Minä kävin lääkäriä tapaamassa. Tämä lääkäri tulee sitten jonkin ajan kuluttua kirjoittamaan minulle lausunnon, jonka läpimeno tarkoittaa minulle suurta mahdollisuutta. Mahdollisuutta päästä intensiiviseen terapiaan, missä voin puida ja märehtiä vuoden tai kaksi. Tai täysin omaan laskuun pidempäänkin. Minun terapeuttini sanoi minulle, että hän uskoo jo vuoden- kahden mittaisella terapialla olevan minulle loppuelämän kestävä vaikutus. Toivon niin.
Nyt on vaan iskenyt pieni takapakki. Oikeastaan se lähti keskustelusta lääkärin kanssa. Kerrottuani saavutuksestani itsetuntemuksen saralla, hän kysyi minulta:
"Miksi sinä mielestäsi tarvitset terapiaa?" Minä kerroin rehellisesti, että vaikka minä voin hyvin tässä hetkessä, tiedän kyllä masennuksen uusimisen riskit. En minä ihan niin vahva vielä ole, vaikka nyt olenkin jo vuoden aikana monta askelmaa ylöspäin noussut. Kerroin menneisyyden solmuista, kuinka tarvitsen niiden aukomiseen vielä ulkopuolista apua. Koko kysymys oli jotenkin niin tyhjentävän typerä, että syvästi masentuneena olisin varmasti vaan painunut alaspäin. Eihän kukaan huvikseen hae apua, ei kukaan taistele tietään terapiaan vaan small talkin takia. Missä empatia ja kannustus siihen, että haluaa hoitaa itseään?
Minä voin hyvin, mutta hetkittäin vielä huonosti. Sen verran huonosti, että tiedän tarvitsevani vahvistusta minälleni. Kyllä minä uskon ymmärtäväni ja tunnistavani kun olen valmis kävelemään omilla jaloillani. Ilman keppejä ja tukia.
Minua vaivaa se, että vitkuttelen. Pitäisi etsiä terapeutti; soitella ja lähetellä sähköpostia. Ei se muuten olisikaan niin vaivalloista, mutta kun tietää, että se tietää tapaamisia ja elämänkokoisten kipupisteen näyttämistä TAAS uudelle ihmiselle. Tämän kokeneet ihmiset sen tietävät: sellaisen tapaamisen jälkeen on NIIN puhki. Ja niitä tapaamisia on edessä vähintään yksi tai jopa useita. Huh! Vielä kun pääsykokeet vievät kaiken huomioni, niin en vain jaksaisi. Tuntuu, etten repeä joka paikkaan. Olen tässä kevään aikana huolehtinut lasten kevätvaatteista, lääkäreistä, kevätjuhla-asioista, harrastuksista, retkistä ja ties mistä. Suurimmaksi osaksi olen ottanut vastuuta Entiseltä pois siksi, että minä olen työtön. Ja muutenkin haluan auttaa, koska tiedän, että hänellä on ihan tarpeeksi hommaa lasten arjen pyörittämisessä.
Sitten tulivat pääsykokeet.
On aika reippaasti painoa hartioilla, mutta kyllä tästä selvitään. Kesäkuussa aion sitten relata pääsykokeiden jälkeen. En tee MITÄÄN.
Kyllä tämä tästä, nämä ovat tällaisia nuttu nurin-päiviä. Unelmienhan takia tässä pakerretaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti