Hän on nyt poissa. Hän, joka hiipui. Näin hänet unessa muutama päivä sitten ja tiesin, että hän kuolee. Unessa olimme bussissa ja juttelimme nauraen. Sitten hetkessä hän muuttui luurangonlaihaksi eikä enää ollut oma itsensä, ei oikeastaan kukaan. Hidastettuna hänen laiha ruumiinsa tipahti aseman rappusia alas.Seuraavassa otoksessa tulivat ambulanssit. Minä tiesin, ettei hän enää palaisi.
Entinen suree,totta kai. Haluaisin tukea häntä, mutta olen liian keskeneräinen ja heikko.
Näen joka yö mielipuolisia unia. Täynnä menneitä paikkoja ja ihmisiä, joita en ole vuosiin edes ajatellut.Menneisyys sekoittuu nykyisyyteen ja nykyisyys menneeseen. Herään hikisenä, pää sekaisin tästä kombosta.
Ajoittain minä pelkään, että romahdan. Mitä jos en kestäkkään menneisyyden taakkaa uudestaan? Mitä jos Erityismies ei kestä minua? Mitä jos minä en kestä häntä? Olen ollut ahdistava,takertuva,kiukkuinen ja inhottava. Pyysin tänään sitä anteeksi ja uskon, että hän ymmärtää. Hän vaan jotenkin tajuaa sen, että minun on oltava tällainen, että selviydyn tästä.
Tänään minä inhoan itseäni enkä jaksaisi yhtään mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti