Niin se uusi päivä toi taas ilon tullessaan. Eilisen mustat pilvet olivat onneksi aamuun mennessä väistyneet. Lepo auttaa mieleen ja saa asiat taas järjestykseen. Nyt on parempi olla.
Esikoinen sai tänään todistuksensa. Lienee kevätväsymystä, sillä se näkyi arvosteluissa. Sosiaalisissa taidoissa, kuten työrauhan antamisessa ja muille ystävällisenä olemissa on hiukan taas kirittävää. Onhan se toisaalta raskasta lapselle; olla koko vuosi taitava, ystävällinen, keskittynyt ja muistaa kuitenkin pysyä huolettomana lapsena. Pystyykö siihen moni aikuinenkaan? Minkähänlaisia arvosanoja jaettaisiin työpaikoilla kahdesti vuodessa?
Erityismieskin tuli mukaan juhliin. Sali oli vaan tupaten täynnä, joten vietimme aikaa leikkien koulun pihalla, me kaikki: minä, lapset, Entinen ja Erityismies. Meidän hassu tiimimme. Toivoisin kaikille eroperheille jotain samankaltaista, ristiriidatonta oloa. Sitä, että katsottaisiin oikeasti sitä lasten etua muuten, kuin omien tunteiden läpi. Nähtäisiin se eron vastapuoli ihmisenä, josta löytyy paljon hyvää. Onhan sitä vaikka millä mitoin, kun kerran perhekin on yhdessä perustettu. Ristiriitoja voidaan sitten puida muuten kuin lasten läsnäollessa. Ja niitä ristiriitoja pitääkin purkaa, että jaksaa pitää paletin kasassa ja päästä eroon negatiivisista tunnetiloista. Enkä missään tapauksessa ota tästä itselleni kunniaa, vaan se kuuluu jokaiselle meistä aikuisista: ei tähän yksin pystyisi. Me puhallamme kaikki yhteen hiileen, autamme toisiamme ja se kantaa hedelmää. Se tuo meille hyvän olon ja on mittaamattoman arvokas lahja lapsille: mutkaton, rakkaiden aikuisten verkosto.
Viimeisinä koulupäivinä tuli ekaluokkalaiselle kriisi kouluunlähdön hetkellä. Hän oli unohtanut tehdä läksyt. Pelko opettajan vihastumisesta sai lapsen kyyneliin. Selitin, että se oli myös äidin vika, kun en ollut muistanut kysyä, onko läksyjä. Olimme molemmat jo kesäloma tunnelmissa ja selitin, että se on varmasti opettajastakin ymmärrettävää. Mutta se oli lapselle vuoren kokoinen kriisi. Siinä hetkessä minä taistelin muistojeni kourassa tuntien pientä ärsyyntymistä ja helpotusta yhtä aikaa. Mietin, mitä itse kannoin harteillani samanikäisenä ja vertasin niitä lapseni murheisiin. Päällimäisenä oli kuitenkin kiitollisuus siitä, että hänen ei tarvitse miettiä, juoko isä viikonloppuna itsensä humalaan ja nukkuuko äiti masentuneena koko päivän. Hänen ei tarvitse laittaa omia murheitaan sivuun aikuisten murheiden tieltä. Rakas lapseni, sinun suurin murheesi saa olla juuri sinun maailmasi kokoinen. Se on kaukana aikuisten maailmasta, ja niin kuuluukin olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti