Tänään sitten saan taistella astetta voimakkaammin päästäkseni masennuksen niljakkaista kourista karkuun. En tiedä mikä tähän olotilaan johti, mutta se saattoi olla pelkästään viikon alku, kun ei näe Erityismiestä koko päivänä, puhelu Entisen kanssa ja asiat, mistä emme ole samaa mieltä, levottomat jalat ( juu, tervetuloa raskausvaivat ilman raskautta!) ja iänikuinen miten rahat riittää-pohdinta tai jopa kuolemanpelko juuri sillä hetkellä, kun nautin jostain asiasta/haaveesta pienen hetken.Tiedän, että ei ole normaalia pelätä näin paljon, mutta minä olen menettänyt normaalia enemmän. Jatkuva pettymyksen odottelu on minulle tuttu tapa. Tyhmää ja erittäin surullista.
Kävin juoksemassa muutaman kilometrin omaa hidastempoista tahtiani ja se helpotti. Pitää varmaan tehdä sama juttu nyt illalla, jos se piristäisi.Olen lukenut kaikkea kivaa ja kaivanut käsityöt ja kynttilät esille, mutta tuntuu laimealta.
Yksikin väärä sana ja pillahdan itkuun. Tupakkaakin tekee niin paljon mieli, mutta sitkeästi aloitan viikko nro 5. savuttomana. Se tupakka ei ainakaan minun masennustani poista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti