Olen jotenkin kauhean innoissani. Sen lisäksi, että luen tohkeissani pääsykokeisiin, olen lukenut iltasaduksi kirjaa, joka kertoo ajattelusta. Siitä, kuinka pienet asiat ohjaavat ihmisen ajattelua. Tämä kirja on tukenut omia mietteitäni siitä, miten ihminen voi vaikuttaa omaan ajatteluunsa ja kuinka kokee sen. Ihminen voi kääntää ajatukset itse positiivisiksi ja voimaa antaviksi.
Olen kova haaveilemaan. Haaveilen paljon; pienistä asioista jättisuuriin. En tunne epätoivoa, että haaveeni olisivat liian suuria, minä vain ajattelen, että ne jättisuuret vievät vaan oman aikansa ja toteutuvat sitten. Suurempaa asuntoa minulle, lapsille ja Erityismiehelle en saa tässä ja nyt, mutta varmasti, kun olen käynyt koulun ja päässyt töihin. En aio jäädä lojumaan siihen ajatukseen, että: "Voi voi, vielä monta vuotta kaksiossa tällä porukalla.". Se on tosiasia, jonka kanssa olemme pärjänneet ja se muuttuu vielä.
Olen kääntänyt esimerkiksi asuntoasian minua motivoivaksi mielikuvaksi: jos lukiessa tunnen oloni tylsistyneeksi ja sellaiseksi, etten jaksa jatkaa tai oikein pääse eteenpäin, rupean hetkeksi haaveilemaan. Näen itseni kävelemässä asunnossa, jossa on valoisaa ja kaunista. Siellä on makuuhuoneet kaikille ja pieni piha. Minulla on kauniita verhokankaita ja ompelukone odottaa minua ompelemaan ne verhoiksi, jotka saan ripustaa valoa tulviviin ikkunoihin. Näen lasten rajattoman riemun siitä kaikesta tilasta ja omasta huoneesta. PAM! Palaan takaisin keittiön pöydän ääreen, missä tuijotan pääsykoemateriaaleja, tällä kertaa pää täynnä motivaatiota. Minun tarvitsee vain sisäistää nämä, että pääsen kouluun, siitä töihin ja tuohon unelmieni asuntoon. Ei kauheasti vaadittu vastineeksi unelmien toteutumisesta? Useampi sivu tekstiä, ei sen enempää!
Näin minä kannustan (tai huijaan) itseäni. Pilkon asiat osiin. En lähde ajattelemaan, että tämähän on alkusoittoa vasta ja koulussa joudun vähän väliä samanlaisen urakan eteen. Olen oppinut arvostamaan tietoa ja uuden oppimista. Minä saan oppia uutta, se on tilaisuus. Nielaistaan nyt tämä pala kerrallaan eikä mietitä monen vuoden urakkaa.
En myöskään ajattele matemaattisia tehtäviä, jotka tuottavat minulle vaikeuksia. En mieti sitä paniikkia, mikä minut valtaa kaikkien vieraiden ihmisten keskellä ja aiheuttaa minulle hengenahdistusta ja tärinää. En pohdi sitä tuskaista itsetunnon romahtamista, mikä saattaa iskeä kesken vaikeiden tehtävien. Minä en anna niiden asioiden häiritä lukemistani. Toki minä tulen mielikuvaharjoittelemaan pääsykoepäivän itseäni rauhoittamalla, mutta sen aika on sitten, kun olen kahlannut materiaalin läpi. Asia kerrallaan, osissa, pala palalta. Se on tie itsensä hallintaan. Kun päästää negatiivisten tunteiden haamut vapaaksi päässään, ei tiedä mistä aloittaa ja mihin lopettaa.
Mutta nyt, sanoista tekoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti