Surkeana ja kipeänä heräsin tähän sunnuntaihin. Tuntuu vaan niin toivottomalta olla vähän väliä sairaana kun ei jaksa normaaliakaan oloa. Niin ne kulkevat käsi kädessä; henkinen ja fyysinen hyvinvointi. Yritän jaksaa, mutta itkettää taas. Itkettää kun en jaksa siivota tänään ja sitten taas itkettää, koska vihaan sotkua. Mikä mielipuolinen ajatusketju.
On ikävä Erityismiestä, vaikka hän tuleekin tänään. Pelkään usein, että hän pettää minua enkä tiedä miksi. Pelkään monia asioita enkä koskaan lakkaa pelkäämästä. Kai minä pelkään, että hän lyö lyötyä ja satuttaa minua pettämällä. Tai kyllästyy tähän surumielisyyteeni. Hän kyllä tiesi mihin ryhtyi, tein sen heti alkuun erittäin selväksi. Minä haluan luottaa muihin ihmisiin. Haluan elämäniloni takaisin.
Yhdestä ajatuksesta en luovu. Olen ansainnut kaiken hemmottelun ja rakkauden. Kaikki kauniit sanat ja kosketukset, sillä kaikesta huolimatta minä olen hyvä ja ihana.
Lapsi kietoo kätensä ympärilleni ja kutsuu maailman parhaaksi äidiksi. Näissä olosuhteissa uskon olevanikin.
Huomenna nostetaan lääkeannosta. Viimeksi se auttoi niin, että lopetin lääkkeet kokonaan. Tällä kertaa en mokaa tätä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti