Rakkaan ihmisen poismeno on sydäntäsärkevää. Se rikkoo ihmistä osin, joskus hajottaa aivan kokonaan. Olen nyt vasta tajunnut, kuinka pitkälle menettäminen voi ulottua. Se, että lapsi menettää vanhemman, muistuu elämässä kipeästi mieleen monissa sellaisissa kohdissa, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi.
Olen viimeiset viisitoista vuotta surrut äitiä. Minä olin lapsi, jolta riistettiin äiti. Olen edelleen. Vielä kivuliaammaksi sen tekee se, että äiti oli minun ainoa turvani maailmassa. Ainoa aikuisesti käyttäytyvä aikuinen.
Raskausaikana ja lapsien synnyttyä tajusin, kuinka yksin olin. En voinut jakaa tuntemuksia ja kuulla tarinoita äitini odotusajoista. Menetin siinä osan historiaani. Minä en tiedä vauva-ajastani mitään.
Katkerana katselin äitiä ja tyttäriä vauvanvaateostoksilla, sillä olisin niin paljon halunnut samaa.
En voinut soittaa koliikkivauvan itkiessä äidille, että tule auttamaan. En tiennyt mitä ovat jälkisupistukset, täyteen pakkautuneet rinnat tai synnytyksen jälkeinen masennus. Kaiken jouduin selvittämään ypöyksin, taas. Ihan niin kuin silloin hämmentyneenä teininä kuukautisten alkaessa.
Opin elämään asian kanssa, koska ei ollut vaihtoehtoa. Syvä yksinäisyyden tunne jäi kuitenkin sisimpään pesimään.
Nyt kun lapset ovat kasvaneet hiukan isommiksi, olen taas uusien, kipeiden tunteiden äärellä. Tällä kertaa me menetämme lasten kanssa yhdessä, vaikkeivat he sitä vielä täysin ymmärrä.
Minä jään vaille konkreettista apua kasvatuksessa ja hoitamisessa. Hoitoapuni Entisen lisäksi on päiväkodit ja kerhot, onneksi pienet ja lämminhenkiset sellaiset. Minun lapsillani on läheisemmät välit hoitajiinsa kuin omaan isoisäänsä. Se on meidän perheen todellisuus.
Mitä lapset menettävät? He jäävät paitsi tarinoista menneisyydestä, äitinsä lapsuudesta. Heidän suhde ainoaan isovanhempaan jää tyngäksi, sillä minä joudun sitä turvallisuussyistä rajoittamaan. Ei ole olemassa mummolaa, mikä kuuluisi jokaiselle lapselle. Ei ole vanhuuden ja viisauden esikuvaa, vaan pelkkä alkoholin vaurioittama ihminen, joka on heidän äitinsä isä. Ja joka on helvetin hyvä näyttelemään hyvää.
Minä kärsin myös tavalla, jota en koskaan tullut ajatelleeksi. Esikoinen haikailee isoisän perään. Hän ymmärtää jo jotain; että kaikki ei ole hyvin. Olen yrittänyt hänelle avata omaa suhdettani heidän isoisäänsä. Olen kertonut, että on olemassa sairaus nimeltä alkoholismi ja silloin juodaan liikaa alkoholia ja muututaan hölmöiksi. Silloin aikuinen ei ole lapselle turvallista seuraa ja äidin tehtävä on suojella teitä lapsia. Tästä huolimatta esikoinen on minulle vihainen, jollain selittämättömällä tavalla. Hän varmaan kokee, että minä pimitän häneltä jotain. Ja minä olen sisälläni hyvin vihainen isälleni siitä, että minä tälläkin tavalla saan kantaa hänen alkoholismiaan. Hänen juomisensa laukaisee ketjun, jossa minä saan osakseni omien lasteni kiukkua, vaikka minä vain suojelen heitä.
Olen mielessäni esikoiselle huutanut ääneen, kuinka äiti sinun ikäisenä sai pelätä isoisää, joka pahoinpiteli mummia. Isoisää, joka halveksui äitiä, kun äiti itki pelosta. Kuinka äiti ei päässyt karkuun, koska ei voinut jättää mummia ettei isoisä kurista sitä hengiltä. Kuinka isoisä ajaa autoa humalassa ja tekee typeryyksiä. Äiti ei jättäisi sinua semmosen ihmisen huomaan, vaikka vihaisit äitiä kuinka. Sillä minä rakastan sinua ja suojelen sinua, koska jokainen lapsi ansaitsee suojelua.
Kun aika on kypsä, minä kerron hänelle asioiden oikean laidan. Nyt minun on vaan kestettävä hänen tunteensa, sillä ei hän vielä ymmärrä. Hänen ei tarvitse vielä käsittää sellaisia asioita, jotka olivat minun todellisuuttani lapsena.
Minä rukoilen mielessäni joka ikinen päivä, että saisin kasvattaa lapseni aikuisiksi. Se on minun suurin toiveeni; että he säästyisivät tältä elämänpituiselta tuskalta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti