Hän kysyi pärjäisinkö, jaksaisinko varmasti.Valehtelin, että pärjäisin, koska hän lähtisi silti.
En minä nyt pärjää yhtään, vaan tarvitsen hänen läsnäoloaan.
Se on minun lääkettäni, pelkkä kosketuskin.
Se, kun saan hengittää hänen paitaansa ja olla sylissä kuin pieni lapsi.
Tiedän, että hän tarvitsee etäisyyttä minuun, sillä minun kestämiseni on varmasti sietämätöntä. Tai ainakin raskasta.
Tukehduin ikävästä heti kun hän sulki oven.
Haluaisin, että hänellä olisi kanssani kivaa ja ihanaa enkä olisi tämmöinen kävelevä huokaus.
Minä niin rakastan Erityismiestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti