Erityismies on ulkona. Hän ilmotti siitä hyvissä ajoissa parisen viikkoa sitten. Minua alkoi samantien ahdistaa ja kauhukuvat valtasivat mieleni. Hän menee ja pettää minua. Ihan varmasti pettää. Kaikki menee palasiksi ja minä aloitan jälleen alusta, ellen sekoa täysin. Sitä minä pelkään,vaikka Erityismies ei anna mitään syytä siihen.Tälläkin hetkellä nielen kiukun kyyneleitäni, sillä minulla on semmoinen olo, että hänen järjestää menonsa aina niille viikonlopuille kun lapset ovat kanssamme.Minusta tuntuu, että hän jättää minut oman onnensa nojaan ja lähtee itse pitämään hauskaa.Minä hoidan yksin työt ja hän hoitaa yksin huvit.
Erityismiehellä on vielä maailman ärsyttävin tapa nukkua juhlimista seuraava päivä, joten voin olettaa näkeväni hänet sunnuntai-iltana sen jälkeen kun olen saanut lapset yöunille. Toki hän on varmasti krapulainen ja valittelee väsymystään, mikä lisää minun raivoani ja saa minut kiukustumaan, koska koen edelleen, että hän on hylännyt minut tai oikeastaan meidät, koska hän ei jaksa meidän seuraamme. Se, ettei hän viihdy seurassamme ei todellisuudessa pidä paikkaansa, sillä Erityismies leikkii lasten kanssa, tekee kotitöitä ja kysyy minulta usein, mitä ajattelen/vaivaako minua jokin. Kai tämä hylätyksi tulemisen tunteesta kumpuava kiukku on vaan niin suuri, että se vyöryy kaiken yli. Minulla ei ole mitään keinoa, millä pääsisin eroon tästä tunteesta. Tunnen itseni niin avuttomaksi näiden isojen tunteiden kanssa. Edes se ei lieventänyt olotilaa, että Erityismies soitti lähdettyään ja kertoi ikävöivänsä minua heti. Hän sanoi, että hänelle tuli typerä olo, ettei edes halannut minua lähtiessään. Eikä minun kuulemma pitäisi murehtia raha-asioita, sillä hän auttaa minua, meidän yhteinen taloushan se nykyään on.
Inhoan tätä tunnetta, mikä minut valtaa eikä lähde pois ennen kuin saan Erityismiehen tänne ja hän on lepyttänyt minut. Se vaan menee niin, sillä minun paha mieleni näkyy. Joka kerta Erityismies sanoo, ettei mitään tapahtunut ja kuinka hän ikävöi minua. Joka kerta minä ajattelen, että hän valehtelee ja kuinka naurunalaiseksi hän minut tekee jos pelehtiikin selkäni takana. Kumpuaako tämä siitä, että minua on petetty? Siitä, että minä olen pettänyt? Vai onko tämä tunne jotain syvempää, mustasta menneisyydestä?
Minä haluan olla hänelle se täydellinen, jonka jälkeen ei tarvitse etsiä. Ehkä olenkin. Koskaan ei ole tehnyt näin kipeää tajuta, ettei ole sitä ensi huumaa eikä toinen katso sinua niillä silmillä enää.Sitä katsetta,jonka valossa olet se maailman ihmeellisin tyttö, sitä ei vaan saa takaisin ja siksi minä pelkään, että tämä on tässä ennen pitkää.
Järjettömiä pelkotiloja, mutta toisinaan ne syövät minut elävältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti