On asia, mikä hävettää hirveästi ja se on asiointi sosiaalitoimistossa. Olen niin ylpeä siitä miten selviän omillani, että minusta se tuntuu kerjäämiseltä. Joudut levittämään sosiaalivirkailijan eteen kaiken henkilökohtaisen; palkkakuiteista vuokrasopimukseen, tiliotteista resepteihin. Edes gynekologikäynti ei tunnu yhtä nöyryyttävältä. Jostain kumman syystä virkailijat ovat myös todella tympeitä ja saavat tuntemaan ihmisen olon alhaiseksi ( ja se on jo sitä kun on ajautunut tilanteeseen, ettei pysty elättämään itseään). Tällä kertaa sain käydä keskustelun inhimillisessä hengessä ilman halveksuntaa ja nälvintää. Sain ymmärrystä ja se tuntui helpottavalta. Se, saanko rahaa, selviää ensi viikolla.
Ajaessa kotiin näin sateenkaaren ja hymy nousi korviin. Kuinka sateenkaaren näkeminen tuntuu aina niin hyvältä? Onko se lapsuuden hupsutusta kun aina uskoo sen tuovan onnea?
Osoite olisi ainakin oikea.
Jaksoin siivota. Pyykätä. Viikata. Tehdä ruokaa. Jaksoin olla normaali. Oli energiaa ja tein niin paljon kuin jaksoin. Huomenna voi olla taas paha päivä. Huomisesta kun ei koskaan tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti