"Hyvää Äitienpäivää!", toivottavat kaikki toisilleen. Kaupat tursuvat kukkia, lahjoja ja ties mitä- äidille. Askarrellaan ihania kortteja ja vieraillaan mummolassa. Mummo leipoo herkkuja ja lapsenlapset kirmaavat mummolan pihalla. En haluaisi olla katkera, mutta tämä on minun säröni. Niin paljon olen muuttanut ajatusmaailmaani, monessa asiassa, mutta tämä sattuu edelleen ja kovaa.
Saammeko me äidittömät olla surullisia äitienpäivänä? Vaikka olisimme äitejä itse? Vaikka emme olisi äitejä? Mahtuuko tuohon päivään myös meidän äidittömien kaipaus ja suru?
Me haluaisimme niin kovasti viettää äitienpäivää tai mitä tahansa päivää äitiemme kanssa. Me haluaisimme edelleen äitimme takaisin.
Olen ollut äiti jo useamman vuoden. Olen saanut ihania kortteja ja aamupaloja. Tunnen itseni toisinaan kiittämättömäksi ja typeräksi, kun minulla on paha mieli äitienpäivänä, ihanista lapsista huolimatta. On kuitenkin oltava itselleen armollinen. Kyllä niin suurta menetystä saa vetistellä, vaikka se olisi kenenkä mielestä mitä. Tällaisena päivänä suututtaa hirveästi sammakot, joita ihmiset päästelevät suustaan: "En tiedä mitä tekisin ilman äitiäni, en pärjäisi ilman häntä." Voi kun he yrittäisivät pitää mölyt mahassaan ja yrittäisivät edes pienen hetken kunnioittaa meitä, jotka joudumme pärjäämään ilman. Meillä ei ole vaihtoehtoja,ei takaporttia. Meillä ei ole äitiä ja se tekee, ja saa tehdä meidät surulliseksi. Erityisesti tänä päivänä, kun sitä menetystä ei voi olla ajattelematta.
Elämä, anna minun kasvattaa lapseni aikuisiksi. Anna minun nähdä lastenlapseni. Säästä lapseni tältä ikävältä ja annan minun tehdä tehtäväni heidän kohdallaan valmiiksi.
Annathan, elämä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti