Otin unilääkkeen viimeksi joulukuussa, koska en pidä lääkkeen aiheuttamasta väsymyksestä. Se väsymys on painajaismaista: tuntuu kuin ei olisi silmiään kuin hetkeksi ummistanut ja koko päivän kuljet sumussa. Jalat tuntuvat valetuilta betoniporsaan jatkeilta. Heräsin tänään 7.20, mutta elävien kirjoihin tämä zombi pääsi vasta 17.00 tajutessaan tekevänsä ruokaa Erityismiehen kanssa. Oli ihan tuskallista pysyä hereillä tänään, mutta oli pakko edustaa ja hoitaa asioita.Illalla vielä kielten tunnille ja sopii toivoa, etten aja ojaan raskaat luomet- olotilan takia.
Olen ollut koko päivän kävelevä vuoristorata: tunnetilat vaihtuvat koko ajan epätoivosta toivoon ja rankasta vitutuksesta tyytyväisyyteen. Raskasta kulkea kun ei pysy oman seurueen (lue: pään) mukana. Erityismiestä varmasti ärsytti tulla sekaiseen kotiin ja minua ärsytti hänen ärsyyntymisensä. Minä en saa helvetti edes sänkyä pedattua.Hetkessä kaikki minun koko päivän tuskailemani asiat olivat hoidossa. Olisinpa terve jo nyt. Pian. Heti. Vaikka eivät nämä vammat hetkessä tulleet, niin tuskin hetkessä paranevatkaan.
Nyt taas ajatusvirta pyörii päässä enkä jaksa keskittyä. Ei tee mieli yhtään astua ulos pimeään ja sateeseen, mutta teen nyt niin, koska se kurssi on minun parhaakseni. Minun mieleni parhaaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti