Sain pienimuotoisen paniikkikohtauksen, koska minulla oli tänään aika lääkärille. Unohdin hengittää ja päässä meinasi pimetä. Jäljelle jäi hirveä tärinä. Astuin lääkärin huoneeseen tunnetilassa, missä olisin voinut pillahtaa itkuun. Taas ne samat selitykset ja faktat uudestaan, tuhannen kerran. Minä sain ne kuitenkin sanottua, kaunistelematta.
Tunnelma huoneessa oli jotenkin niin lääkärimäinen. Puhuimme asiallisesti ja rauhallisesti, eikä tunnekuohuille ollut tilaa. Sain rauhoittavia, joita kuitenkin aion käyttää vain äärimmäisissä paniikkitiloissa. Haluan oppia hallitsemaan mieltäni ilman lääkkeitä, mutta vielä en ole tarpeeksi vahva.
Kotiin tullessa, olin totaalisen poikki. Väsähdin täysin. Pakotin itseni syömään vähän. Miten sekin voi tuntua niin työläältä, pelkkä syöminen?
Tiedän, etten saa moittia itseäni, vaan minun pitää kuunnella kroppaani. Jos se on väsynyt, niin pitää levätä eikä harmitella. Sitä paitsi, olin jännittänyt tuota ratkaisevaa lääkärikäyntiä niin kovasti, että ihmekös tuo.
Minulle tuli kotimatkalla hassu mielikuva päähän, kun mietin tätä mennyttä elämää tähän asti. Minulla on mukanani hyvin raskas taakka, mitä kukaan ei näe ulospäin. Olen kokenut vähättelyä sen suhteen, että minä olen vain liian herkkä. En minä ole liian herkkä, vaan liikoja kokenut. Minun pitää kantaa tätä painoa vielä, kunnes saan sen häivytettyä pois. Minä olen kuin Frodo Reppuli ja Erityismies on kuin Samvais Gamgi, joka uskollisesti pysyy vierellä. Hän ei voi minun taakkaani kantaa, mutta hän voi helpottaa minua matkalla. Hän huolehtii minusta ja rakastaa minua. Erityismies-Samvais antaa minun kiukutella, kipuilla ja valittaa, eikä hän arvostele eikä vähättele. Hän antaa minun itkeä kainalossaan, kun koen kaiken tapahtuneen liian kohtuuttomaksi jaksaa. Erityismies auttaa minua rakentamaan itseäni uudestaan. Ja se on jotain sellaista, mihin yksikään sadun prinssi ei pysty. Mutta minun Erityismiehenipä pystyy!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti