maanantai 21. heinäkuuta 2014

Päättymätön itku

Minä olen itkenyt monta päivää putkeen. Se on ihan hirveätä, loppumaton itku. Se ei pääty, vaan pulppuaa esiin yhä uudelleen ja uudelleen. Ensin tulee väsymysitku, sitten suruitku. Tämän jälkeen surulliset ajatukset seuraavat toisiaan ja itken lisää. Ihmisten ilmoilla pystyn olemaan suhteellisen normaali tai ehkä tavallista väsyneempi, mutta kotimatkalla alkavat kyyneleet polttaa silmänurkissa.
Pahat ajatukset ruokkivat toisiaan

Meillä on ihan paska suhde, ihan varmasti on

Erityismies aikoo jättää minut, koska olen niin surkea, tyhmä ja ruma

Lapsilla on huono olla minun kanssani, ne varmasti traumatisoituvat

Ei kun minähän pilasin niiden elämän jo viemällä niiltä ydinperheen, mikä itsekäs paska!

Minusta ei koskaan tule mitään

En parane, en yritä tarpeeksi, surkimus

Lihonutkin olen, en vaan osaa pitää huolta itsestäni

Kaikkien olisi vain parempi, jos minua ei olisi

Osa minusta tajuaa sen olevan uupumusta. Pelkkää aivokemiaa. Sitä, että ajatukset kulkevat niitä kipeitä uria, jotka ovat sinne päähän pahojen vuosien ja kokemusten vuoksi syntyneet. Ihminen on ohjelmoitu toistamaan kaavaa. Suurin haaste onkin luoda hyvistä ajatuksista päähän syvemmät urat kuin huonoista. Se vaatii keskittymistä, enkä minä oikein jaksaisi keskittyä joka ikiseen hetkeen. Ohjata mieltäni kuin lasta konsanaan: toistamalla, kuinka kaikki muuttuu hyväksi.

Ei se Erityismiehelläkään helppoa ole. Jatkuvaa venymistä minun mielialoihini. Nyt se on kiukkuinen ja nyt se taas itkee. Jahas. Se itkee mennyttä surua ja tulevaakin. Särkyy maailman epäreiluudesta, murehtii kaikkien suruja ja on valmis kantamaan kaikkien taakkaa kestämättä edes omaansa. Taas on hetki, kun sillä eivät puolustuksen rajat pidä. Silloin se ei pysty keskittymään mihinkään eikä viemään mitään asiaa loppuun. Vahva ja heikko. Haavoittuva.

Onhan sen itkun joskus loputtava. On laskettava rimaa maan tasalle. Siihen asti ei auta kun miettiä eteenpäin vain hengenvedon verran. Maistella pieniä hetkiä kerrallaan ja nauttia siitä, että saa olla olemassa.



sunnuntai 13. heinäkuuta 2014

Miten parisuhteessa pitäisi olla

Mitä vanhemmaksi tulee, sen vähemmän rakkaudesta ja parisuhteista tietää. Nuorena osaa vain rakastaa ja heittäytyä. Silloin rakkaus ja me-henki on huipussaan jollain tasolla. Kun tulee lisää ikää ja takana on kirveleviä pettymyksiä, astuu esiin järki. Järki, joka takertuu sitten kaikenlaisiin kysymyksiin ja lopulta et tiedä onko yhdessäkään parisuhteessa enää mitään ideaa. Kaikissa on jotain, kaikista puuttuu jotain. Ihan uskomatonta on pyöritellä ajatuksia siitä, mitkä ovat itselle sellaisia asioita, jotka suostuu hyväksymään. Sellaisia asioita, joita jättää vaatimatta ilman että katkeroituu.

Minä tiedän, että rimani on liian korkealla. Kurkottelen mielessäni parisuhdetta, jota en voi saada. Vertailen, mietin ja pohdin. En tiedä ärsyynnynkö enemmän niistä piirteistä, mitä toisessa on vai siitä ajatuksesta, että edes vaivaan päätäni miettien sitä, mikä voisin olla paremmin? Sen verran jo tiedän, etten ikinä tule löytämään minun täydellistä parisuhdettani. Vaadin niin paljon asioita, että yhdestä ihmisestä niitä ei löydy. Se harmittaa toki, mutta ryvenkö siinä ajatuksessa vain liikaa vai enkä oikeasti ole tyytyväinen vallitsevaan tilaan? Minun pitäisi enemmän lähestyä sitä ajatusta, miten vallitsevasta tilanteesta saisi sellaisen, missä olisi hyvä ja leppoisa olla. Haluan liikaa vastakohtia yhdellä kertaa: tasaista, mutten tylsää, turvallista, mutta jännittävää, pysyvää, mutten kahlitsevaa.

Olen myös yrittänyt selvittää, kuinka paljon oma masennukseni vaikuttaa siihen, miten tulkitsen ympäristöni. Olisiko terve ihminen tyytyväisempi kuin minä tässä tilanteessa? Yritänkö minä saada revanssia kaikesta siitä, mistä olen jäänyt rakkaudessa ja tuessa paitsi? Mietin, onko parisuhde edes se, josta pitäisi ammentaa kaikki hyvä? Vai pyöriikö muiden maailma niin, että kaikkea ei kuulukaan saada yhdeltä ihmiseltä? Sehän voi olla, että rakkaus ja onnellisuus on kuin palapeli, joka täydentyy hyvästä, jota voi saada myös ystäviltä, läheisiltä, työstä ja harrastuksista. Ehkä se onkin juuri niin.

Painin kovasti minuuteni kanssa. Tiedän, etten ole helppo ihminen. Olen masentunut ja mielialani vaihtelevat; olen vihainen, surullinen, stressaantunut. Olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikka olen tällainen, en silti ansaitse vähempää tai huonompaa. Yritänhän minä aktiivisesti ponnistella kohti parempaa, käytöksineen ja mielialoineen kaikkineen. On vaikeaa suhteuttaa ansaitsemiensa asioiden määrää. Joku sanoo minulle, että vaadin elämältä liikaa, joku taas, että tyydyn liian vähään. Ehkä tärkeintä on sitten kuunnella sydäntään, joka harvoin on väärässä. Sydän kertoo usein vastaukset kiperiin kysymyksiin.

Riittämättömyys on karmaiseva tunne. Sen kanssa eläminen on raskasta. Se tunne pitäisi tavoittaa, rytistää pieneksi palloksi ja viskata menemään. Pitää vaan koittaa elää ja ajatella, että:

Minä riitän
Sinä riität
Me riitämme

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Joskus on parempi vaan antaa olla

Isä soitti minulle. Kuulin sen heti hänen äänestään, utuisen ja tahmaisen humalan. Muutama kuukausi on menty selvillä vesillä, mutta se ratkeaminen tulee aina. Sen suhteen olen haudannut lapsenuskoni. Hän ei ole koskaan päässyt siihen tilaan, missä riippuvuudesta päästään omasta tahdosta. Jos hän on juomatta, se johtuu aina toisen ihmisen seurasta. Jos hänellä ei ole ketään, jolle vetää kunnollisen ihmisen roolia, hän juo. Niin valitettavaa kun se onkin, hän on valinnut elää sillä tavoin. Kukaan eikä mikään saa häntä luopumaan vanhoista tavoistaan pysyvästi. Hän ei halua muuttua ihan oikeasti, vaan siksi aikaa kun on tarpeellista ja se hyödyttää häntä. Voisin surra sitä, että minulla on tuollainen isä. En vaan jaksa käyttää suremiseen yhtään enempää aikaa elämästäni. On vaan hyväksyttävä ja muistettava, että hän on sellainen, enkä minä missään tapauksessa ole hänen jatkeensa. Kohtaloni ei ole sidottu siihen, millainen hän on ihmisenä ja miten hän muita kohtaan käyttäytyy. Olosuhteet kasvulleni eivät olleet parhaat mahdolliset, mutta loppuelämä on pitkälti omissa käsissäni.

Puhelun edetessä minut valtasi se raskas olo, joka minulle usein hänen ja monen muun sukulaisen kanssa tulee. Raskas, painostava, uuvuttava olo. Tämän puhelun agendana oli huonot sisarussuhteet. Kuinka meidän lasten pitäisi olla läheisiä. Hänen piti ottaa selvää, onko omansa edes elossa, mutta ei voi käsittää meidän huonoja suhteitamme. Yritin selittää erilaisuudesta ja siitä, että ei sisaruus velvoita olemaan läheinen. Joko ollaan läheisiä tai sitten ei, eikä sitä asiaa voi pakottaa, koska kyse on tunteesta. Isä ei voinut käsittää tätä, eikä hyväksyä. Kyllähän meidän pitäisi olla läheisiä, kun elimme niin onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Piti melkein nipistää itseään, jotta aivoni ymmärsivät, että kuulin oikein. Hänen mielestään meidän elämämme on ollut onnellista ja mahtavaa. Mietin, että kenenköhän elämästä hän mahtaa nyt puhua? En kuitenkaan vedä itseäni syvemmälle siihen soppaan ja ala väittämään vastaan. Ehkä hän ei pysty vastaanottamaan niitä tuskaisia muistoja, joita hän meille aiheutti. Ehkä hän tosiaan luulee, että olimme onnellisia. Ehkä on parempi, että suljen vaan suuni ja annan hänen luulla niin.

Pahinta on ulkokultainen ylpeys minusta. Hän on ylpeä, koska opiskelen. Muille hän kertoo niin. Minulle hän sanoo ettei olisi ikinä voinut uskoa, että lapsen saatuani lähtisin vielä opiskelemaan. Olisin mieluummin halunnut kuulla, että hän ei pitänyt todennäköisenä, että opiskelisin vielä. Syyksi olisin halunnut kuulla sen, kuinka olen pienestä pitäen taistellut rajoja ja ennakkoluuloja vastaan. Ollut voimakastahtoinen ja päättäväinen tyttö. Olisin halunnut kuulla, että sisimmässään hän tiesi, että totta kai minä pystyn siihen, koska olen minä.

Miten voikin olla kaksi näin erilaista näkemystä. Isän mielestä elämäni on ollut onnellinen lapsuudesta asti. Minusta taas tuntui vuosikausia siltä, että hukun hitaasti ja tukehdun tuskaan.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Kohti kuolemaa

Tunnen olevani reessä, joka vilistää hurjaa vauhtia alamäkeen. Yritän tarttua oksiin, jotta vauhti pysähtyisi. Teen niin, jotta määränpää ei tulisi eteeni liian äkkiä. Haluan hidastaa vauhtia, nauttia kyydistä. Sillä tavalla elämäni kulkee.

Avasin suuni eräänä iltana Erityismiehen kuullen. Mietin ääneen mielikuvaani elämästä. Kun aloin puhumaan asioita ääneen, alkoi minulle selkiytyä yksi suurimpia jatkuvaan kärsimättömyyteeni ja tuskastumiseeni. Tavallaan olen aina tiedostanut asian, mutta nyt se valkeni minulle hyvin selkeänä.
Pidän itseäni vanhana, vaikka olen alle kolmekymmentä. Olen monta kertaa havahtunut olevani aivan kauhuissani, kuinka ikäiseni raukeasti toteavat, että perhettä voisi alkaa miettimään muutaman vuoden sisään, koska asialla ei ole kiire. Tai jotain muuta asiaa voi harkita vuosien kuluttua. Eihän sitä aikaa nyt tuolla lailla ole tuhlattavaksi! Ei minulla ole mahdollisuutta siirtää unelmiani, vaan ne on saatava pakettiin aiemmin, nopeammin! Tähän kaikkeen löytyi vastaus. Siihen, miksi minä ajattelen, miten ajattelen. Miksi minulla ei ole sitä aikaa, mitä muilla on. Miksi minulla on tuskaisen kiire saada aikaan asioita nopealla aikataululla, että ehdin varmasti.

Minun äitini kuoli 52-vuotiaana.
Minä luulen myöskin kuolevani viimeistään 52-vuotiaana.

Tämä ajatus on muhinut päässäni ilmeisesti siitä asti kaikki nämä vuodet. Ja nyt kun tajusin sen vihdoin, se on niin selkeä ajatus, että voisin melkein käsillä tarttua siihen. Minä elän, kuin olisin kuolemassa. Minä pelkään, että minultakin jää kaikki ihan vaiheeseen, kesken, välitilaan. Olen jopa useasti ajatellut, että onneksi lapset ovat jo aikuisia, kun minä olen 52-vuotias. Niin monta kertaa. Olen siunaillut, että saatanpa nähdä lapsenlapsiakin, jos olen onnekas. Saan ehkä olla mummo. En osaa ajatella, niin kuin moni muu. Minä en pidä itsestään selvänä sitä, että ansaitsisin jotain niin mahtavaa, kuin nähdä lasteni varttuvan lapsista aikuisiksi, että ansaitsisin elää pitkään.

Nyt kun asia on selvä, voin yrittää työstää sitä hiljalleen eteenpäin. Nauttia hetkestä. Jos vaikka aikaa ei olisikaan, niin ainakin olisi nautintoa ja elämäniloa. Hidastaa ja lakata juoksemasta pelkojani karkuun. Voisin vaihteeksi kohdata ne.

Sitä paitsi...
Äitini ennusti aikanaan, että hän ei elä pitkään. Hän myös ennusti, että minä elän.

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Lepo paras lääke on

Olen parin viikon ajan löysännyt tahtia ihan kaikessa. Se on ainoa asia, millä estän suistamasta itseäni ojaan, josta ei enää nousta. Suorittajan on oikeasti aivan järjettömän vaikea vaan olla ja lakata suorittamasta. Joka hetki pitäisi olla hyödyllinen ja mielellään muille ihmisille. Rentoutuminen ja nollailu on hyödyllisen ajan tuhlaamista. Jossain välissä on unohtunut sellainen seikka, että ilman lepoa ihminen ei jaksa. Ja lepoa on monenlaista.

Opiskellessa lepoaika täytyy järjestää kaikista itsenäisimmällä ja rajuimmalla otteella. Kirjat on suljettava, samoin sähköposti. Jatkuvasti päässä jylläävä opiskeluvaihde on väännettävä voimalla lepovaihteelle. Itse tein itselleni pitkin hampain lupauksen, etten opiskele ainakaan kolmeen viikkoon, mielellään koko kuukauteen. Ehdin kyllä myöhemmin. Aivot tarvitsevat lomaa.

Työpaikassa päätin ottaa saman linjan. Olen tullut paikkaan oppimaan; en uhrautumaan ja raatamaan. Opin pitämään puoliani aikatauluissa. Tähän minä pystyn näillä tiedoilla, taidoilla ja jaksamisella. Katastrofaalinen alku opetti laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Vedin ensimmäisen viikon niin täysillä ja uhrautuen, että itkin koko viikonlopun ja olin valmis lopettamaan koko leikin kesken. Halusin olla paras ja tunnollisin. Ensimmäisen viikon jälkeen, hyvänen aika!

Kotonakin suorittaja kokee ahdistusta. Pitäisi pestä pyykkiä, siivota, tehdä ruokaa, olla koko ajan askeleen edellä...Ainoa vaihtoehto järjissä selviämiseen on oppia kestämään epätäydellisyyttä. Kaikki tavarat ei voi olla paikallaan tai asiat valmiina hetkeä kauempaa. Päivässä on vain rajattu määrä tunteja (ja voimia), joten itse opettelen tällä hetkellä säännöstelemään voimiani tekemällä korkeintaan kaksi kotityötä päivässä. Sen jälkeen teen turhuuksia eli sitä mitä huvittaa. Tekemisen pitää kuitenkin olla jotain ei-suorittavaa ja mielekästä.

En oikein tiedä missä vaiheessa aloin ylisuorittaa elämääni. Kuvitelmat siitä, mihin kaikkeen venyn, ovat olleet mahdottomia. Yksi ihminen ei riitä kaikkeen. En voi olla kaikkea täysillä, vaan minun pitää jakaa aikani ja jaksamiseni haluamilleni asioille. Olen tietoinen siitä, kuinka suuri riski minulla on muuttua urajuhdaksi, joka myy sielunsa työlle. Onneksi olen kuitenkin jo opiskeluaikana tajunnut, että se asia jolle haluan eniten elää, on perhe. Useamman ikäiseni uranaisen kanssa keskustelleena olen huomannut, että vaikka he olisivat saavuttaneet työssään käytännössä kaiken, he eivät ole yhtään niin onnellisia, kuin olin päässäni kuvitellut. Ihminen on aina ajatuksissaan vaillinainen ja vähemmän. Minulla on niin paljon jo, tiedän sen. Kunhan saisin tämän sotkun päässäni selvitettyä, niin osaisin nauttia siitä täysillä. Tuntisinpa itseni jälleen ihanaksi, hyväksi ja arvokkaaksi.



sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Kaikki rakastavat omalla tavallaan

Minua on ahdistanut jo pitkään. Luulen, että en osaa enää rakastaa. En tunne järjetöntä ikävää tai koe olevani mikään mahdoton halinalle. Kivulias ero on tehnyt minusta todellisen järki-ihmisen, joka ei jätä mitään romanttisen tunteen varaan. En luota, että rakkaus kantaa tai etten enää koskaan eroa. Ehkä tämä on henkinen kasvunpaikka, jossa etsin taas omaa paikkaani maailmassa. Saatan myös jollain tapaa etsiä sitä oikeaa keinoa, jonka avulla rakastaa sitä ihmistä, johon olen nyt sitoutunut. Ei kaikkia voi rakastaa täsmälleen samalla tavalla.

Yritän olla itselleni lempeä, enkä miettiä sitä, miten muut rakastavat. Ei tarvitse kun katsoa lähipiiriä ja ystävien syitä rakastaa. Yksi rakastaa kumppanissaan turvallisuutta ja sitä, että asiat pysyvät muuttumattomina. Toinen rakastaa sitä, ettei mikään ole itsestään selvää. Kolmas rakastaa sitä, että mies on täysin erilainen, kuin hän itse. Neljäs rakastaa sitä, että taustalla on vuosien suhde ja syvyys. Kaiken ei tarvitse olla täydellistä. Kaikki ei voi olla täydellistä. Ehkä minunkin on lopetettava jatkuva riman nostaminen mahdottomuuksiin. Olen tiedostanut, että jostain syystä etsin koko elämässäni hirveällä vimmalla seuraavaa kehitettävää asiaa. Vaatimukseni ja todellisuus eivät vain aina kohtaa ja se on asia, mikä minun täytyy hyväksyä.

Tällä hetkellä minä etsin omia syitäni rakastaa. Tiedän, että niitä on paljon. Se on ihan hyväksyttävää, että tunteiden syveneminen ja luottamus rakkauteen voi ottaa oman aikansa. Muistutan itseäni, etteivät kaikki asiat tapahdu hetkessä. Ei tarvitse ahdistua jatkuvasti.

Ei ole pakko rakastaa vuosiksi eteenpäin. On armeliaampaa toivoa, että kaiken se kestää ja rakastaa vaikka sitten päivä kerrallaan. Jos niin on hyvä, se riittää. Ei sen tarvitse mennä niin kuin jollain toisella. Ei aina tarvitse uudistua ja kehittyä. Välillä voi vaan olla ja unohtaa sen hemmetin täydellisyyskuplan.

torstai 12. kesäkuuta 2014

Takaisin olen, terve en

Puoli vuotta olen elellyt kuplassani keskittyen kaikkeen muuhun kuin kirjoittamiseen. Virhe se oli, suuri virhe. Minun kuuluu kirjoittaa, minun on pakko kirjoittaa. Kirjoittamisen tarve vainoaa minua, sillä se on kotoisin sisältäni. Voin juosta karkuun miettien, ettei kirjoittaminen ole minun juttuni sittenkään, mutta en pääse tätä tarvetta karkuun. Siispä kirjoitan.

Olen valunut pohjamutiin kerran jos toisenkin. Masennus on haukannut palan minusta jälleen ja nyt pyristelen taas kohti aikaa ja mieltä parempaa. Paskapää-masennus ei ota lähteäkseen, ei sitten millään. Olen väsynyt ja voimaton. Olen yliarvioinut voimani ja ajanut itseni burn outin partaalle. Olen stressaantunut ja itkuinen. Myös vihainen olen ollut. Olen ollut vihainen siksi, että kukaan ei tunnu ymmärtävän, ei ihan oikeasti. Tarvitsen pohjatonta ymmärrystä ja rakkautta. Tarvitsen sitä niin kauan, kunnes en enää tarvitse. Siihen asti, kun olen tarpeeksi vahva kannattelemaan oman painoni verran.

Täällä taas, pohjalta ponnistamassa
Vella

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Masennus? Stressi? Mikä on?

Uupunut on lienee oikea sana kuvaamaan tämän hetkistä tilaa. Olen stressaantunut, väsynyt ja surumielinen. Puolihaluttomuus vaivaa minua, eikä mikään tunnut maistuvan kunnolla. Tiedän kuitenkin, että puolihaluttomuus ei minulle tarkoita masennuksen riehumista valloillaan. Onneksi.

Silloin kun olin pahimmissa masennuksen pyörityksissä en jaksanut kiinnostua mistään. Kaikki voimat menivät siihen, että jaksoin kannatella olemassaoloani. Jaksoin nousta vessaan ja nukkua. Kaikki muu olikin sitten taistelun takana; syöminen, puhelimeen vastaaminen, peseytyminen. Lasten ollessa paikalla sain heistä sen verran voimaa, että jaksoin olla äiti. Surullinen, mutta silti äiti. Nyt kaikesta väsymyksestä huolimatta jaksan käydä koulua ja harrastaa omia juttujani kaiken muun ohessa. Tällä hetkellä oloni johtuu stressistä ja ylirasituksesta.

Moni ei ymmärrä normaalin stressin kuormitusta masentuneelle, joka on kokenut kovia iskuja pitkin elämäänsä. Normaali, hyvinvoiva ihminen kestää normaalin ja vähän kovemmankin kuormituksen. Masentunut ihminen ei meinaa kestää. Masentuneen ihmisen voimat ovat vuosia kuluneet siihen, että hän yrittää kestää ja selvitä. Oma minäkuva ei ole lakattu kestävällä pinnalla, jonka muodostavat rakkaus, kunnioitus, turvallisuus ja lämpö. Masentuneella ei ole pankkia, mistä ammentaa näitä ihanuuksia. Siksi masentunut on raivostuttavan voimaton ja hengästyy elämässä niin helposti. Aikuisen soisi jo olevan tarpeeksi vahva ilman  alituista ymmärrystä, jatkuvaa hellittelyä ja kehumista, koska sitä kuuluu saada lapsena. Mitä tapahtuu niille aikuisille, jotka ovat jääneet lapsuudessa vaille jotain?

Parempia tunnelmia odotellen,
Vella

tiistai 14. tammikuuta 2014

Kroppa ei unohda

Tänään on ollut paha päivä, kiukkupäivä, haistakaa kaikki vittu-päivä. On ollut tuosta noin vaan. Nyt illalla tuntui siltä, kun joku olisi seissyt rintakehäni päällä ja paniikki alkoi vaania minua. En tiennyt mikä on, miksi olen vihainen ja miksi joka paikkaan sattuu. En tajunnut, kunnes satuin vilkaisemaan kalenteriin...

Vuosipäivä. Äidin kuoleman vuosipäivä.

Minun kroppani muistutti minua siitä, menetyksestä. Se muistutti, vaikka en halunnut muistaa. Näin monta vuotta ilman äitiä, kuin koko elämä. En muista millaista on elää normaalia, äidintäyteistä elämää. Miten kummallista olisi, jos olisi äiti. Ihan oma, rakas äiti, jolle voisi soittaa, puhua ja jota voisi peräti koskettaa.

Onhan minulla äiti, ei sitä kukaan voi viedä minulta pois. Minulla on äiti, joka on tuolla taivaan tuulissa. Se nyt ei vaan riitä lohduttamaan rankkoina hetkinä. Kipeä todellisuus iskee tikarina rintaan ja heikentää entisestään. Se on isku vyön alle, järjetön ikävä, ontto tila sydämessä. On olemassa kipua, joka ei katoa itkemällä tai huutamalla. Tämä vaan on ja pysyy. Välillä uinuu hiljaisesti ja välillä tempaa mukaansa.

Käännän aina vaikeudet voitoksi, mutta tämän asian suhteen häviän taistelun aina. En tiedä mitä pitäisi tehdä, kun kaikkea on jo kokeiltu. Minun sydämessäni majailee pieni mörkö nimeltä Ikävä.

sunnuntai 12. tammikuuta 2014

Olisitko sinä minun psykoterapeuttini?

Olin saanut vihdoin aikaiseksi sopia tapaamisen mahdollisen psykoterapeuttiehdokkaan kanssa. en tiennyt hänestä yhtään mitään muuta kuin nimen, mutta uskalsin lähteä tapaamiseen, sillä tämä henkilö oli nykyisen terapeuttini suosittelema.
Taustalla jäyti pelko ja pettymys edellisestä psykoterapeuttivirityksestä, joka vietiin minulta juuri, kun olin innostunut asiasta. Se oli huonoa tuuria, mutta kirpaisi silti. Kuin tikkari, joka ojennettaisiin ja vedettäisiin käsistä sittenkin.

Tunsin, että jotain hyvää tässä on oltava, kun minun ei tee mieli juosta ensimmäisten minuuttien aikana karkuun. hän oli rauhallinen ja lämmin, juuri sellainen ihminen, jota minä tarvitsen ajatusteni peiliksi Meillä oli tunti aikaa, joten elämäntarinan kertominen tunnissa osoittautui haasteelliseksi. Minulle iski taas tajuntaan, millaista paskaa on tullut koettua. Itse ei joitain asioita jaksa kauhistella tai hämmästellä, mutta sama ihmetys palaa, kun näet toisen kasvoilla ihmettelevän ilmeen, joka tuntuu kysyvän: miten sinä olet vielä siinä,hengissä, mutta ennen kaikkea järjissäsi?

Sovimme tapaavamme muutamia kertoja ja kuulostelevamme mahdollisuuksia. Monet eivät tiedä sitä, että terapia on kahden kauppa. Pelkkä potilaan päätös siitä, että tällä henkilöllä minä tulen käymään, ei riitä. Myös terapeutin on selvitettävä ja koettava, että hänellä on antaa jotain juuri tälle potilaalle, siksi treffejä ennen terapian aloitusta on useita. Olen törmännyt elämän aikana ammattiauttajiin, jotka tekevät työtään pelkästään rahasta ja valitettavan usein he ovat olleet lääkäreitä. Minun kokemukseni mukaan parhaita kuuntelijoita ovat papit ja terapeutiksi kouluttautuneet henkilöt, jotka ovat jollain tavalla enemmän kiinni ihmisen sielunmaisemassa ja tunteissa.

Nähtäväksi siis jää, onko etsintäni nyt vihdoin ohitse.

Pakit terapeutilta

Kävin pitkästä aikaa puhumassa terapeuttini kanssa. Tauko oli venynyt usean viikon mittaiseksi ja se kyllä näkyi ja tuntui. Olen tällä hetkellä terapian suhteen väliinputoaja: minulle ei suoda enää niin tiheästi aikoja, sillä etsin itselleni terapeuttia, jonka kanssa aloittaa psykoterapiasuhteen. On kuitenkin hankalaa, sillä etsiminen, etenkin siihen orientoituminen, on todella hidasta ja minä koen tarvitsevani apua enemmän kuin kerran kuukaudessa.

Käynti alkoi niin kuin se aina alkaa: riisuin ulkovaatteet, kävelin huoneeseen, istahdin tuoliin ja vedin polveni koukkuun kuin pikkutyttö. Sen jälkeen minä kerroin mitä minulle tänään ja viime aikoina on kuulunut.

Ensimmäistä kertaa minua ärsytti, kun terapeutti innostui puhumaan pitkät pätkät lapsista. Lapset ja heidän hyvinvointinsa ovat toki minulle erityisen korkealla henkilökohtaisessa arvoasteikossani, mutta tällä kertaa olisin halunnut palavasti puhua minusta. Yritin johdatella keskustelua itseeni. Tuntuu että muutenkin olen terapia-istunnoissa sekava ja hypin aiheesta toiseen. Ajattelen kuitenkin, että siellä minun ei tarvitse tsempata ja miettiä, mitä keskustelukumppani minusta ajattelee.

Juuri kun yritin syventää tunnetiloja koskemaan menneisyyden kipujani, terapeutti leikkasi aiheen kahtia kun veitsen. Olin harmissani, koska se ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Aika oli loppumassa, mutta silti. Hän on aina vastaavissa tilanteissa kommentoinut edes yhden ajatuksen verran. Minusta tuntui, että olin hetken aikaa siinä tilanteessa, jossa olen useasti ollut elämäni aikana: torjuttuna, vailla ääntä, vailla kuulluksi tulemista.

Jälkeenpäin pohdittuani asiaa, päädyin sellaiseen lopputulokseen, että hän haluaa tehdä minuun pesäeroa minun parhaakseni. Terapeuttini tietää, että olen hetkellä minä hyvänsä aloittamassa pitkän prosessin, johon kuuluvia kokonaisuuksia on tällä hetkellä turha lähteä purkamaan meidän satunnaisilla käynneillämme. Nykyiset käyntini on lähinnä ajatusoksennusta, jotta jaksan taas hetken paremmin.

En voi sanoa, että minulla tulee häntä ikävä. En minä häneen ole tajuttoman kiintynyt, eikä terapeuttiin pidä ollakaan. Se on hoitosuhde, siinä missä mikä tahansa hoitohenkilö-potilas-suhde. Kiitollinen minä kuitenkin olen, sillä hänen ansiostaan olen oppinut löytämään rakkauden itseäni kohtaan, uskaltanut taistella epäileviä lääkäreitä vastaan, saanut vinkkejä ja ajatuksia sekä  saanut ison, kannustavan potkun takamukselleni päästäkseni eteenpäin.

Paljon on jo läpikäyty ja paljon on vielä edessä. Kiitos hänen vuorovaikutuksensa, olen todella hengissä, enkä suorita elämääni päivästä toiseen kuin elävä kuollut.

lauantai 11. tammikuuta 2014

Vella vs. anoppi

Vihdoin koitti tämäkin päivä. Erityismies vei minut tapaamaan vanhempiaan. Erityisesti jännitin hänen äitinsä kohtaamista, joka ilmoitti vuosi sitten, minua koskaan tapaamatta, ettei hyväksy suhdettamme. Pöly oli laskeutunut, äiti rauhoittunut ja Erityismies vihdoin valmiina järjestämään rakkaansa saman pöydän ääreen.

Jännitin kuollakseni, vaikka tiesin, että osaanhan minä olla herttainen. Olin tietoisesti vähäpuheinen, mutta en hiljainen. Annoin tilaa ja halusin olla nöyrä heidän kodissaan. Tiedostamattaan he arvioisivat minun sopivuuttani heidän lapselleen. Niin tekisi jokainen vanhempi, minäkin.

Erityismiehen isän hymy valloitti minut täysin. Olin puheiden perusteella kuvitellut hänet toisenlaiseksi, mutta yllätyin iloisesti. Hän oli lämmin ja puhelias. Luulen, että hänellä ei ollut erityisiä ennakkoluuloja minusta.

Erityismiehen äiti oli kohtelias, mutta jollain tasolla varautunut. Astuttuamme eteiseen, hän käveli päättäväisesti minua kohti ja tervehti. Kun hän sanoi nimensä, sydämeni löi pari kertaa epätahtia. Tiesinhän minä hänen nimensä jo ennalta, mutta en uskonut sen herättävän minussa noin voimakasta tunnetta. Saman nimen olen kuullut viimeksi vuosia sitten, oman äitini suusta. Meidän äideillämme on sama nimi.

  Hänen rakkautensa poikaansa kohtaan oli ilmeistä. Huomasin hänen leijonaemon luonteensa, enkä syytä häntä yhtään siitä, että hän haluaa pojalleen parasta mahdollista. Kuuntelin hänen juttujaan mielelläni, enkä huomannut ajan kulua, ennen kuin Erityismies sanoi, että nyt voisimme lähteä.

Automatkalla minulle iski selittämätön huono olo. Erityismies pysähtyi ostamaan juotavaa. Istuessani autossa odottamassa, en vaan voinut hillitä itseäni. Hiljaiset kyyneleet valuivat ja tuntui siltä, että sydämeni särkyy. Erityismies huolestui palatessaan autolle ja kyseli tapahtuiko jotain, loukkasiko joku minua tai onko hän tehnyt jotain väärää. Pudistin päätäni ja itkin vain. Koottuani ajatuksiani hetken, sain sanotuksi, mikä minua ainakin osittain itketti. Tämän odotetun, stressaavan ja tunnepitoisen tapaamisen aikana minulle selvisi monta asiaa. Katsellessa tätä perhettä ja kuunnellessa heidän tarinoitaan, minä tajusin, mitä minulla ei ollut. Minusta ei kukaan kertonut tarinoita eikä kukaan kutsuisi minua kotiin, ei nyt eikä koskaan. En ole kenenkään suojelema ja rakastama lapsi.

Olin aivan rajattoman surullinen, mutta en missään tapauksessa kateellinen. Miten voisin kadehtia ketään? Miten voisin toivoa, että kukaan muu olisi elänyt samanlaista helvettiä kuin minä? Kateus ei toisi minulle mitään, vaan veisi pois vähänkin hyvän. Minä olin vain hyvin, hyvin onneton.

Erityismies lohdutti, eihän hän muutakaan voi. Ei tätä arpisen sielun taakkaa voi ymmärtää kuin toinen arpinen. Se tunne sattuu, itkettää ja sattuu lisää. Ja se palaa aina takaisin, kun sitä vähiten odottaa.

sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Verenperintö

Mietin surullisena lähisukuani. Näen ympärilläni niin paljon onnettomia ihmisiä, että minua oksettaa. On pahaa oloa, sen voimasta purkautuvaa raivoa, väkivaltaa, päihteitä ja haluttomuutta taistella verenperintönä saatua ikävää vastaan. Sen keskellä minä kasvoin ja sen keskellä minä elän edelleen.

Kuinka paljon lähipiiri,suku ja ystävät, vaikuttavat kaikkeen elämässä? Paljon, sen olen huomannut. Onnelliset ja huolettomat ihmiset ovat harvassa ja heillä on täytynyt osua syntymästä asti vain loistavia ihmisiä elämään. Joku onnekas elää onnellisen lapsuuden ja lähtee nuoruudessaan väärille poluille, joku elää onnellisen nuoruuden ja lähtee suhteeseen huonon ihmisen kanssa ja joku taas seikkailee ympäri ämpäri pyristellen jatkuvasti pois huonosta vaikutuspiiristä. Yritä tässä sitten rakentaa onnea, kun kaikilla jotka merkitsevät ja joiden pitäisi merkitä, on huono olo.

Välillä tuntuu, että vereni painaa suonissani kuin lyijy. Yritän taistella surkeaa kohtaloa vastaan, mutta se tuntuu niin mahdottoman vaikealta. Hitto soikoon, minä sentään yritän! Yritän tehdä itsestäni paremman ja vahvemman, kun en muita pysty parantamaan.

Paniikkihäiriö.
Bipolaarinen mielialahäiriö.
Masennus.
Alkoholismi.
Erinäiset addiktiot.

Kaksi jo todettu, enempää en tahdo.

Yököttää miettiä, että jos olenkin vaan turhaan tapellut itsekseni paremman tulevaisuuden puolesta? Mitä jos olen itsekin jossain vaiheessa vaan luovuttaja ja märehtijä? En synkimmälläkään hetkellä halua uskoa niin. Saatan olla hidas; hidas sisäistämään, hidas toipumaan. Luovuttaa en tähänkään mennessä ole kyennyt, vaikka olen hukkunut paskaan suutani ja silmiäni myöten.
Minulta puuttuu kyky antaa periksi suurissa asioissa ja se voi ollakin se juttu, jonka avulla olen elämästä selvinnyt.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Itkun paikka

Olo voimaton ja sekava. Yritän koota itseäni, mutta uni ei tule. En pysy rytmissä ja kohta koittaa arki. On vuoroin surkea olo ja vuoroin ihan kohtuullinen. Todellinen taantumavaihe. Olen ottanut olossani ainakin sata askelta taakse.

Sätin itseäni siitä, kuinka tyhmä olinkaan luullessani, että tänä vuonna olisi jo niin paljon helpompaa itseni kanssa. Minä hätähousu todella kuvittelin, kuinka vuosien tuska olisi parissa vuodessa selätetty. Enhän minä nyt todella voi olettaa, että vuosia hiertäneet haavat olisivat hetkessä parantuneet ja taakka lakkaisi painamasta. Alkuvuosi on muutenkin hankala, sillä kaikki elämäni suurimmat menetykset kulminoituvat siihen. Tuntuu, että pitkin vuotta itkeskelen ties minkä juhlapyhän perään. Miksi takerrun, kun en halua? Kidutanko itse itseäni, kun en kykene irrottamaan muistoista? Vai tarvitsenko todellisuudessa vaan lisää voimaa, että pystyn?

Tunnen taas lasimaisen olemuksen päälläni. Kaikki tuntuu raskaalta, hengittäminenkin. Voisin nukkua, sillä olen väsynyt kaikkeen. Väsyn ja herkistyn kaikesta. Tuleva kevät pelottaa. Erityismies kutsuu minua heikko peikoksi, mutta se ei ole mitenkään loukkaamismielessä. Minä olen vaan sellainen mörrimöykky ja välillä taas lasinen keiju, joka ei saa rikkoutua.

Voisinpa käpertyä karhun lailla luolaan unille ja herätä vasta keväällä.

tiistai 31. joulukuuta 2013

Hei hei, vuosi 2013

Viime vuonna oletin, toivoin ja päätin, että tämä vuosi on toivon vuosi. Näin myös oli. Löysin roppakaupalla toivoa ja aion ammentaa sitä ensivuonna vielä rutkasti lisää. Aion syventää itsetutkiskelun alkeita ja oppia olemaan parempi ihminen. Aion saavuttaa haluamiani asioita ja antaa rakkautta rakkailleni.

 Salaa toivon, että joskus, kun olen nykyistä ehjempi, voin antaa rakkautta myös sellaisille ihmisille, jotka sitä tarvitsevat, mutta eivät saa. Joskus tulevaisuudessa olisi antoisaa hyödyntää omat kokemuksensa ja antaa omaa aikaansa vapaaehtoisesti johonkin. Ehkä se kuitenkin on sitten jonkun toisen vuoden homma se. Vielä en ole valmis itseni kanssa.

Terveyden osalta vuosi on ollut hyvä. Iloitsen siitä, että läheiseni ovat olleet terveitä. Itsellä intoa latistaa alkuvuodesta 2014 otettava papakoe numero 3, joka ratkaisee minun kohdallani sen, onko minulla solumuutoksia ja tarvitseeko minua operoida. Hysteerikkona kävin yksityisellä lääkäriasemalla tutkituttamassa itseni, eikä mitään hälyttävää ollut sillä hetkellä näkyvissä. Jos minulla jotain on, se toivottavasti saadaan pois ajoissa sieltä. Yritän pitää tsemppifiilistä yllä.

Tänä vuonna itseni hoitaminen oli paljon aktiivisempaa alkuvuodesta. Kävin enemmän terapiassa, urheilin enemmän. Ei ole onneksi myöhäistä aloittaa uudestaan ja niin olen päättänyt tehdä. Pääsykokeet ja koulun aloitus haukkasivat niin suuren palan energiaa ja aikaa, ettei päässä juuri muuta liikkunut. Olen tyytyväinen siitä, että maltoin heittäytyä kouluun täysillä ja keskittyä kerrankin vaan yhteen asiaan. Se näytti tuottavan tulosta oikein mainiosti.

Suhde Erityismieheen haki tänä vuonna paikkaansa paljon. Välillä tuntui, että toinen tekee kaiken väärin (tai ei tee mitään) eikä mikään etene minnekään. Muutamien kehityskeskustelujen kautta saimme kuitenkin katkolla olleen yhteyden toimimaan ja aiomme entistä enemmän panostaa toisiimme vuonna 2014. Rakastumisesta arkirakkauteen siirtyminen on haasteellista, siitä ei pääse mihinkään. Vuorovaikutuksen ansiosta se on meille vallan mahdollista.

Tämä vuosi oli oikein hieno eheytymisen vuosi. Seuraava vuosi olkoon oppimisen, parantumisen sekä rakkauden ja ystävyyden vaalimisen vuosi!



sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Minä kaipaan valoa

Kiukuttaa ja ahdistaa. Pimeä sunnuntai tuntuu nielaisevan minut kokonaan. On pakko kirjoittaa kiukku pois. Yrittää ajatella tämä tunne pois järjen avulla ja löytää kiukun syy. En jaksaisi koko päivää murjottaa.

Ensinnäkin minua harmittaa. Erityismiehen piti esitellä minut vanhemmilleen. Nukuin huonosti, koska jännitin tapaamista niin paljon. Olin miettinyt jo valmiiksi kuinka riisun heidät huonoista asenteista minua kohtaan ja valloitan heidät uskomaan, että minä en ole paha ihminen.

Tapaaminen siirtyi ja minua harmitti. Olin ladannut siihen niin paljon. Miettinyt mitä sanon, miltä näytän ja miten olen. Ja hetkessä kaikki olikin turhaa. Eihän parin päivän lisäodotus nyt paljoa ole, mutta kun on odottanut jo hyvin pitkän aikaa tätä tilaisuutta. Tilaisuutta, jossa jälleen kerran taistelen muiden ihmisten hyväksynnästä. Tilaisuutta todistaa, että minä olen oikeasti aika ihana tyttö ja haluan kaikille vaan hyvää.

Oma perfektionismini ahdistaa. Mietin koko ajan, että minun pitäisi lukea, sillä minun pitäisi ihan oikeasti. Vilkuilen kirjaa, kuin kaikki tieto siitä imeytyisi minuun katseen voimalla. Minä aloitan ihan kohta, hetken päästä....enkä saa rauhaa itseltäni, ennen kun oikeasti olen aloittanut.

Luulen kuitenkin, etteivät edellä mainitut asiat minua oikeasti niin paljoa vaivaa. Tai ehkä ne ovat lisävaiva. Suurin syy tähän oloon taitaa olla valottomuus ja liikkumattomuus. Pimeyshän tutkitusti masentaa lisää. Monen kuukauden pimeysjakso pitää ihmisten aivot unenomaisessa tilassa. Vähemmästäkin siis möllötyttää!

 Sen sijaan liikunta-asialle voin jotain tehdä. Salikorttiin ei tänäkään vuonna ole varaa, mutta onneksi liikunta ei maksa mitään. Kaivan kahvakuulat kaapista ja venyttelen itseni hereille. Kroppani ei vielä tiedä, että olen tehnyt uudenvuodenlupauksen sen hienoisesta muokkaamisesta...

lauantai 28. joulukuuta 2013

Luovaa ajattelua

Voi kuinka minä nautin tästä! Saan ajatella hiljaisuudessa ja ajattomuudessa. Muistan teininä, kun istuin tuijottamassa ikkunasta ulos tunteja. Välillä ajatellen, välillä ajatuksia kirjoitellen. Teen sitä parhaillaan, enkä haluaisi olla missään muualla juuri nyt. Minä vain, vailla velvollisuuksia, tässä ja nyt.

Tuntuu, että kun saan hetken hengähtää ja aivoni ovat vapaat keskitetystä opiskelusta, alkaa luova puoli pursuta liitoksistaan. Ideoita lentää ja minä kirjaan niitä ylös. "Tämän toteutan ensivuonna ja tämän." tai "Tätäkin voisin kokeilla.". Olen aivan innoissani! En pelkää epäonnistua yhtään.

Jos suunnittelemani kokeilut eivät onnistu, niin mitä sitten? En ota asioita henkilökohtaisesti, vaan yritän yhä uudelleen. Jos jokin ovi ei aukea, niin mennään sisään toisesta, eikö? Jo kesti kauan tajuta, että jos joku asia ei onnistu, se ei silloin ole minua varten, ainakaan sillä hetkellä. Olisi hienoa saada tämä oivallus jokaiselle, joka empii tai epäilee itseään.

Ei ole liian myöhäistä vielä. Sen kun kaikki muistaisivat.

Matkalla huipulle

Olen ylpeä itsestäni. Kesti kauan löytää tälle tielle, oikealle polulle. Tässä minä nyt olen, täynnä iloa ja otan jokaisen askeleen eteenpäin lapsellisen innokkaana ja odottavaisena. Minä todella tiedän kuka minä olen ja haluan kasvaa ihmisenä vielä suuremmaksi vuosi vuodelta.

Se mistä lähdin, se mitä olin. Olin ahdistunut pikkutyttö, joka pelkäsi isää, kun isä oli humalassa. Minä itkin katkerasti kun jouduin näkemän äitini pahoinpitelyä. Jouduin jo pienenä kohtaamaan todellisuuden siitä, että tässä maailmassa eivät asiat mene oikein ja se jonka pitäisi rakastaa, voi nostaa nyrkkinsä tuntematta katumusta. Minä halasin koiraani ja kuuntelin riitelyä kotona. Koti oli kuitenkin koti, vaikka ilmassa haisi pelko. Mihin minä muka olisin voinut mennä? Kuka olisi suojellut äitiä?

Äiti lähti enkeliksi liian aikaisin. Muistan sen tunteen talvisena hautajaispäivänä, kun ajattelin, ettei tämä ole totta. Nipistin itseäni ja tajusin, että minua sattuu. Sen päivän jälkeen en enää koskaan ajatellut, etteikö minulle voisi jotain pahaa sattua.

Oman nuoruuteni kaltaista en toivoisi kenellekään. Ei yhtäkään turvasatamaa, ei perhettä, ei paikkaa minne kuulua. Vaan minä ja minun taisteluni, jonka hyvä ihme, voitin. Halusin kuolla ja yritinkin, mutta elämä päätti voittaa minussa. Minä en koskaan lakannut oikeasti toivomasta.

Tuoreemmista jutuista en pysty vielä puhumaan. En aikuisuudesta, en rakkaudesta, en avioerosta. En vielä, en kaikkea, en vapautuneesti.

En ole kuitenkaan pelkästään selvinnyt. Olen työstänyt, satoja tunteja lukenut ja pohtinut. Olen etsinyt itseäni, paikkaani, haaveitani.

Tässä minä olen nyt. Niin valmis ja kuitenkin vielä niin keskeneräinen. Miten hyvältä tuntuu olla minä!

perjantai 27. joulukuuta 2013

Rakastaa ja tulla rakastetuksi

Olet ärsyttävä ja nipotat turhasta.
Olet laiska ja oletat muiden tekevän asioita puolestasi.
Priorisoit väärin-työt ja omat asiasi ennen muita.

Silti

Olet oppinut ja halukas oppimaan
Olet kärsivällinen, etkä huuda minulle koskaan.
Sinä olet sitkeä ja saat minut puhumaan vaikeistakin asioista.
Sanot minun olevan kaunis sellaisinakin hetkinä kun en sitä todellakaan ole.
Olet ymmärtäväinen ja annat minun tavoitella unelmiani kadehtimatta minua.

Luulen, että se oli vaan parisuhteemme kasvukriisiä.

En ole koskaan saanut sellaista suunvuoroa.
Minulta ei ole koskaan löytynyt sellaista uskallusta puhua suutani puhtaaksi.
Odotuksista, haluista ja vaatimuksista.
Sanoa ääneen sen, mikä minulle kuuluu ja millaisen suhteen minä haluan.
Ensimmäistä kertaa minä vaadin ja olin valmis itsekin ottamaan vastaan.
Minä haluan seksiä ja treffejä.
Puhetta ja ennen kaikkea vaivannäköä.
Yhteistä näkemystä.

Ilman niitä, en tarvitse parisuhdetta ollenkaan.
Minä pärjään kyllä.

Sinä kuuntelit ja ymmärsit.
Ja minä ymmärsin, että sinä tosiaan aiot yrittää, koska rakastat minua niin paljon.

Mieletön mieli

Pitkin syksyä olen ollut tiukoilla. Olen tiennyt sen ja jaksanut aina päivän, viikon ja kuukauden kerrallaan. Olen jaksanut sen ajatuksen voimalla, että tämä paine ei jatku ikuisesti. Minä en joudu istumaan loppuelämääni tehden raportteja ja kirjoitelmia päivisin, iltaisin ja viikonloppuisin. Sen olen pitänyt mielessäni myös, että minä saan oppia. Minä olen etuoikeutettu, koska minulla on koulupaikka. Kaikesta huolimatta olen edelleen kiitollinen ja motivoitunut, sillä näen edessäni maailman täynnä mahdollisuuksia.

Välillä mielialat ovat kuitenkin heitelleet sinne tänne, johtuen väsymyksestä ja osittain masennuksestakin. Toisinaan yritän ajatella, että se on vaan minun aivoistani johtuvaa. Oikein epätoivoisena itken sitä, että mitä pahaa minä olen tehnyt, että olen joutunut elämään sellaisia kokemuksia, jotka ovat muovanneet minun aivoistani masentuneen aivot, jotka eivät parane. Tälle asialle minä en kuitenkaan enää voi mitään. Aivoni ovat mitä ovat, mutta tärkeintä on, että minä tiedostan sen ja osaan etsiä helpotusta olooni. Pystyn elämään onnellista elämää siitä huolimatta, jos kovasti yritän ja teen töitä onnistumisen eteen.

Otin vihdoin yhteyttä terapeuttiehdokkaaseen. Toivon tämän henkilön olevan oikeanlainen, jotta psykoterapia vihdoin pääsisi alkamaan. Tahdon lisää työkaluja menneisyyden muistojen käsittelyyn, vaikka pitkälle on tultu jo kahdessa vuodessa. Haluan ottaa takaisin sen, minkä ansaitsen.

Masentunut voi oppia käsittelemään masennustaan ja pärjäämään sen kanssa. Masentunut ei ole menetetty tapaus eikä menneisyys ole tulevaisuutta määrittelevä asia. Töitä pitää tehdä ja taistella, sitä en kiellä. Vaikka on menettänyt, vaikka on kaltoin kohdeltu, ei mikään, eikä kukaan voi loputtomiin estää masentunutta menestymästä.