä koin:
Pelko Inho Tuska Paniikki Hämmennys Epätietoisuus.
 Herätessä minulla oli todella paha olo henkisesti. Minulla on edelleen paha olo; en oikein pysty keskittymään mihinkään, yhden unen takia! Raivostuttavaa!
Mieleeni hiipi iltasatukirjastani (Martikainen: Älä usko kaikkea mitä ajattelet- Miten, miksi ja milloin aivosi johtavat sinua harhaan?) lause: "Aikaisempi kokemus vaikuttaa seuraavan kokemuksen tulkintaan." Kirjassa oli tehty tutkimus. Tutkimus oli niinkin simppeli, että tutkittaville näytettiin kuvaa henkilöstä ja heidän piti arvioida kuvassa olevaa henkilöä lämpimäksi tai kylmäksi. Tai niin he luulivat. Heidät tultiin hakemaan aulasta ja heidän piti hetken aikaa pidellä hakijan kahvikuppia kädessään. Kupissa oli toisinaan kylmää kahvia ja toisinaan kuumaa. Kuinka ollakkaan: kuuman kahvikupin pitelijät arvioivat helpommin kuvan henkilöä  positiiviseksi, kun taas kylmän kahvikupin pitelijät negatiiviseksi. Jälkeenpäin tutkittavat olivat sitä mieltä, ettei kahvikupin lämpötila vaikuttanut heidän käsityksiinsä mitenkään.

Omalla kohdalla uskon tähän ihan täysin. Imen itseeni tunnetiloja ja kokemuksia ja olen välillä pyörällä päästäni. Koska olen kokenut paljon pahaa ja surullisia asioita, on jotenkin helpompaa tai oikeastaan tuttua vetää ne harmaan maailman lasit päähän. Tulee yksi huono kokemus tai tapahtuma ja päivä on pilalla. Kaikki on tyhmää ja mälsää ja pitää tuo ja tuokin tehdä.
Mutta nyt kun tiedostan tällaisia asioita, voin muuttaa ajatuksiani. Yksinkertaisempaa ja luontevaa se on heillä, joita siihen on aina kotona opetettu ja jotka ovat saaneet tunteidenkäsittelyyn tukea.
En suostu kuitenkaan luovuttamaan itseni kanssa ja ajattelemaan, että olisi liian myöhäistä. Ei koskaan ole liian myöhäistä parantaa omaa elämänlaatuaan!

Nyt kun mietin uneni aiheuttamaa puolen päivän kestänyttä angstia ja ahdistusta, tiedän, mitä ajatella. Uni sai minut pahalle tuulelle. Se sai minut muistamaan ja ajattelemaan asioita, joista tulee paha mieli. Uni kaiveli pelkolaatikkoa ja heitteli pelot pitkin poikin päässäni. Minulle tuli paha mieli. Päässäni jäi negatiivinen vipu päälle ja se vaikuttaa tähän päivään niin, että ajattelen, etten pysty keskittymään lukemiseen enkä halua mennä terapiaan. Enhän minä oikeasti niin ajattele, mutta uni sai aivoni ajattelemaan tuttuja, negatiivisia tunneratoja pitkin asioita.

MINÄPÄ EN SUOSTU SIIHEN!

Haluan hallita omia ajatuksiani ja ajatella sitä kaikkea, mikä minut tekee onnelliseksi. Minä voi ajatella minun aivoillani, mitä haluan. Minun ei tarvitse ajatella mälsiä juttuja, kun minulla on miljoona kertaa kivempia asioita pohdittava.

Minä menen kouluun. Minulla on ihanat, kauniit lapset. Minulla on aivan mielettömän ihana ja komea mies. Minä olen taistelija, joka löysi oman onnellisuutensa. Minäkin olen ihana.

maanantai 6. toukokuuta 2013

Mielikuvaharjoittelua

Olen jotenkin kauhean innoissani. Sen lisäksi, että luen tohkeissani pääsykokeisiin, olen lukenut iltasaduksi kirjaa, joka kertoo ajattelusta. Siitä, kuinka pienet asiat ohjaavat ihmisen ajattelua. Tämä kirja on tukenut omia mietteitäni siitä, miten ihminen voi vaikuttaa omaan ajatteluunsa ja kuinka kokee sen. Ihminen voi kääntää ajatukset itse positiivisiksi ja voimaa antaviksi.

Olen kova haaveilemaan. Haaveilen paljon; pienistä asioista jättisuuriin. En tunne epätoivoa, että haaveeni olisivat liian suuria, minä vain ajattelen, että ne jättisuuret vievät vaan oman aikansa ja toteutuvat sitten. Suurempaa asuntoa minulle, lapsille ja Erityismiehelle en saa tässä ja nyt, mutta varmasti, kun olen käynyt koulun ja päässyt töihin. En aio jäädä lojumaan siihen ajatukseen, että: "Voi voi, vielä monta vuotta kaksiossa tällä porukalla.". Se on tosiasia, jonka kanssa olemme pärjänneet ja se muuttuu vielä.

Olen kääntänyt esimerkiksi asuntoasian minua motivoivaksi mielikuvaksi: jos lukiessa tunnen oloni tylsistyneeksi ja sellaiseksi, etten jaksa jatkaa tai oikein pääse eteenpäin, rupean hetkeksi haaveilemaan. Näen itseni kävelemässä asunnossa, jossa on valoisaa ja kaunista. Siellä on makuuhuoneet kaikille ja pieni piha. Minulla on kauniita verhokankaita ja ompelukone odottaa minua ompelemaan ne verhoiksi, jotka saan ripustaa valoa tulviviin ikkunoihin. Näen lasten rajattoman riemun siitä kaikesta tilasta ja omasta huoneesta. PAM! Palaan takaisin keittiön pöydän ääreen, missä tuijotan pääsykoemateriaaleja, tällä kertaa pää täynnä motivaatiota. Minun tarvitsee vain sisäistää nämä, että pääsen kouluun, siitä töihin ja tuohon unelmieni asuntoon. Ei kauheasti vaadittu vastineeksi unelmien toteutumisesta? Useampi sivu tekstiä, ei sen enempää!

Näin minä kannustan (tai huijaan) itseäni. Pilkon asiat osiin. En lähde ajattelemaan, että tämähän on alkusoittoa vasta ja koulussa joudun vähän väliä samanlaisen urakan eteen. Olen oppinut arvostamaan tietoa ja uuden oppimista. Minä saan oppia uutta, se on tilaisuus. Nielaistaan nyt tämä pala kerrallaan eikä mietitä monen vuoden urakkaa.

En myöskään ajattele matemaattisia tehtäviä, jotka tuottavat minulle vaikeuksia. En mieti sitä paniikkia, mikä minut valtaa kaikkien vieraiden ihmisten keskellä ja aiheuttaa minulle hengenahdistusta ja tärinää. En pohdi sitä tuskaista itsetunnon romahtamista, mikä saattaa iskeä kesken vaikeiden tehtävien. Minä en anna niiden asioiden häiritä lukemistani. Toki minä tulen mielikuvaharjoittelemaan pääsykoepäivän itseäni rauhoittamalla, mutta sen aika on sitten, kun olen kahlannut materiaalin läpi. Asia kerrallaan, osissa, pala palalta. Se on tie itsensä hallintaan. Kun päästää negatiivisten tunteiden haamut vapaaksi päässään, ei tiedä mistä aloittaa ja mihin lopettaa.

Mutta nyt, sanoista tekoihin.