Kävin Entisen kanssa lounaalla. Puhuimme paljon. Huomasin, että hän on todella väsynyt. Olen iloinen siitä, että hän vihdoin lakkasi olemasta kuin vastaanhangoitteleva lapsi ja ymmärsi, ettei pärjää yksin.Kuinka asiat eivät vaan selviä elämällä,vaan tulevat aina takaisin.Hän ymmärsi sen, että hän tarvitsee apua. Ehkä hän vaan tarvitsi hengähdystauon puhumisesta, kuten itse sanoi. Uskon, että Entinen on pian valmis ottamaan vastuun omasta onnellisuudestaan ja tekemään sen eteen töitä.Minä voi tukea taustalta ja olla ylpeä hänen saavutuksistaan, mutta en voi tehdä sitä hänen puolestaan.Entinen pystyy siihen varmasti, kun ymmärtää, miten valtavasti hänessä on potentiaalia.
Saapuessani kotiin, selasin postin läpi. Minun lähetteeni on kuin onkin kulkenut eteenpäin ja pääsen lääkärin arvioon! Tunsin syvää tyytyväisyyttä itseeni, että taistelin mielenterveyteni puolesta. Se kannatti todella.
En malta odottaa, että pääsen terapeutilleni kertomaan ilouutisen ja hihkumaan riemusta. Hän sai minut uskomaan, että tämä on meidän taistelumme ja siksi sain voimaa hoitaa asian loppuun. Eihän tämä oikeasti ollut yhteinen taistelu, vaan hän tuki ja rohkaisi minua toimimaan asian puolesta ja olemaan sitkeä.
Lisäksi kävin haastattelussa toista terapiamuotoa varten ja minut hyväksyttiin mukaan. Minut, joka aina jää pisterajojen ulkopuolelle ja joka on aina siinä "Valitettavasti valintamme ei juuri tällä kertaa osunut sinuun"-joukossa.Ratkean ilosta, innosta ja uteliaisuudesta!
Voi kun voisi soittaa äidille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti