Valitettavasti näitä armottomia takapakkeja tässä mielentilassa tulee. Niitä ei voi ehkäistä. Masennus vaan tulee ja pyyhkäisee voimat mennessään. Se yksi vaivainen hetki romahduttaa, tunniksi, jopa kahdeksi viikoksi. Koen, että olen mennyt eteenpäin, koska hetket eivät kestä päivä- tai viikkokausia niin kuin vaikka puoli vuotta sitten.
Minä istuin hiljaisuudessa ja piirtelin vaatemalleja. Olen siis aivan surkea piirtäjä, mutta mieleeni tulee koko ajan mitä upeimpia ideoita vaatteista, joten nyt pitää opetella kun sanat eivät enää riitä niitä kuvailemaan. Minä uppouduin. Sitten se olo tuli, tuosta vaan. Väsytti. Väsytti ihan kamlasti ja tuntui pahalta. Yksi järkyttävän paha muisto hiipi pintaan ja niin minä muistelin sitä. On jotenkin pakko. Makasin lattialla ja tuijotin maton hapsuja. Lojuin ja ajatukset virtasivat, enkä minä jaksanut nousta ylös.
Tunnin päästä olin taistellut itseni pystyyn. Kehoittanut itseäni lähtemään ulos, vaikka se on vihoviimeinen asia, mikä kiinnosti. Puin päälle, viritin sykemittarin ja lähdin kävellen asioille.Ei se mieli tunnin kävelyn jälkeen taivaissa ollut, mutta oli jälleen kerran parempi olla. Pari kertaa matkan aikana jopa hymyilytti, kun mieleen pulpahti hauskoja juttuja. Jospa se liikunta tekee luomun tehtävänsä aivoissa kuitenkin? Niin minä haluan uskoa.
Masennuskokemukset ovat hyvin yksilöllisiä, mutta uskon, että kaikilla on mahdollisuus parantua, eri aikatauluilla vaan. Edellytyksenä on avoin mieli, jolloin hyvän olon eteen tekee töitä ja pystyy vastaanottamaan iloa. On minullakin ollut vaihe, kun makasin kaksi viikkoa sängyssä ja olin vain väsynyt. Missään ei näkynyt valoa, ei edes tunnelia. Pelkkää mustaa ja epätoivoa. Se suru kuitenkin kevenee jossain vaiheessa, kun on saanut rauhan surra sitä oloa. Sekin on tärkeää siinä omassa ajattelussa, että tunnistaa hetken kun pitää saada olla masentunut, että jaksaisi taas taistella.
Kohta pitää hakea lapset. Olen löytänyt hyvää siitäkin. Onneksi on pakollinen päivärytmi ja joutuu vilkuilemaan kelloa. Kukaties makaisin vaan sängyssä tuntien väsymystä ilman lapsia ja itse itselleni järjetämiä harrastuksia. Säännöt tuovat lapsille turvaa, miksei siis aikataulusäännöt toisi aikuisille. Pitää ajatella, että minulla on tärkeä tehtävä ja siksi minulta odotetaan asioita. Minua odotetaan terapiassa, kursseilla ja lapset odottavat minua hakemaan. Se on oikeastaan aika mukavaa: olla odotettu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti