Nyt se on täällä. Viimeiset kokeet ovat ohitse: olen vapaa. Viimeisten pääsykokeiden jälkeen päähän iski ajatus, että mitä jos jäänkin ilman koulupaikkaa? Kaikki suunnitelmani ovat nyt käsillä ja pelkään todella niiden kariutumista. Ilman niitä en tiedä, mitä teen.
Tällainen paniikki iskee aina, kun minun täytyy odottaa jotain tapahtuvaksi. En kestä epätietoisuutta, vaan se saa minut lannistumaan. Neljä viikkoa odotusta tuntuu tuskaiselta.
Toisaalta, olen kaikkeni tehnyt tältä erää. Enempää en tuossa ajassa pystynyt. Olin lukenut ja valmistautunut hyvin. Matemaattiset osiot menivät penkin alle ja se harmitti ihan hirveästi. Nyt tiedän kuitenkin miten varautua, jos joudun hakemaan uudestaan. Toivottavasti en joutuisi, vaan pääsisin kerralla kouluun.
Ehkä tämä ottaa aikansa, että tottuu takaisin siihen, ettei ole pakko lukea joka päivä. Melkein kaksi kuukautta olen puurtanut pitäen vain satunnaisia välipäiviä. Olen tehnyt parhaani ja jää nähtäväksi oliko minun tämänhetkinen parhaaksi tarpeeksi.
Lähdimme iltapäivällä Erityismiehen kanssa rannalle rentoutumaan. Makasimme hietikolla ja tuuli puhalsi vienosti poistaen kuumuuden iholta. Minä luin kirjaa elämän energiasta. Siinä hetkessä tunsin taas oloni kohentuvan. Lähellä luontoa ymmärsin taas, että minä pääsen vielä tavoitteisiini. Eivät haaveet kulje aina suorinta tietä, mutta uskomalla niihin, löytää perille. Toivoa ei vaan saa ikinä menettää, sillä sitä on aina, edes hippusen verran.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti