Paniikkihäiriö

En tiedä milloin paniikkihäiriöni alkoi. Varhaisimmat muistikuvat ovat siitä, kun äiti kuoli, jolloin olin 12-vuotias. Silloin oireilin lähinnä sillä, että hyperventiloin itseltäni melkein tajun kankaalle. Tuntuu pahalta; pieni tyttö ilman äitiä ja ilman minkäänlaista tukea. Onko mikään ihmekkään, että psyykkiset asiat tulvivat yli ja muuttuivat fyysisiksi?

Myöhemmin mukaan astuivat sydämentykytykset ja tärinä. Näiden kahden jälkimmäisen oireen kanssa taistelen tänäkin päivänä. Itsetutkiskelun ja aiheesta lukemisen jälkeen, olen hiukan oppinut hillitsemään niitä. Sain lääkäriltä rauhoittavia, mutta niihin en ole koskenut. Toivottavasti en joudu koskemaankaan, sillä minä haluan kokeilla, pystynkö minä tähän ilman lääkkeitä.

Paniikkihäiriö oli minulle täysi kysymysmerkki aikoinaan. Sain kuulla siitä vasta sitten, kun olin saanut useamman kohtauksen. Myös äidilläni oli paniikkihäiriö ja suvusta sitä löytyy muillakin. Minusta tuntuu, että moni heistä lääkitsee itse sairautta, mutta eivät keskity hoitamaan sitä, mistä se on lähtöisin. Minä taas haluan pureutua niihin asioihin, jotka suistivat minut paniikkihäiriöön, jotta voisin lieventää sitä tai päästä siitä jopa kokonaan.

Olen ollut pitkiäkin aikoja ilman kohtauksia. Yleensä kohtaukset vähenevät, kun ahdistus vähenee ja silloin, kun olen oikein onnellinen. Stressi ja uudet tilanteet kuitenkin aiheuttavat oireita, oli muu elämäntilanne mikä tahansa. Uusissa tilanteissa, missä on paljon ihmisiä, alkaa sydän hakkaamaan ja tulee tärinä käsiin ja jalkoihin. Stressi taas puolestaan aiheuttaa paineen tunnetta rinnalle, pyörtymisen tunnetta ja sitä, että alan hengittämään pinnallisesti, mikä tietysti vaikeuttaa rauhoittumista. Arkitilanteissa pahinta on olla kaupan kassajonossa: en voi sietää sitä, että joku vieras ihminen tulee iholle eli ts. ylittää minun näkymättömän rajani ja tulee niin lähelle seisomaan, että tunnen hengityksen niskassani. Tässä asiassa ei taida auttaa, kuin rampata siellä kaupassa niin paljon, ettei se enää häiritse.

En tiedä, kuinka vakava paniikkihäiriö minulla on, enkä välitäkkään tietää. Vuosien varrella se on lieventynyt. Olen hyvän matkaa tullut eteenpäin niistä ajoista, kun jouduin ambulanssilla sairaalaan. Tai kun sisäinen puristava ahdistus aiheutti niin pahat krampit käsiini, että kynteni painuivat kämmeniin ja sormeni jouduttiin "repimään" suoriksi. Luulen, että olen nyt tietoisempi kaikista tunteistani ja siksi paniikkioireetkin ovat lieventyneet. En enää painu sinne asti, missä kroppa menee hätätilaan.

Apukeinoiksi olen löytänyt rauhoittumisen, mikä minulla vaatii oikeasti hiljaisen tilan, makuuasennon silmät kiinni ja kauniin, rauhallisen musiikin. Melkein samaan tilaan pääsen kyllä, jos pääsen makaamaan silmät kiinni veden ääreen, missä kuulen veden liplatusta ja tuulen käyvän puissa. Tällä jälkimmäisellä tavalla rauhoitin itseäni jo lapsena.
Lukeminen hiljaisuudessa antaa oman rauhansa, koska se on mieluista. Varmaan mikä tahansa rakas harrastus tuo saman tunteen.
Silloin, kun olen kovan stressin vallassa, eikä kotona löydy mitään pakokeinoa, puen lenkkivaatteet päälle ja lähden kävelemään. Paras keino siellä vakauttaa päänsisäinen kaaos, on juosta tovi. Pidempi juoksupätkä vapauttaa hyvää oloa eniten. Tämä on sinäänsä hassua, koska en ole koskaan tykännyt juoksemisesta. Päätin kuitenkin kokeilla sitä, koska niin monelle se tuo hyvän olon. Pahan tunteen laukaisemiseksi on muutettava asennettaan ja kokeiltava sellaisiakin asioita, mitkä eivät ole niitä omia juttuja, sillä niitä apukeinoja voi löytyä yllättävistäkin paikoista.

Terapeuttini antoi ennen pääsykokeita minulle vinkkejä ottaa tilanne haltuun. Aikaisemmissa koetilanteissa olen tietämättäni päästänyt paniikin vellomaan ja ollut kykenemätön keskittymään. Pääni on täyttynyt huonoista ajatuksista:

"Nyt se paniikki tulee taas, apua!"
"Kaikki ihmiset katsovat minua, että tuossa se urpo tärisee."
"Olen tyhmä ja huono."
"En saa henkeä kohta."
"En selviydy tästä."

Terapeutti kertoi minulle maadoittamisesta, mikä auttaa kropan hallitsemista. Sen olen itsekin tiedostanut, että istuminen hillitsee tärinää. Nyt kuulin, että istuessa pitää laittaa jalat tukevasti maahan, että tuntee "maata jalkojen alla". Tarvittaessa voi hiukan jännittää reisilihaksia, jolloin verenkierto (ja paniikin tunne) siirtyy alaspäin isoihin lihaksiin. Ajatuksilla voi voimistaa vielä tätä häätämällä kauhuajatukset pois ja miettimällä yksinkertaisia asioita:

"Minä olen tässä, jalat tukevasti maassa."
"Ei ole mitään hätää, se on vaan tunne."
"Olen hyvä, ja osaan kyllä."

Niin hölmöltä kun se kuulostaa, niin se auttoi!

En myöskään ole viihtynyt massatapahtumissa ja vieraiden ihmisten keskellä. Olen ottanut tavoitteeksi sen, että yritän. Vuoden sisällä olen käynyt kaksi kurssia uppo-outojen ihmisten seurassa ja nauttinut siitä. Lisäksi olen oppinut uutta ja tehnyt asioita, joista olen ennen vaan kotona haaveillut. Naisten Kympille osallistuminen oli erävoitto, sillä yhdistin kaksi "en pysty siihen"- osa-aluetta: suuren määrän vieraita ihmisiä ja juoksun. Näiden kokemusten ja itseni ylittämisen tunteen johdosta olen iloisempi ja itsevarmempi. Olen myös lakannut vähättelemästä itseäni siitä, että toisille se on niin helppoa. Olkoot, minä elän omaa elämääni oman taustani kanssa ja saatan tarvita enemmän vahvistusta ja tukea kuin joku toinen. Ja se on ihan okei. Pääasia on päästä eteenpäin, vaikka siihen menisi kuinka paljon aikaa. Oma tahti on paras tahti.