Olen ollut niin väsynyt näistä kevätmenoista, että olisin vaan halunnut sulkeutua itseeni tänään. Olisi tehnyt mieli sanoa lapsille, etten jaksa mitään. En jaksa en jaksa en jaksa. Minä haluan tehdä minun juttujani. Mutta enhän minä voinut. Ei minulla olisi ikinä sydäntä sanoa lapsille, että minulla olisi parempaakin tekemistä. Se kun on vaan niin, että aikuiselle mitätön juttu, voi olla lapselle siinä hetkessä kaikki. En minä halua minun tarpeitani vähäteltävän, joten miksi tekisin niin lapselle?
Pakkasin auton ja ajoimme kohti leirikeskusta. Eteeni avautui kaunis maisema; järvi kimmelteli auringonpaisteessa ja joka paikkaan oli viritetty kaikenlaisia ihania ulkoilujuttuja lapsille. Olimme puiden ympäröimänä ja maassa oli mitä ihanimpia keppejä ja käpyjä, joita minäkin intouduin viskelemään. Palasin mielessäni lapsuuteen ja muistelin, miltä tuntui koskettaa puun kaarnaa, miten ihmeellistä kaikki oli ympäröivässä maailmassa. Mietin myös, miten surullista on, että aikuinen unohtaa sen maailman.
Kävelimme nuotiolle, jossa sai paistaa makkaraa. Siellä savun keskellä katselin lapsia, jotka jaksoivat repiä iloa siitä, että makkaraa sai paistaa tikunokassa. Minä hymyilin. Minä olin niin kiitollinen, että osallistuin tapahtumaan ja sain nähdä nuo hetket ja tunteet lasteni kasvoilla. Se oli kaiken vaivan arvoista, vaikka minua oli väsyttänyt. Yhtäkkiä siellä lapsia vilisevän leirikeskuksen pihalla asiat eivät tuntuneetkaan niin vakavilta. Menin mukaan lasten maailmaan, missä tarvitsee vain pohtia, että heitelläänkö palloa vai kiipeilläänkö. Tai niinhän sen kuuluisi mennä.
Loppujen lopuksi olin sittenkin se tylsä äiti, joka epäkiitollisessa roolissaan pakotti lähtemään kotiin. Se kiitos tehdystä työstä tulee vielä joskus. Se hetki, kun katson lapsiani ja ymmärrän, että esimerkillä ja hyvillä eväillä he osaavat luontevasti jatkaa elämäänsä.
Paras kiitos tässä hetkessä oli kainaloon kiepsatanut koululainen, joka sanoi olevansa niin iloinen siitä, kun tulimme osallisiksi hänen retkeensä. Se hetki sisälsi kiitollisuutta, helpotusta ja onnea. Onni loisti sekä äidin, että lapsen kasvoilla, kun astelimme takaisin autolle. Sen jälkeen lähes häpesin, että olin tuntenut retken olevan minulle vain suoritettava pakollisuus. Sain palkaksi valtavan positiivisen tunnevirran, minkä minä sain aikaan viitsimällä ajatella lasta, jonka retkestä tuli hetkeksi meille kaikille koko maailma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti