Tulihan se sieltä: kevätstressi, notkahdus ja pienimuotoinen romahdus. Pysähdys, kun ei vaan jaksa enää vetää kintut pinkeinä. Tuli viikonloppu, tuli väsymys, tuli äitienpäivä, tuli itku. Erityismies vielä loisti poissaolollaan, sovitusti, mutta minun mielenterveyteni kannalta niin väärään aikaan.
Tiedän aina siitä, että olen hetkellisesti aivan loppu, kun tulee kyyneleet. Niitä tuli eilen ja tuli tänään.
Toukokuu on vihoviimeinen kuukausi. Loppuu koulut, harrastukset ja päiväkodissa juhlitaan kevätjuhlaa. Pitää olla auttamassa siellä, tuolla ja täällä. Pitää muistaa kaksi miljoonaa asiaa ja kaikki ovat niin tärkeitä, ettei niitä saa unohtaa. Ei ole mahdollisuutta heittäytyä laakereille ja sanoa, ettei jaksa. Pääsykoerutistuskin sattuu juuri tähän samaan rytäkkään. On terapiaa, joka vie omalla tavalla energiaa. Ja sitten on parisuhde ja sen hoitaminen.
Minulla ja Erityismiehellä on selvästi astunut arki parisuhteeseen. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Minä olen alkanut huomata, ettei Erityismies jaksa nähdä vaivaa ja hoitaa meidän suhdettamme. Minä olen keikkunut vastuunkahvoissa ja koittanut hoitaa kaiken parhaani mukaan. Hän ei ole sisäistänyt minun kiirettäni ja tuskaani pitää asioista huolta. Nyt kun minun jaksamiseni mureni viikonloppuna, kerroin hänelle miten tilanne on; että nyt pitää oikeasti alkaa tekemään jotain ja näkemään vaivaa, jos haluamme tämän suhteen kestävän ja minun pysyvän selväjärkisenä. Minä tarvitsen nyt toista tasavertaista aikuista, en assistenttia, joka elää puolittain meidän kanssa ja puolittain omaa elämää.Oma elämä on toki kaikille sallittua, mutta asiat pitää mennä koko yksikön edun mukaisesti eikä niin kuin oma mieli halajaa. Ja koska Erityismiehellä on tapana olla semmoinen haaveilijaluonne,joka suunnitelee ja aikoo paljon, mutta toteuttaa vaan tietyt asiat, sanoin hänelle, että nyt pitää alkaa tapahtumaankin jotakin.Nyt asioiden on muututtava sanoista tekoihin, ja on aika kääriä hihat. Tämä suhde ei tule pysymään hyvänä pelkästään olemalla, vaikka kuinka rakastaisi.
Olen niin pohjattoman väsynyt ja toivon, että Erityismies tulisi illaksi kotiin ja voisimme jutella tästä. Hän onneksi näytti ottavan minut tosissaan ja tajuavan, miten asiat ovat. Nyt on päivän suurin haaste edessä: miten hakea lapset kotiin ilman, että alan ihmisten ilmoilla itkemään.
Tuli taas niin monta askelta mentyä eteenpäin, että nyt sopii ottaa pari askelta taaksepäin. Sellaistahan tämä elo on: aina liikettä kohti jotain tai poispäin jostain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti